KYMMENES LUKU.
Kaksi yllätystä.
Ikävä välttämättömyys pakoittaa meitä vaanimaan lähimäistemme heikkouksia, yrittääksemme käyttää niitä omaksi hyväksemme. En ole kylliksi järkeilevä päättämään, saako tämä menettely mitään oikeutusta yleisyydestään, mutta käytännössä en ole milloinkaan epäröinyt asettua niiden siveelliselle tasolle, joiden kanssa olen ollut tekemisissä. Olen saattanut toisinaan jättää vastapuolenkin tehtäväksi tämän tarpeellisen sovittautumisen, enkä ole koskaan nähnyt sitä siiloin hyljittävän. Eipä siis tuntoni juuri arkaillut, kun oli hyödyllisesti käytettävissä ainoata peljättävän vastustajamme, Aureatan presidentin varustuksissa havaittavaa heikkoa kohtaa. Epäilemättä on lukija jo huomannut tämän suuren miehen sotisovassa sen liitoksen, johon me tähtäsimme ammuksemme. Rakastajana kyllä pahoittelin signorinan määräämistä tähän tarkoitukseen, politikkona olin juonesta ylpeä, ja ihmisenä taasen oivalsin, mitä me kaikki olemme hyvin kerkeät oivaltamaan, — ettei sopinut hyljätä niitä työaseita, jotka tuntuivat käsiin asetetuilta.
Mutta olkoonpa siveellinen tuomio mikä tahansa, todellisuus osoitti suunnittelumme viisaasti harkituksi. Presidentillä ei ollut mitään aihetta vainuta väijytystä; sentähden hän järkevänä miehenä mieluummin vietti illan signorinan seurassa kulu urheiden upseeriensa parissa. Yhtä hyvää aistia osoitti se, että hän teki siitä illanvietosta kahdenkeskisen kohtauksen, kun kerran toinen antoi siihen tilaisuuden.
Myöhemmin asiasta puhellessamme ei signorina ollut taipuisa kuvailemaan, miten illan aikaisemmat hetket kuluivat. Hän alotti mieluummin kertomuksensa siitä kohdasta, jolloin hänen ylhäisyyttänsä häirittiin. Kun tämä taival tarinaani kokonaan perustuu hänen ja everstin selostukseen, täytyy minunkin nyt alottaa samasta hetkestä.
Kello oli siis vähän yli yhdentoista; presidentti poltteli rauhallisesti sikaaria ja kuunteli kauniin vieraansa puhetta, elähytettyään hänet teeskenneltyyn vilkkauteen muutamilla säikahdyttävillä muistutuksilla hänen nähtävästä miettiväisyydestään ja hajamielisyydestään. Äkkiä kuului voimakasta kolkutusta ovelta. Päivällinen oli tarjottu pienessä kamarissa rakennuksen perällä, eikä presidentti voinut nähdä kolkuttajaa menemättä ylt'ympäri taloa kiertävälle kuistille ja astumatta edelleen julkisivun puolelle. Kolkutuksen kuullessaan signorina hätkähti ylös.
"Älkäähän häiriytykö", virkkoi presidentti kohteliaasti. "Annoin erityisen määräyksen, että minä en ole tänä iltana tavattavissa. Mutta ajattelin, voisiko siellä olla Johnny Carr. Haluaisin puhua hänelle jonkun sanan ja kierränkin kuistilta katsomaan, onko se hän."
Samassa koputettiin hiljaisesti kamarin oveen.
"No?" kysyi presidentti.
"Mr. Carr on ovella ja tahtoo välttämättömästi tavata teidän ylhäisyyttänne. Sanoo asiansa olevan kiireellinen."
"Ilmoittakaa tulevani kuistille puhumaan hänen kanssaan", vastasi presidentti.
Hän kääntyi ikkunaan ja työnsi sen auki, astuakseen ulos.
Kerron signorinan omilla sanoilla, mitä sitten tapahtui. —
"Juuri silloin kuulimme nelistävien ratsujen töminää. Presidentti pysähtyi ja virkahti:
"'Kas, mitä nyt?'
"Sitten kajahti huuto ja yhteislaukaus, ja minä kuulin everstin äänen luikkaavan:
"'Aseet alas, nopeasti, sanon minä, taikka olette kuoleman omat!'
"Presidentti astui vikkelästi lattian yli kirjoituspöytänsä ääreen, sieppasi revolverin, meni jälleen ikkunan luo, astui siitä ulos ja hävisi sanaakaan virkkamatta. En eroittanut edes hänen askeleitaan kuistilta.
"Kuulin vieläkin laukauksen — sitten miehiä ryntäämässä ovelle. Eversti syöksyi sisään miekka ja revolveri käsissään. Häntä seurasi kymmenkunta muuta.
"Juoksin kauhistuneena hänen luokseen ja huudahdin:
"'Oi, onko ketään haavoittunut?'
"Hän ei kuunnellut sanojani, vaan kysyi hätäisesti:
"'Missä hän on?'
"Osoitin kuistille ja sopersin:
"'Hän meni tuosta ulos.' Sitten käännyin erään miehen puoleen ja kysyin taas:
"'Onko ketään haavoittunut?'
"'Ainoastaan mr. Carr', vastasi hän. 'Muut heistä pitivät liiaksi hyvää huolta itsestään.'
"'Ja onko hän saanut surmansa?'
"'En luule hänen kuolleen, neiti', sanoi mies. 'Mutta pahasti häneen kävi.'
"Jälleen kääntyessäni näin presidentin aivan tyynenä seisovan ikkunan luona. Hänet havaitessaan eversti kohotti revolverinsa ja sanoi:
"'Antaudutteko, kenraali Whittingham? Meitä on kaksitoista yhtä vastaan.'
"Nämä sanat kuullessaan jokainen mies tähtäsi presidenttiin. Tämä seisoi kasvot käännettyinä noita kahtatoista revolveria kohti, oman aseensa riippuessa veltosti hänen vasemmassa kädessään. Sitten hän hymyillen virkkoi hiukan katkerasti:
"'Sankarityöt eivät kuulu minun alaani. Otaksun tämän olevan kansalliskapinaa — olette toisin sanoen lahjoneet mieheni, murhanneet parhaan ystäväni ja panneet viekoitteluillaan minua kiehtomaan tuon —'
"En kestänyt kuulla sanaa, joka oli kirpoamassa hänen huuliltaan; nyyhkyttäen viskausin sohvalle ja kätkin kasvoni.
"'No, älkäämme käyttäkö ankaria nimityksiä', jatkoi hän leppeämmin.
'Olemme kaikki sellaisia, miksi Jumala on meidät luonut. Minä
antaudun.' Ja viskaten pois aseensa hän kysyi: 'Oletteko ottaneet
Carrin ihan hengiltä?'
"'En tiedä', vastasi eversti selvästi ilmaisten, ettei hän välittänytkään.
"'Te itse kai ammuitte?'
"Eversti nyökkäsi.
"Presidentti haukotteli ja katsahti kelloonsa.
"'Koska minulla ei ole mitään osaa tämänöisessä hommassanne', sanoi hän, 'niin saanenkin lähteä levolle?'
"'Missä on makuuhuone?' kysyi eversti lyhyeen.
"'Tuolla', lausui presidentti viitaten oveen, joka oli vastapäätä sitä, mistä eversti oli tullut.
"'Sallikaa minun', lausui viimemainittu ja meni siitä sisälle, kaiketi tarkastaakseen, oliko sieltä mitään muuta pääsyä. Hän palasi pian ja sanoi:
"'Miesteni on jäätävä tänne vartioimaan, ja teidän tulee jättää ovenne auki.'
"'Minulla ei ole mitään sitä vastaan', mukautui presidentti.
'Varmaankin he pitävät arvossa kainoudentunnettani.'
"'Kaksi teistä jää tähän huoneeseen. Kaksi asettuu verannalle vartioimaan, toinen tämän ikkunan ja toinen makuuhuoneen ikkunan kohdalle. Kolme vartijaa asetan vielä ulkopuolelle. Kenraali Whittingham ei saa lähteä huoneestaan. Jos kuulette tai näette sieltä mitään erikoista, niin menette sisään ja pakoitatte hänet pysymään alallaan. Muuten kohdelkaa häntä kunnioittavasti.'
"'Kiitän teitä kohteliaisuudestanne', virkkoi presidentti, 'sekä myöskin siitä imartelusta, mitä nämä varokeinonne ilmaisevat. Se velkakysymyskö on kuohauttanut isänmaallisuutenne kapinaan?'
"'Ei nähdäkseni hyödytä tällä hetkellä keskustella yleisistä asioista', vastasi eversti. 'Ja läsnäoloani kaivataan toisaalla. Olen pahoillani, etten voi poistaa näitä miehiä luotanne, mutta minä en mielestäni menettelisi oikein, jos hyväksyisin vakuudeksi kunniasananne.'
"Presidentti ei näkynyt tästä loukkauksesta suuttuvan.
"'En ole sitä tarjonnutkaan', sanoi hän vaatimattomasti. 'On parempi, että itse huolehditte tehtävistänne. Minun ei tarvinne kauemmin viivyttää teitä, eversti?'
"Tämä ei vastannut, vaan kääntyi minuun ja sanoi:
"'Signorina Nugent, odotamme vain teitä, ja aika on kallista."
"'Tulen ihan hetimiten', vastasin minä, pääni vieläkin sohvapieluksessa.
"'Ei, tulkaa nyt', komensi hän.
"Katsahtaen ylös näin presidentin hymyilevän. Kohoutuessani vastahakoisesti nousi hänkin tuolilta, jolle oli heittäytynyt, ja pidätti minut kädenliikkeellä. Pelkäsin hirveästi, että hän lausuisi minulle jotakin tuimaa, mutta hänen äänensä ilmaisi vain jonkunlaista huvitettua sääliä.
"'Rahako tämän teki, signorina?' sanoi hän. 'Nuoret ihmiset ja kauniit ihmiset eivät saisi olla ahneita. Lapsi-raukka, teidän olisi ollut parempi olla minun puolellani.'
"Mitään vastaamatta läksin everstin kanssa ulos, jättäen hänet jälleen istumaan tuolilleen ja näköjään huvitettuna silmäilemään ovella seisovia kahta uhkaavannäköistä vartijaa. Eversti hoputti minut ulos talosta, selittäen:
"'Meidän täytyy ratsastaa kasarmille. Jos uutinen ehtii sinne ennen meitä, niin ne saattavat raivostua. Te saatte mennä kotiin. Teidän työnne on tehty.'
"He nousivat hevostensa selkään ja karauttivat pois, jättäen minut tielle. Ei näkynyt mitään muita jälkiä rymäkästä kuin saranoillaan vinossa riippuva ovi ja pari veritahraa portailla, missä he olivat ampuneet Johnny Carr-parkaa. Menin suoraan kotiin, enkä tiedä, mitä tapahtui Kultaisessa talossa aamuhetkien kuluessa, ja tuntien ne olosuhteet, joihin jätin presidentin, en myöskään kykene selittämään, miten se tapahtui. Kotiin päästyäni itkin niin, että sydämeni oli pakahtua? —"
Näin signorina. Pyydän erityisesti omistamaan huomiota hänen kertomuksensa viimeisille sanoille. Mutta ennenkuin kerron sen hämmästyttävän tapauksen, johon hän viittaa, on meidän palattava kasarmille, missä lukija muistanee asiain ehtineen jokseenkin täpärään käänteeseen.
Kun upseerit näkivät huoneen äkkiä täyttyvän aseellisista miehistä ja kuulivat everstin hälyttävän käskyn, kääntyi heidän huomionsa pois minusta. He kerääntyivät pöydän toiselle puolen, vastapäätä everstiä ja hänen väkeänsä. Avukseni lähetettyjen kahden miehen tukemana käytin tilaisuutta työntyäkseni edellisten välitse, asettuen päällikköni viereen. Hetkisen vaiti oltuaan alotti eversti:
"Kaikkein viimeisenä keinona, hyvät herrat, haluaisimme käyttää väkivaltaa. Mutta aika on lyhyt selittelyyn. Aureata-maan asukkaat ovat vihdoinkin nousseet kauan kestämäänsä sortovaltaa kukistamaan. Kenraali Whittingham on paljastunut vapauden asian pettäjäksi; hän saavutti asemansa vapauden nimessä, mutta hän on käyttänyt sitä vapauden hävittämiseksi. Kansan ääni on julistanut hänen menettäneen korkean virkansa. Kansa on asettanut koston miekan minun käteeni. Tällaisin pyhin valtuuksin olen vedonnut armeijaan. Sotajoukko on osoittautunut entisyydelleen uskolliseksi — se tuntee velvollisuutensa olla kansan suojelijana, ei sen sortajana. Hyvät herrat, tahdotteko te, jotka johdatte armeijaa, omaksua oikean sijanne?"
Tähän liikuttavaan vetoomukseen ei kuulunut mitään vastausta. Eversti astui lähemmäksi ja jatkoi:
"Ei ole mitään keskitietä. Olette isänmaanmiehiä tai kavaltajia — vapauden ystäviä tai sortovallan puoltajia. Tarjoan teille joko petturin kuoleman tai, jos tahdotte, elämän, kunnian ja kaikkien oikeutettujen vaatimustenne tyydytyksen. Ettekö luota kansaan? Sen edustajana tarjoan teille tässä kaiken, mitä se on teille velkaa — saatavat, jotka tuon suuren petturin ahneus on teiltä näin kauan pidättänyt?"
Näin sanoen otti hän miehiltään muutamia rahasäkkejä ja viskasi ne pöydälle jotta helisi.
Majuri de Chair silmäsi pusseja ja sitten tovereitansa, lausuen lopuksi:
"Jumala varjelkoon, että epäröitsisimme vapauden asiassa. Alas tyranni!"
Ja koko liuta luskutti samaa yhteen suuhun!
"Oikein, hyvät herrat. Asettukaa siis johtamaan miehiänne", sanoi eversti, ja astuen ikkunan luo hän huusi joukolle:
"Sotilaat, teidän uljaat upseerinne ovat mukanamme?"
Riemuhuuto kajahti vastaukseksi. Pyyhkäisten hikeä otsaltani virkoin itsekseni: "Nyt on siis siitä päästy?"
En tahdo väsyttää lukijaa kertomalla enemmistö toimenpiteistämme. Riittää mainita, että järjestettyämme sotajoukon riveihin marssitimme sen Piazzalle. Uutinen oli jo ehtinyt levitä, joten hämärässä aamunkoitteessa näimme torin täynnä väkeä — miehiä, naisia ja lapsia. Saapuessamme paikalle kohotettiin meille eläköön-huuto, ei kovinkaan innokas — vain lepyttimeksi, sillä he eivät tienneet, mitä aioimme tehdä. Eversti piti lyhyen puheen, luvaten rauhaa, turvallisuutta, vapautta, yltäkylläisyyttä ja kaikkia taivaan antimia. Parilla ankaralla sanalla hän varoitti heitä "kavalluksesta", ilmoittaen että kapinanyritykset väliaikaista hallitusta vastaan saisivat nopean rangaistuksen. Sitten hän asetti armeijansa komppanioittain pitämään vartiota, kunnes kaikki oli rauhallista. Minuun kääntyen hän lopuksi lausui:
"Nyt, Martin, lähtekäämme taas Kultaiseen taloon ja toimittakaamme se herra turvalliseen talteen."
"Niin", tuumasin minä, "ja penkokaamme rahat". Sillä näyttipä tosiaan siltä, että kiihdyksissä olimme olleet unohtaa tärkeimmän.
Päivä oli jo melkein valjennut, joten Piazzalta poistuessamme kykenimme puistokäytävän toisesta päästä eroittamaan Kultaisen talon. Kaikki näytti rauhalliselta, ja vartijat astelivat hiljaa edes takaisin. Lähemmäksi päästyämme näimme pari kolme presidentin palvelijaa tavallisissa hommissaan. Muuan vaimo vesikiulu vieressään ja rätti kädessä jo kahnasi Carrin verta rappusista, ja puuseppä oli korjaamassa etuovea. Sen edustalla seisoivat tohtorin kääsit.
"Tullut varmaankin Carria hoivaamaan", huomautin.
Jättäen hevosemme mukanamme saapuneiden miesten huoataan astuimme sisään. Täällä tapasimme ensimäiseksi itse lääkärin. Hän oli ovela, pieni mies, nimeltään Anderson, yleisesti suosittu, ja presidentin mieskohtaisena ystävänäkään ei häntä katsottu suoranaisesti kumpaankaan puolueeseen kuuluvaksi.
"Minulla on teille pyyntö mr. Carriin nähden, sir", virkkoi hän
McGregorille.
"Vai niin; onko hän kuollut?" vastasi eversti. "Siinä tapauksessa hän saa kiittää itseään."
Tohtori viisaasti vältti puuttumasta tähän asiaan, tyytyen ilmoittamaan, että Johnny ei ollut hengetön. Päinvastoin hän oli toipumassa.
"Mutta", jatkoi lääkäri, "hän tarvitsee hiljaisuutta, ja haluaisin viedä hänet pois tästä hälinästä omaan kotiini. Tosinhan täällä nykyisin on hyvinkin rauhallista, mutta —"
Eversti keskeytti:
"Antaako hän kunniasanansa, että hän ei pakene?"
"Hyvä herra eversti", lausui lääkäri, "mies ei voisi liikahtaa, vaikka henkeä uhattaisiin — ja tällä hetkellä hän on sikeässä unessa."
"Täytyneehän teidän herättää hänet siirtoa varten", huomautti eversti. "Mutta viekää vain. Ilmoittakaa minulle, kun hän on kylliksi toipunut voidakseni häntä puhutella. Sillaikaa olette vastuussa hänen käyttäytymisestään."
"Kernaasti vastaan mr. Carrista", vakuutti tohtori.
"Hyvä on; ottakaa hänet ja lähtekää. Nyt Whittinghamin pakeille!"
"Eikö olisi parasta etsiä rahat ensin?" huomautin minä.
"Hiiteen rahat!" murahti eversti. "Mutta haukata sentään täytyykin ensin hiukan. En ole maistanut palaakaan kahteentoista tuntiin."
Muuan palvelija, joka oli kuulemassa, ilmoitti:
"Aamiainen voidaan tarjota hetimiten." Ja hän osoitti meidät avaraan ruokasaliin, missä pian saimme oivallisen aterian.
Pahimman hiukaisun mentyä katkaisin äänettömyyden kysymällä:
"Mitä aiotte tehdä hänelle?"
"Tahtoisin ampua hänet", vastasi eversti.
"Millä syyllä?"
"Valtiopetoksesta", selitti hän.
Minä hymyilin.
"Se tuskin kelpaisi, vai mitä?"
"No sitten valtiovarojen kavaltamisesta."
Keskustelimme jonkun aikaa presidentin kohtalosta, ja minä yritin taivuttaa everstiä leppeämpään menettelyyn. Olin todella päättänyt estää sellaisen murhatyön, jos vain kykenin itseäni turmioon saattamatta.
"No niin, mietimme asiaa, kun olemme hänet ensin tavanneet", myönteli eversti, nousten ja sytyttäen savukkeen. "Saakeli soikoon, olemme tuhlanneet kokonaisen tunnin aamiaiseen! Kello on seitsemän."
Seurasin häntä käytävää pitkin, ja yhdessä astuimme siihen pieneen huoneeseen, johon presidentti oli jätetty. Vartijat olivat vielä paikoillaan, kumpikin istuen nojatuolissa. He eivät nukkuneet, mutta näyttivät hiukan unisilta.
"Kaikki hyvin?" kysyi eversti.
"On, teidän ylhäisyytenne", sanoi toinen heistä. "Hän on tuolla vuoteessaan."
Eversti astui sisimpään kammioon ja alkoi avata ikkunanluukkuja.
Aamuauringon säteet virtasivat sisälle.
Me astuimme sisään puoliavoimesta ovesta ja näimme rauhallisen olennon heikosti kuorsaten lepäävän vuoteella.
"Hyvät hermot, eikö olekin?" sanoi eversti.
"Tosiaankin; mutta siinäpä merkillinen yömyssy", lausuin minä, sillä presidentin pää oli kääritty valkoiseen aivinaan.
Eversti harppasi nopeasti vuoteen ääreen.
"Petetty! Saatana!" kiljahti hän. "Se on Johnny Carr!"
Johnny siinä todellakin lepäsi. Hänen ylhäisyyttään ei näkynyt missään.
Eversti ravisti Johnnyä kiivaasti käsivarresta.
Tämä avasi silmänsä ja sanoi unisesti:
"Vähempi riittää! Muistakaa sentään, että olen hiukan raihnas."
"Mikä pirun juoni tässä piileekään? Missä Whittingham on?"
"Ka, McGregorhan se onkin", lausui Johnny leppeästi hymyillen, "ja
Martin. Miten voitte, vanha veikko? Joku ruotas on ruhjonut pääni."
"Missä Whittingham on?" toisti eversti, pudistaen Johnnyä vimmaisesti käsivarresta.
"Tyyntykää!" sanoin minä; "onhan hän todella sairas mies."
Eversti päästi Johnnyn käsivarren, mutisten kirouksen, ja jälkimäinen virkkoi säyseästi:
"Olemme tasoissa, vai kuinka, eversti?"
Tämä kääntyi hänestä ja sanoi ankarasti vartijoille:
"Onko teillä jotakin osaa tässä?"
Nämä vakuuttivat pontevasti olevansa yhtä pahasti ymmällä tapahtumasta kuin mekin, — ja niin he tosiaankin olivat, elleivät he olleet mitä mainioimpia näyttelijöitä. He kielsivät kenenkään tulleen etuhuoneeseen tai kuulleensa mitään ääntä sisemmästä kammiosta. He vannoivat vartioineensa valppaasti, joten ketään ei ollut voinut tunkeutua presidentin luo. Molemmat sisäpuolella vartioineet miehet olivat everstin omia palvelijoita, ja hän uskoi heidän rehellisyyteensä; mitenkä sitten lienee ollut heidän valppautensa laita?
Carr kuuli hänen kovistelevan heitä ja sanoi:
"Niitä miehiä ei voi moittia, eversti. En minä sitä tietä tullut. Jos vilkaisette sängyn taakse, niin huomaatte toisen oven. Minut tuotiin siitä. Olin puolittain pökerryksissä enkä oikein tiennyt, mitä oli tekeilläkään."
Katsoessamme huomasimme hänen mainitsemansa oven. Työntäen vuoteen syrjään avasimme sen ja saavuimme talon takaportaille. Ilmeisesti oli presidentti hiljaa avannut tämän oven ja hiipinyt ulos. Mutta miten oli Carr joutunut tänne yhtä äänettömästi?
Vartija astui esille lausuen:
"Joka viides minuutti minä katsahdin sisään ja näin hänet vuoteellaan. Ensimäisen tunnin hän lepäsi vaatteissaan. Kun taas katsoin, oli hän riisuutunut. Hän oli mielestäni tehnyt sen perin nopeasti ja hiljaa, mutta en sitä sen enempää ajatellut."
"Varmastikin oli puettu mies presidentti ja riisuutunut Carr! Milloin tuo muutos tapahtui?"
"Noin puoli kolmelta, heti sen jälkeen kun tohtori oli tullut."
"Tohtori!" huudahdimme.
"Niin, tohtori Anderson."
"Ette ole sanonutkaan, että hän kävi täällä!"
"Ei hän mennytkään presidentin… kenraali Whittinghamin huoneeseen; mutta hän pistäysi tänne viideksi minuutiksi noutamaan hiukan konjakkia ja jutteli kanssamme tuokion aikaa. Puolta tuntia myöhemmin hän tuli noutamaan lisää."
Aloimme käsittää, miten kaikki oli tapahtunut. Pikku tohtorin riiviö oli mukana juonessa. Tavalla tai toisella oli hän päässyt yhteyteen presidentin kanssa; luultavasti hän tiesi salaoven. Sitten he kaiketi olivat menetelleet seuraavaan tapaan: Tohtori tulee sisään, kääntääkseen itseensä vartijain huomion; sillaikaa hänen ylhäisyytensä siirtää vuoteen. Huomattuaan miesten kurkistavan makuusuojaan joka viides minuutti hän ilmoittaa sen presidentille. Sitten hän menee laittamaan Johnny Carrin valmiiksi. Palatessaan asettuu hän presidentin sijaan vuoteelle seuraavaa tarkastusta varten. Heti kun tämä on ohitse, hyppää hän vuoteelta ja luiskahtaa ulos. Kaksin tuovat he Carrin sisälle, laskevat hänet vuoteelle ja livahtavat ulos sängyn takaa, kun ovi mahtuu juuri sen verran raolleen. Kun kaikki oli valmista, oli tohtori palannut katsomaan, oliko mitään epäluuloa herännyt.
"Nyt sen ymmärrän!" huudahti eversti. "Tuo lääkärin hylky on pettänyt meidät. Hän ei voinut luvatta kuljettaa Whittinghamia talosta, ja siksi on hän vienyt hänet Carrina! Puijasi minut antamaan luvan siihen! Haa, varo nahkaasi, tohtorin pahus, jos vielä tapaamme!"
Ryntäsimme ulos talosta, vain todetaksemme, että tämä oletus oli oikea. Luuloteltu Carr oli villapeitteisiin käärittynä kannettu ulos juuri kun me istuuduimme aamiaispöytään. Tohtori oli asettanut hänet ajopeleihin, noussut niihin itsekin ja ajanut nopeasti pois.
"Mihin päin he menivät?"
"Satamaa kohti, sennor", vastasi vartija.
Satamaan pääsi kahdenkymmenen minuutin kovalla ajolla. Sanaakaan virkkamatta hypähti eversti ratsulleen; minä seurasin esimerkkiä, ja me karautimme hurjasti eteenpäin, saaden kaikki kulkijat kaikkoamaan tieltämme. Mutta voi! tulimme liian myöhään! Pysähtyessämme rantasillalle näimme Johnny Carrin pienen huvialuksen puolen penikulman päässä merellä purjehtimassa vinhaan myötätuuleen, Aureata-maan lippu uhmailevasti liehumassa maston huipusta.
Tähystimme sitä nolostuneina, sanattomina, kääntäen sitten hevosemme. Huomiomme kääntyi pieneen miesryhmään, joka seisoi myrskymerkkipylvään ympärillä. Lähestyessämme he hajosivat nopeasti, ja me näimme, että pylvääseen oli kiinnitetty arkki kirjepaperia, johon oli piirretty tutulla käsialalla:
"Minä Marcus W. Whittingham, Aureatan tasavallan presidentti, tarjoan täten viidentuhannen dollarin palkinnon ja täyden anteeksiannon sille tai niille, jotka avustavat George McGregorin (Aureata-maan entisen everstin) ja pankinjohtaja John Martinin ottamisessa kiinni elävinä tai kuolleina, ja julistan edelleen, että mainitut George McGregor ja John Martin ovat tasavallan kavaltajia ja kapinallisia, sekä henkipattoina kohdeltavia. Tätä päätöstä jokainen lainkuuliainen kansalainen rangaistuksen uhalla noudattakoon.
Marcus W. Whittingham, presidentti."
Tämä oli tosiaan mieluista!