YHDEKSÄS LUKU.
Illatsu.
En ikinä unohda noita illallisia. Pelkästään seurueenkin kannalta se tilaisuus olisi kyllin muistettava, sillä minä en ole koskaan istunut pöydässä kymmenen niin omituisen toverin kera kuin seniltaiset isäntäni olivat. Aureata-maan upseerit olivat hyvin sekalaista joukkoa — pari kolme espanjalais-ameriikkalaista, kolme neljä brasilialaista ja loput sitä lajia yhdysvaltalaisia, joista heidän maanmiehensä vähimmin ylpeilevät. Jos heidän joukossaan oli joku kunnon mies, salasi hän huolellisesti tämän erityisomaisuutensa: selvänä heistä ei ollut kukaan, sen tiedän. Nautittujen väkijuomien määrä oli suunnaton, ja ilkeällä ilolla katselin, miten mies toisensa perään nopeasti joi itsensä saamattomaksi. Keskustelu oli senmukaista, ja tilaisuudessa lasketellut kokkapuheet olisivat tavallisessa kapakassa tuntuneet liian raaoilta.
Kaikki tämä olisi saattanut haihtua mielestäni tai sulautua lieventyneeksi yleiskuvaksi Aureata-maasta saamieni muiden vaikutelmien kanssa; mutta omituinen asemani hioi huomiokykyni erityisen teräväksi. Tämän huolettoman, juopuneen mässääjäjoukon keskellä istuin minä valppaana, rauhattomana ja kärsimättömänä; teeskennellessäni johtavaa osaa heidän hillittömässä remuamisessaan olin selvänä, täydessä sieluntoiminnassa ja virkku jokaista hermoa myöten. Pidin visusti silmällä heidän käytöstänsä ja sävyään. Johdin heidät haastelemaan presidentistä, riemuiten itsekseni, kun sain heidät vietellyiksi julkiseen nurinaan tai peitettyihin uhkauksiin tämän kehnosta kiittämättömyydestä niitä kohtaan, joiden varassa hänen valtansa seisoi. He eivät olleet saaneet palkkojansa kuuteen kuukauteen ja olivat valmiit millaisiin tekoihin tahansa. Usean kerran tunsin kiusausta ehättäytyä everstin edelle ja alottaa vallankumous omassa nimessäni; minut pidätti ainoastaan se tieto, että minä en kyennyt esittämään heidän nähtäväkseen mitään senlaatuisia todisteita, jotka olisivat heitä tyydyttäneet.
Kello oli aikaa lyönyt yksitoista. Vanhempi kapteeni oli esittänyt presidentin maljan. Se juotiin jurossa äänettömyydessä; minä olin ainoa, joka kunnioitin sitä nousemalla tuoliltani.
Majuri oli esittänyt armeijan maljan, ja urhot olivat siemanneet syvään omien jalojen persoonansa kunniaksi. Nuori, puhelahjoiltaan heikko ja hetkuvakoipinen mies oli esittänyt maljan "Aureata-maan kaupalle, jonka kehittämisessä mr. John Martinilla on niin suuret ansiot". Kun tämä kehuva, vaikka katkonainen puhe oli lausuttu, ponnahdin vastaamaan.
Sitä puhettani! Ei liene sen vertaista laajasanaisuutensa, toistelunsa ja suoranaisen tyhjänpäiväisyytensä puolesta. Sanelin lauseita vakaana jonotuksena, jota keskeyttivät vain huudot, että tuotaisiin lisää viiniä; mitä kauemmin hölpötin, sitä tarkkaamattomammiksi kävivät kuulijat. Kello oli lyönyt jo kaksitoista. Kaunopuheisuuteni lähde ehtyi ehtymistään, eikä vielä hiiskaustakaan ulkoa! Ihmettelin, miten kauan he tätä kestäisivät ja kuinka pitkään minä itse kestäisin. Kello 1/2 1 aloin kehitellä jonkunlaista loppujaksoa, kun samassa eräs nuoremmista rupesi matalalla äänellä laulamaan ruokotonta rallatusta. Toinen toisensa perään yhtyivät he loilotukseen, kunnes kohoavat ääniaallot tukahuttivat kiihkeän lausuntani.
Minun oli pakostakin lopetettava. Miehet olivat kaikki nousseet. Aikoivatko he hajaantua? Epätoivoissani kohotin ääneni kaikuvana ja selkeänä (ainoaksi selkeäksi ääneksi huoneessa), heittäytyen hoilaamaan tuon häpeällisen renkutuksen räikeintä säkeistöä, ja tarttuen naapuriani kädestä aloin kiertää verkalleen pöydän ympäri. Temppu onnistui. Kaikki yhtyivät ketjuun, ja koko seurue potki tuolit taaksensa ja hoiperteli piirissä tyhjien pullojen, särkyneitten lasien ja sikaarintuhka-kasojen ympäri.
Ilma oli sakeana tupakansavusta ja väkevistä viinihöyryistä. Koneellisesti johdin kuoroa, ponnistaen kuulohermojani, eroittaakseni jotakin ääntä ulkoa. Kiertäminen alkoi huimata päätäni ja hermojännitykseni oli niin suuri, että tiesin muutamassa minuutissa jo sortuvani. Mutta jopa vihdoinkin kuulin kaikuvan huudon ja häliseviä ääniä.
"Mitä se on?" huudahti majuri käheästi ja pysähtyi.
Laskin hänen kätensä irti, tartuin revolveriini ja sanoin:
"Jotakin juopuneitten rähinää kasarmissa, majuri. Mitä heistä!"
"Minun täytyy lähteä", päätti hän. "Maineeni — Aureata — armeija — pelissä."
"Varas varasta tavoittamaan, hehhei, majuri!" tokaisin minä.
"Mitä tarkoitatte, sennor?" änkytti hän. "Antakaa minun mennä."
"Jos liikahdatte, majuri, niin ammun", uhkasin minä, ottaen aseeni esille.
En ole koskaan nähnyt suurempaa hämmästystä ihmisen kasvoilla. Hän kirosi äänekkäästi ja huusi sitten:
"Hei, pidättäkää hänet — hän on hulluna — hän ampuu!"
Joukko remahti ympärillämme nauruun, sillä he pitivät oletettua leikkiäni hyvin keksittynä.
"Oikein, Martin", huusi joku, "älkää päästäkö häntä! Tahdomme pitää hauskaa aamuun asti!"
Majuri kääntyi ikkunaan. Oli kuutamoyö, ja kun minäkin katsahdin sinnepäin, näin pihamaan olevan täynnä sotamiehiä. Kuka oli päällikkönä? Vastaus merkitsi minulle paljon.
Tämä näky jonkun verran selvitti majuria.
"Kapina!" huusi hän. "Sotamiehet ovat nousseet kapinaan!"
"Menkää nyt nukkumaan, sir", neuvoi nuorempi luutnantti.
"Katsokaa ikkunasta!" kirkui majuri.
Kaikki hoipertelivat ikkunan ääreen. Heidät nähdessään kajahuttivat sotamiehet huudon. En eroittanut, oliko se tervehdys vai uhkaus. Upseerit otaksuivat sen jälkimäiseksi ja kääntyivät ovelle.
"Seis!" karjaisin minä. "Ammun ensimäisen, joka avaa oven."
Ihmeissään kääntyivät he päin minua. Seisoin heitä vastassa revolveri kädessä. He odottivat hetkisen sulloutuneina yhteen ryhmään ja sitten ryntäsivät minua kohti. Laukaisin, vaan en osannut. Näin kohotetun karahvin, ja seuraavassa silmänräpäyksessä se singahti rintaani ja lennätti minut seinää vasten. Kaatuessani pudotin aseeni, ja he vyöryivät päälleni. Luulin kaiken olevan lopussa, mutta kun heidän reuhatessaan väkijuomien ja suuttumuksen riivaamina tirkistin parven läpi, näin oven aukenevan ja joukon sotilaita ryntäävän sisälle. Kuka oli johtajana? Jumalan kiitos, se oli eversti, ja hänen äänensä jyrähti metelin ylitse:
"Järjestykseen, hyvät herrat, järjestykseen!" Sitten hän lisäsi miehilleen:
"Jokainen teistä tähtää mieheensä, ja kaksi tuokoon mr. Martinin tänne."
Olin pelastettu. Selittääkseni miten, on minun kerrottava, mitä oli tapahtunut Kultaisessa talossa ja kuinka yöllinen hyökkäys onnistui.