KAHDEKSAS LUKU
Johnny Carr vikuroitsee.
Seuraavat kolme päivää olivat ylipäätään tukalimmat, mitä olen eläissäni viettänyt. Sain niukasti unta enkä ollenkaan lepoa; pidin panostettua revolveria kaiken aikaa taskussasi päivisin, ja hätkähdin pienimmästäkin rasahduksesta. Kulutin paljon pientä rahaa ostellessani kaikkien lehtien jokaisen numeron; kuuntelin pelokkaana sanomalehtipoikien etäisiä huutoja, aavistellen piankin erottavani sanoista, että salaisuutemme ei enää ollutkaan salaisuus. Minun oli pakko esiintyä julkisuudessa, ja kuitenkin kammosin kaikkea seurustelua. Hoidin tehtäviäni niin hajamielisesti ja yliluonnollisen viattomin kasvoin, että jos joku olisi minua pitänyt silmällä, olisi hänen heti täytynyt aavistaa jotakin epäiltävää. En kyennyt laskemaan yhteen numerosareketta, ja Jones alkoi pahoin huolestua järjentilastani. Hermoni olivat sanalla sanoen kerrassaan tärviöllä, ja pyhästi lupasin itsekseni olla toistamiseen ryhtymättä kukistamaan hallitusta, vaikka miten vanhaksi eläisin. Vastedes saisi vakaantunut valtiomuoto kelvata minulle. Vilpittömän puolueettomasti noiduin presidenttiä, everstiä, johtokuntaa ja itseäni; ja uskonpa totisesti, että vain signorinan ajatteleminen pidätti minut pujahtamasta kuutamoretkelle rajan yli, säästääkseni edes nahkani eheänä, vaikkakin tyhjin taskuin, ja jättääkseni Aureatan kilpailevat isänmaanystävät; suoriutumaan toisistansa omin neuvoin.
Onneksi ei kuitenkaan ilmennyt mitään vahvistusta pelolleni. Vastapuoli näkyi vaipuneen raukeaan turvallisuuteen. Presidentti kävi usein rahaministeriössä, kuluttaen tuntikausia kahden kesken don Antonion kanssa; luullakseni he viimeistelivät häpeällistä tuumaansa. Kasarmissa ei ilmennyt mitään kiihtymystä tai toimintaa. Piazzalla parveilivat ihmiset iltapäivisin kuten ennenkin, haastelematta sen vakavammista asioista kuin verkkopallo-pelin mahdollisuuksista ja tanssitilaisuuksien ikävästä niukkuudesta. Valtiovelkaa koskeva virallinen julistus tyynnytti mieliä, ja kaikki kansanluokat vain odottivat nähdäkseen, millainen presidentin uusi suunnitelma olisi.
Täten kului keskiviikko ja torstai. Kumpanakaan päivänä en kuullut mitään salaliittolaistovereiltani; tiedonanto-järjestelymme oli tähän asti osoittautunut tarpeettomaksi — tai huonosti onnistuneeksi.
Jälkimäinen mahdollisuus sai kylmät väreet karmimaan selkäpiitäni, ja vilkas mielikuvitukseni loihti eteeni presidentin hymyilyn hänen lukiessaan näitä kavaltajain asiakirjoja. Ellen kuulisi mitään perjantai-aamuun, päätin kaiken uhalla käydä tapaamassa everstiä. Mutta tuon kohtalokkaan päivän valjetessa vapauduin tästä välttämättömyydestä. Loikoilin vuoteessani puoli kymmenen tienoissa aamusella (sillä tapanani ei ole aikaisin nousemalla lisätä elämän hankaluuksia), kun palvelijani toi kolme kirjettä.
"Ne olivat saapuneet pankkiin, sir", sanoi hän. "Mr. Jones lähettää niiden mukana tervehdyksensä ja kysyy, tuletteko konttoriin tänä aamuna."
"Vie hänelle minun terveiseni ja sano, että lähden täältä viiden minuutin päästä."
Kaikki kirjeet olivat merkityt kiireellisiksi — yksi oli signorinalta, toinen everstiltä ja kolmas kasarmista. Avasin ensiksi viimemainitun, lukien:
"Aureata-maan armeijan upseereilla on kunnia muistuttaa mr. John Martinia, että he toivovat saavansa nauttia hänen seurastaan illallisilla tänään täsmälleen klo 10 j.pp. Presidentin ollessa kiireellisten hallitustointensa vuoksi estettynä saapumasta ja koska eversti McGregor on sairaana, esittää majuri Alphonse de Chair Aureata-maan armeijan maljan.
J.K. Cher Martin, puhukaa pitkään tänä iltana. Molemmat suuret miehemme jäävät pois, ja ilta kaipaa täytettä. Tout à vous.
Alphonse de Chair."
"Kyllä siitä tulee pitkä puhe, poikaseni, ja me pidämme illan kulumisesta huolen", lausuin itsekseni, täkäli varsin tyytyväisenä.
Sitten avasin signorinan kirjelmän.
"Rakas mr. Martin", — niin se alkoi. — "Tahtoisitteko olla hyvä ja lähettää minulle tänään kaksikymmentä dollaria pientä rahaa. Aion järjestää koululapsille lantinpoiminta-kilpailun. Liitän mukaan shekin. Pahoittelen, ettette voinut lupautua luokseni päivälliselle tänään, mutta lopulta olen hyvillänikin, sillä minä en olisikaan voinut ottaa Teitä vastaan, kun sain aivan äkkiä kutsun päivällisille Kultaiseen taloon. Lämmin tervehdykseni!
Christina Nugent."
"Sangen hyvä", hymähdin. "Toivottavasti lantinpoiminta kehittyy loistavaksi leikiksi. Ja mitähän eversti kirjoittanee?"
Hänen kirjeensä kuului näin:
"Hyvä Martin. — Liitän mukaan 500 dollarin shekin. Palvelijani tulee noutamaan rahat aamupäivällä. Ilmoitan siitä Teille, koska haluan sen kaikki hopeassa palkanmaksuja varten." (Eipä tämä salakielemme ole kovin nerokasta, ajattelin tätä kohtaa lukiessani). "Carr ja minä olemme täällä kaksin, molemmat pohmelossa. Poika-rukka makaa selällään ja saanee loikoa päivän tai pari — paha samppanjaleini. Itse voin paremmin, ja vaikka peruutin tuloni kasarmille illaksi, luulen kuitenkin pääseväni jalkeille jo ehtoopäivällä.
Kunnioittaen:
Geo. McGregor."
"Vai viruu Carr pahoinvointisena, ja pysynee huonossa kunnossa pari päivää!" ajattelin itsekseni. "Hyvin luultavaa; mutta miten oikeastaan lienee hänen laitansa? Toivottavasti ei eversti ole ollut järin jyrkkätoiminen. Kaikki näyttää kuitenkin olevan oikealla tolalla, niin, paremmalla kannalla kuin uskalsin toivoakaan."
Nousin vuoteeltani elpynein mielin, söin rauhallisesti aamiaiseni ja läksin pankkiin puoli yhdeltätoista.
Tietysti kohtasin kadulla kaikkein ensimäiseksi henkilön, jota olisin mitä mieluimmin karttanut, — donna Antonian. Tyttö oli ratsain, ja hänen hevosensa näytti jonkun verran uupuneelta. Minut nähdessään hän pysähdytti ratsunsa, ja minun täytyi tervehtiessäni seisahtua.
"Mistä niin varhain?" kysäisin.
"Varhainko?" vastasi hän. "Ei tämä ole minun mielestäni aikaista. Olen jo ollut pitkällä ratsastusmatkalla, — kävin nimittäin mr. Carrin tilalla viemässä hänelle sanaa isältäni, mutta hän ei ollut kotona. Tiedättekö, missä hän on, mr. Martin?"
"Siitä ei minulla ole aavistustakaan", vastasin.
"Hän on viipynyt poissa kotoa jo neljä yötä", jatkoi tyttö, "eikä hän ole käynyt ministeriössäkään. On hyvin omituista, että hän tuolla tavoin häviää, ja juuri silloin kun homma on parhaillaan käynnissä."
"Mikä homma, donna Antonia?" kysyin säveästi.
Hän punastui, varmaankin muistaen, että se homma vielä oli salaisuus.
"Oh, niillähän on aina puuhaa rahaministeriössä tähän aikaan. Eivätkö ne näinä päivinä suorita maksujansa kaikille?"
"Näinä päivinä heidän kyllä' pitäisi suorittaa maksunsa kaikille", sanoin minä.
"Niin", jatkoi hän ottamatta huomioon oikaisuani, "joka tapauksessa isäni ja presidentti ovat kumpikin vihoissaan hänelle, ja minä tarjousin tekemään aamuratsastukseni hänen kartanolleen."
"Missä hän voineekaan oleilla?" lausuin viattomasti.
"Luulen hänen sittekin viipyvän eversti McGregorin luona", arveli nyt tyttö. "Puolisen jälkeen pistäydynkin sinne. Tiedän hänen olleen siellä päivällisellä maanantaina, ja varmaankin hän on pitkittänyt vierailuansa."
"Ei", ajattelin minä, "sitä sinä et saa tehdä! Siitä saattaisi koitua hankaluuksia." Sanoin senvuoksi:
"Minä tiedän, että hän ei ole siellä; kuulin McGregorilta, että hän oli lähtenyt tiistaina… Kah, miten olenkaan tyhmä! Everstihän mainitsi Carrin sanoneen aikovansa parin päivän purjehdusretkelle huvijahdillaan. Hän on kai kohdannut vastatuulia eikä pääse palaamaan."
"Hän teki kovin pahoin siinä, että läksi", virkkoi donna Antonia, "mutta niin asia sitten epäilemättä on. Isä kyllä suuttuu, mutta ihastuu sentään kuullessaan, että häntä ei ole mikään vahinko kohdannut."
"Olen hyvilläni, kun olen voinut rauhoittaa mieltänne", lausuin jättäessäni hyvästi. Kiitin onnellista päähänpistoani ja ihmettelin, tapaisiko donna Antonia Johnny-paran todellakin vahingoittumattomana. Minulla oli epäilykseni. Mieltäni pahoitti, että minun oli täytynyt kertoa tytölle, mitä en itse uskonut, mutta tällaista sattuu vallankumouksissa, ja tässä suhteessa ne muistuttavat liike-elämää.
Pankkiin tultuani lähetin lyhyet vastaukset kuhunkin kirjeeseen, kaikissa pääasiana vahvistus, että esiintyisin kasarmissa määrähetkellä. Minun ei tarvitse vaivata lukijaa kertomalla, millaisiin puitteisiin tämän varsinaisen tiedonantoni sovitin. Sitten oli minulla ankara ottelu Jonesin kanssa; liike oli hiljaista, ja hän pahimmoikseen innostui käyttämään täten tarjoutunutta tilaisuutta perusteelliseen tutkimukseen vararahastomme tilasta. Hän ei kyennyt ymmärtämään äkillistä virallisuudenharrastustani tällaisen tarkastelun asianmukaiseen toimitusaikaan nähden, ja pelkäsin jo käyvän pakolliseksi selittää hänelle suoraan, että hänen onnistuisi vain hengettömän ruumiini yli päästä kaivelemaan kassakaapin sisältöä. Vihdoin sain hänen huomionsa käännetyksi toisaanne, viekoitellen hänet suomaan rouva Jonesille huviajelun maalle, ja siten rauhaan jäätyäni käytin iltapäivän loppuvalmistuksiin.
Poltin paljon kirjeitä, kyhäsin liikuttavat jäähyväiset isälleni, anteeksiannon varjolla huomautellen, miten suuresti hänen epäviisas menettelynsä oli lisännyt hänen velvollisuudentuntoisen poikansa vaikeuksia. Testamenttiani tekemästä esti minut vain se ilmeinen totuus, että sellaisen asiakirjan todistuttaminen olisi ollut varomatonta. Vietin kuumeisen tunnin ammuskelemalla kuviteltuja laukauksia revolverillani, varmistuakseni siitä, että kapine oli käyttökunnossa. Lopuksi suljin pankin kello viideltä, läksin Piazzalle, nautin kevyen välipalan ja poltin Sikaareja mielettömällä kiireellä, kunnes tuli aika pukeutua illallisia varten; enkä milloinkaan ole tuntenut suurempaa riemua kuin toiminnan hetken nyt vihdoinkin lyödessä.
Pukeutuessani hypistelin jokaista vaatekappaletta sellaisella hellivällä tunteella, että kenties en sitä koskaan enää vetäisi ylleni — tai riisuisikaan. Kesken puuhani saapui toinen kirjelappu everstiltä. Sen tuoja karautti vaahtoisella hevosella täyttä laukkaa ovelleni. Tunsin miehen hyvästi ulkonäöltä, hän oli everstin palvelija. Sydän kurkussa tempasin kotelon hänen kädestään (sillä olin itse juossut aliovelle). Mies nähtävästi tunsi salaisuutemme, sillä ojentaessaan minulle kirjeen hän irvisti hermostuneesti, ja sanoi:
"Minun oli ratsastettava nopeasti ja hävitettävä kirje, jos joku tulisi lähelle."
Nyökkäsin, mursin kuoren ja luin:
"C. livisti kello kuuden aikaan tänä iltana. Luultavasti kotiinsa. Hän epäilee. Jos näette hänet, ampukaa heti!"
Käännyin palvelijaan.
"Oliko mr. Carrilla hevonen?"
"Ei, sir; hän läksi jalkasin."
"Mutta hänellä on talossaan hevosia?"
"Ei, sir, eversti on ne kaikki lainannut?
"Miksi luulette hänen menneen sinne?"
"Hän ei ole voinut tulla maantietä pitkin Whittinghamiin, sir, sillä se on vartioittu."
Vieläkin oli mahdollisuus. Everstin kartanosta oli poikkimaitse kymmenen penikulmaa Johnnyn tilalle ja täältä kuusi kaupunkiin. Mies arvasi ajatukseni.
"Hän ei voi kävellä nopeasti, sir; häntä on haavoitettu sääreen. Jos hän menee ensiksi kotiinsa, niinkuin on selväkin seikka, koska hän ei tiedä hevostensa olevan poissa, ei hän voi mitenkään ehtiä tänne ennenkuin aikaisintaan yhdeltätoista."
"Miten hän haavoittui?" kysyin. "Kertokaa lyhyeen, mitä eversti on hänelle tehnyt."
"Kyllä, sir. Eversti sanoi meille, että mr. Carr oli pidätettävä yön yli maatilalla; ei saanut poistua elävänä, hän sanoi. Eiliseen asti oli kaikki käynyt hyvin ja sievästi. Mr. Carr oli huonossa voinnissa ja everstin lääkeannokset eivät tuntuneet tuottavan hänelle lievennystä, — päin vastoin. Mutta eilen iltapäivällä hän yltyi vikuroimaan, — tahtoi lähteä matkaansa kaikin mokomin, sairaana tai terveenä! Hän siis nousi vuoteeltaan ja pukeutui. Olimme ottaneet häneltä kaikki aseet, sir, ja kun hän saapui alas vaatteissaan ja pyysi hevostaan, ilmoitimme hänelle, että hänen ei sopinut lähteä. No, hän sanoi siihen vain; 'Pois tieltä, kuuletteko!' ja niin hän alkoi astella eteisen ovelle. En tahdo kieltää, sir, että jouduimme jokseenkin ymmälle. Emme halunneet ampua häntä siihen seisaalleen, ja uskonpa, että olisimme antaneet hänen mennä; mutta juuri kun hän oli astumassa ulos, tuli eversti vastaan. 'Hei, mitä nyt, Johnny?' sanoi hän. — 'Teillä on joku pirun juoni hankkeissa', sanoi mr. Carr. 'Luulen teidän sekoittaneen minulle häijyjä rohtoja. Pois tieltä, McGregor, taikka isken kallonne mäsäksi!'
"'Mihin olette menossa?' kysyi eversti vain. — 'Whittinghamiin presidentin puheille', vastasi hän.
"'Ette tänään', sanoi eversti. 'No, olkaa nyt järkevä, Johnny. Huomenna olette kunnossa.' — 'Eversti McGregor', sanoi toinen, 'olen aseeton, ja teillä on revolveri. Te voitte ampua minut, jos tahdotte, mutta ellette sitä tee, niin ulos minä lähden. Olette tehnyt minulle jonkun kepposen, mutta kyllä jumaliste sen vielä saatte maksaa.' Ja hän ryntäsi suoraa päätä everstiä kohti. Tämä astahti sivulle ja antoi hänen hyökätä ohitse. Sitte hän meni perässä ovelle, odotti kunnes toinen oli noin viidentoista kyynärän päässä, nosti aivan tyynesti revolverinsa ja ampui sievästi luodin hänen oikean pohkeensa läpi. Mr. Carr tuiskahti nurin, makasi siinä pari minuuttia kiroillen ja sitten pyörtyi. 'Nostakaa hänet ylös, sitokaa haava ja asettakaa hänet vuoteelle', käski eversti. Lihahaava se vain olikin, sir, joten saimme hänet pian kuntoon, ja niin hän makasi koko yön."
"Miten hän pääsi pakenemaan tänään?"
"Olimme kaikki poissa, sir — läksimme mr. Carrin maataloon lainaamaan hevosia. Eversti oli saanut sähkösanoman, sir." (Tässä mies taaskin irvisti.) "En tiedä, mitä se koski, mutta hän tarvitsi hevosia. Ne saatuamme ratsastimme kiertäen kaupungin ulkopuolitse ja tulimme maantielle kaupungin ja everstin kartanon välisellä taipaleella. Kymmenen hevosta olimme saaneet, ja niin toimitimme tietä vartioitseville miehille verekset ratsut. Kuulimme heiltä, että ketään ei ollut liikkunut tiellä. Kotiin keritessämme hän oli ollut jo kaksi tuntia pakosalla!"
"Miten hän sen sai toimeen?"
"Naisen avulla, sir", vastasi soturini halveksivasti. "Antoi tälle muiskun ja kymmenen dollaria, jotta hän avasi etuoven, ja niin hän pujahti tiehensä. Hän ei rohjennut mennä talliin hevosta noutamaan, joten hänen täytyi nilkuttaa matkoihinsa terveellä koivellaan. Reipas veitikka!" lopetti mies puheensa.
"Johnny-parka", säälittelin minä. "Eikö häntä ajettu takaa?"
"Ei ollut aikaa, sir. Ei sopinut uuvuttaa hevosia. Ja sitäpaitsi, kun hän kuitenkin olisi ehtinyt kotiinsa, on hänellä siellä tusina miehiä, jotka olisivat antaneet meille työtä koko illaksi. Mutta nyt, sir, minun täytyy lähteä. Tuleeko vastausta everstille? Hän ilmestyy Kultaisen talon läheisyyteen kello yhdeltätoista, eikä mr. Carr pääse sisälle, jos hän saapuu myöhemmin."
"Sanokaa everstille, että hän saa luottaa minuun", vastasin. Siitä huolimatta en aikonut ampua Johnnyä hänet nähdessäni.
Levottomana ja sekavin tuntein läksin siis kasarmille, aprikoiden milloin Johnny ehtisi Whittinghamiin ja joutuisiko hän everstin käsiin Kultaisen talon ulkopuolella, Mieleeni juolahti ikävänä mahdollisuutena, että Johnny saattoi tulla rikkomaan minunkin iltarauhaani. Jos hän saapuisi kasarmille ennen minua, niin salaliitto luultavasti heti alussa menettäisi minun kannatukseni. Miten minun kävisi, sitä en osannut arvata. Mutta riisuessani päällystakkini eteisessä kumarruin ikäänkuin sitomaan kengännauhaa ja silmäsin silloin vielä kerran revolveriani.