SEITSEMÄS LUKU.
Miina lasketaan.
Aamukohtaus oli omistettu periaatteille ja innostuksen herättämiselle; illalla ryhtyivät salaliittolaiset jo yksityiskohtien harkintaan. Meillä oli pitkä ja vakava neuvottelu signorinan luona. Mrs. Carringtonia oli neuvottu saamaan päänkivistystä päivällisen jälkeen, joten hän poistui levolle. Kello kymmenestä yhteen istuimme kolmisin hautoen juoniamme. Tuloksena oli varsin sievä suunnitelma, pääpiirteiltään seuraava:
Nyt oli tiistai. Perjantain vastaisena yönä piti everstin ottaa johdettavakseen kaksikymmentä päättäväistä roistoa (eli pontevaa isänmaanystävää), sitä ennen kiinnitettyhän heidät kokonaan käskettävikseen, lahjoittamalla heille kerrassaan viisikymmentä dollaria mieheen. Tällä voimalla hänen tuli yllättää Kultainen talo, vangita presidentti ja anastaa kaikki talossa tavattavat rahat ja arvopaperit. Ketään ei surmattaisi, mikäli se oli vältettävissä, mutta mikään hentomiehsyyskään ei saanut tulla kysymykseen. McGregor piti varmimpana heti poistaa presidentti tieltä, mutta minä vastustin jyrkästi sitä ehdotusta, ja hän mukautui havaitessaan signorinankin taipumattomaksi samalla puolella.
Olisin kovin halunnut olla mukana tässä keskiyön yllätyksessä, mutta velvollisuus kutsui minua muuanne. Samana iltana pidettiin kasarmilla juhlaillalliset jonkun Aureatan historiassa merkillisen tapauksen muistoksi, ja minun oli oltava vastaamassa "Aureata-maan kaupalle" esitettävään maljaan. Tehtäväni oli kaikin mokomin pitkittää näitä kemuja, kunnes everstin tekonen oli tehty, jonka jälkeen hän saapuisi lahjuksineen kasarmille vaatimaan armeijan kannatusta. Tunsimme kylliksi joukkojen laadun, ollaksemme varmat tuloksesta, kunhan vain presidentti oli vangittu ja dollarit esiintyisivät heidän nähtävissään. Everstin oli sitten miehistön kanssa saarrettava upseeriklubi, tarjoten joko elämää ja ylellisyyttä tai kuolemaa ja tuhoa. Täälläkin saatoimme tyynesti odottaa valinnan tapahtuvan eduksemme. Senjälkeen marssitettaisiin armeija Piazzalle, kaupunki säikäytettäisiin alistuvaksi tai käännytettäisiin puolellemme, ja näin olisi vallankumous valmis!
Koko suunnitelmamme menestys riippui siitä, että se pysyisi tyyten salassa siltä ainoalta mieheltä, jota pelkäsimme, ja että tuo mies tavattaisiin yksinään ja vartioitsematta perjantai-yönä klo 12. Jos hän saisi aikeesta vihiä, olimme hukassa. Siinä tapauksessa, että hänen päähänsä pistäisi saapua mainituille illallisille, kasvaisivat vaikeutemme melkoisesti. Tätä ajatellen käännyimme signorinan puoleen, ja minä lausuin lyhyesti:
"Tässä näkyy esiintyvän teidän osuutenne, signorina. Sallikaa minun kutsua teidät päivällisille hänen ylhäisyytensä luo perjantai-iltana täsmälleen kello kahdeksaksi."
"Tarkoitatte", sanoi hän verkkaan, "että minun on silloin pysytettävä hänet kotonaan ja ainoastaan minun seurassani?"
"Niin", vastasin. "Onko siinä mitään vaikeutta?"
"En luule, että se juuri olisi vaikeata", sanoi hän, "mutta minä en pidä siitä; se tuntuu niin katalalta."
Tietysti en minäkään mielelläni nähnyt häntä tuossa osassa. Mutta mitenkäpä muutoin saisimme presidentin talteen?
"Eiköhän ole jokseenkin myöhäistä ajatella tuollaista?" huomautti eversti ivallisesti. "Vallankumous ei luista korkeilla siveellisillä pyörillä."
"Ajatelkaa, miten hän veijasi teiltä rahat", sanoin minä, omaksuen kiusaajan tehtävän.
"Lienee muuten pidettävä selvänä", virkkoi McGregor, "että signorina saa omakseen presidentin maahuvilan, vai mitä?"
Signorina-parka oli kovin ihastunut tuohon viehättävään pikku asumukseen, ja hänen suuttumuksensa rahojen menetyksestä ja sievän talon omistamisen halu pahasti kiusasivat häntä antautumaan inhoamaansa Delilan osaan. Itsekseen jätettynä olisi hän varmaankin mukautunut paremmille tunteilleen ja tärvellyt juonen. Mutta pelästyneinä tästä tunteellisuuden puuskasta eversti ja minä riensimme tukahuttamaan hänen omantuntonsa arvelukset, taivuttaen hänet ilkeään tahtoomme.
"Lopultakin hän sen ansaitsee", sanoi viimein signorina, "ja minä teen sen!"
On aina surullista nähdä jonkun kärsivän itsekunnioituksensa menettämisestä, ja minä yritin palauttaa signorinan luottamusta omiin vaikuttimiinsa viittauksilla Heberin puolisoon Jaeliin, Charlotte Cordayhen ja muihin säälimättömiin sankaritariin, joita muistui mieleeni. McGregorissa tämä itsepuolustelun harrastus herätti peittämätöntä halveksumista.
"Onhan kysymyksessä vain toistamiseen hupsuttaa hänet", arveli eversti; "johan olette sen ennenkin tehnyt!"
"Minä suostun, jos vannotte että — että te ette tee hänelle pahaa", vastasi tyttö.
"Olen jo antanut lupaukseni", murahti sotaherra; "en kajoa häneen, ellei hän pakoita minua siihen. Mutta jos hän yrittää tappaa minut, ei minun kaiketi tarvitse paljastaa rintaani iskulle?"
"Ei, ei", tokaisin minä; "pidän arvossa hänen ylhäisyyttään, mutta me emme saa antaa tunteittamme vietellä itseämme heikkouteen. Hänet on saatava käsiimme — elävänä ja eheänä, mikäli mahdollista, mutta pahimmassa tapauksessa elävänä tai kuolleena."
"Kas niin, se on järkevää puhetta", lausui eversti hyväksyvästi.
Signorinalta pääsi huokaus, mutta hän ei vastustellut enempää.
Välttääksemme huomion herättämistä sovimme järjestelystä, jolla seuraavien kolmen päivän kuluessa saatoimme tarpeen tullen antaa tietoja toisillemme kokoontumatta neuvottelemaan. Asemani Whittinghamin rahaliikenteen keskuspisteenä teki tämän helpoksi; pankinlähettien käynnit edestakaisin eivät pistäisi silmään, ja sanomat saattoi laatia sellaiseen muotoon, että ne eivät syrjäiselle ilmaisseet mitään. Sovimme myöskin, että jos joku meistä vainusi pienintäkin vaaraa, hän heti lähettäisi sanan toisille, ja silloin kokoontuisimme everstin maakartanoon, joka oli noin seitsemän penikulman [engl. penikulma vastaa jokseenkin 1,600 metriä] päässä kaupungista. Sieltä olisi sellaisessa valitettavassa tapauksessa helpompi paeta.
"Ja nyt", sanoi eversti, "jos Martin luovuttaa minulle dollarit, on kaikki valmista."
Olin tuonut mukanani nuo kymmenentuhattani. Vedin ne esille ja asetin pöydälle, pitäen kättäni hyväilevästi setelitukun päällä.
"Ymmärrättehän täydellisesti asemani, eversti?" sanoin. "Tästä hommasta ei ole minulle mitään hyötyä, ellen saa vähintäänkin 320,000 dollaria, suorittaakseni velkasumman korkoineen ja maksaakseni vielä erään toisen pikku lainan takaisin pankkiin. Silloin jää minulle viisituhatta puhdasta, ja se ei ole suinkaan liiallinen palkkio. Mutta ellen saa mainitsemaani summaa kokonaisena, on minulla kassanvaillinki, tulkoonpa vallankumousta tahi ei."
"En voi tehdä rahoja, ellei niitä löydy", vastasi hän, mutta ilman tavanmukaista tylyä sävyänsä. "Mutta se olkoon sovittuna, että te olette ensimäisellä vuorolla kaikkeen mitä löydämme, mainitsemaanne summaan asti. Se jätetään mutkittelematta teidän haltuunne. Signorina ja minä tyydymme rippeisiin. Ettehän te vaadi osaanne niistäkin, vai mitä?"
"En", sanoin minä, "tyydyn olemaan etuoikeutettuna osakkaana. Jos tuon verran saadaan kokoon Kultaisesta talosta, on se minun; muussa tapauksessa sen suorittaa minulle uusi hallitus, menetelköönpä se muun velan kanssa miten tahansa."
Näin lausuen työnsin rahat everstille.
"Odotan uuden hallituksen osoittautuvan hyvin myötämieliseksi kaikkiakin saamamiehiä kohtaan", virkkoi eversti pistäessään rahat mielihyvästä hymähtäen taskuunsa. "Olettehan joka tapauksessa tekin tyytyväinen ehtoihin, signorina?"
"Olen", vastasi tämä. "Saanko siis sen maahuvilankin?"
"Saatte tietenkin!" huudahdin minä. "Ja everstistä tulee presidentti, ja hän saa Kultaisen talon kaikkine hynttyineen."
"Sovittu! sovittu! sovittu!" lauloi signorina. "Olemme jo tehneetkin kylliksi kauppoja, ja hetki alkaa olla sangen myöhäinen kestitäkseni herroja luonani. Vielä malja, ja sitten hyvää yötä! Onnea vallankumoukselle! Juokaamme se malja veripunaisessa viinissä!"
Kun ei ollut muuta punaviiniä kuin bordeaux'ta, ja se kylmentää vatsaa kello kolmen aikaan aamusella, joimme maljan ranskalaisessa konjakissa. Olin noussut lähteäkseni, kun äkillinen ajatus juolahti mieleeni:
"Mutta hitossa, aivanhan unohdimme Johnny Carrin! Kuulkaahan, eversti, missä määrin hän olikaan viime yönä päissään? Luuletteko hänen muistavan kertoneensa teille asiasta?"
"Kyllä", sanoi eversti, "luullakseni hän nyt jo muistaa. Ei hän siitä vielä aamulla kaupunkiin lähtiessäni ollut selvillä."
"Tunnustaneeko hän presidentille? Se saattaisi aiheuttaa, että ukko pitäisi teitä hankalan visusti silmällä. Hän tietää, että te ette ole hänen ystävänsä."
"No, Carr ei ole vielä tavannut presidenttiä. Hänen piti jäädä kotiin koko täksi päiväksi. Hän oli tavattoman huonossa kunnossa aamulla, ja sain lääkärin antamaan hänelle rauhoittavaa juomaa. Tahdoin nimittäin saada hänet pysymään alallaan, kunnes ehdin ajatella. En tosin usko, että hän menisi tunnustamaan typeryyttänsä — presidentti julmistuisi hänelle pahasti; mutta silti hän voisi sen tehdä, joten on parasta, että he eivät osu yhteen."
"On toinenkin, jota hän ei saisi tavata", huomautti signorina.
"Kuka se on?" kysyin minä.
"Donna Antonia", vastasi hän. "Johnny näkyy yhä enemmän kiintyvän tyttöön, ja varmasti hän pulassa ollessaan menee ensi työkseen kertomaan siitä tälle. Mr. Carr on hyvin luottavainen ystäviänsä kohtaan."
Tunnustimme tämän huomautuksen varsin tähdelliseksi. Ja jos donna
Antonia saisi tietää, ei asia pysyisi presidentiltäkään kauan salassa.
"Aivan oikein", sanoi eversti. "Ei kelpaa, että hän juoksentelee päivittelemässä ajattelematonta avomielisyyttään. Tähän asti on kaikki hyvin."
"Niin, mutta jos hän alkaa vikuroida huomenna aamulla?" lausuin minä. "Ja missään tapauksessa ette halua hänen läsnäoloaan Kultaisessa talossa perjantai-iltana, enempää kuin minäkään välitän hänestä kasarmille."
"Ei, hän äityisi tappelemaan, sellainen poika hän on", myönsi eversti. "No niin, olemme nyt kerran ryhtyneet hankkeeseen, ja minä en aio enää heittää kesken. Pidän Carrin talossani, kunnes on kaikesta selvitty."
"Millä tavoin?" kysyi signorina.
"Hyvällä, jos mahdollista!" lausui eversti virnistäen, — "nimittäin juottamalla häntä. Ellei se tepsi, niin väkisin. On välttämätöntä, että ukko ei saa vihiä mistään; ja jos Carr kertoisi hänelle viime yön lörpöttelystä, heristäisi hän vanhoja konnankorviaan. Ei, Johnny-pojan on parempi pysyä alallaan."
"Mutta jos hän yltyy raivopääksi?" huomautin taaskin.
"Riehukoon miten hyvänsä, mutta hän ei jätä taloani, ellei hän ensin ammu kuulaa otsaani", vakuutti eversti. "Se on varmaa. Uskokaa asia minun haltuuni. Jos hän käyttäytyy siivosti, on hänen hyvä olla. Ellei —"
"Mitä aiotte siinä tapauksessa tehdä hänelle?" kysyi signorina.
Pelkäsin uutta omantunnon purkausta, ja vaikka pidinkin Johnnystä, rakastin kuitenkin itseäni enemmän. Sanoin senvuoksi:
"Oh, jättäkää se everstin huoleksi; kyllä hän tietää, mitä tehdä."
"Nyt lähden", sanoi viimemainittu, "takaisin Johnny-veikkoni luo. Hyvää yötä, signorina! Kirjoittakaa presidentille huomenna. Hyvää yötä, Martin. Venyttäkää se puheenne oikein pitkäksi. Au revoir ensi perjantaihin!"
Tein lähtöä, sillä eversti viivytteli kunnes tulin hänen mukaansa. Tälläkin hetkellä epäilimme siinä määrin toisiamme, että kumpikaan ei tahtonut jättää toistaan kahden kesken signorinan kanssa.
Erosimme ovella; hän läksi katua ylöspäin noutamaan hevostaan, ratsastaakseen maakartanolleen, minä taasen käännyin Piazzalle päin.
Jättäessämme signorinan portaille näytti tämä kalpealta ja väsyneeltä; hänen pulppuava eloisuutensa oli kerrankin painuksissa. Tyttö-parka! Hän havaitsi vehkeilyn olevan jokseenkin rasittavaa hommaa.
Hiukan huolestutti itseänikin. Aloin selvemmin oivaltaa, että politiikkaan puuttuminen ei sovellu tunnolliselle miehelle. Pidin paljon Johnny-parasta, enkä ollenkaan luottanut everstin menettelyn hellävaraisuuteen. En tosiaan olisi tämän viikon ajaksi vakuuttanut Johnnyn henkeä millään ajateltavalla korotuksella. En myöskään pitänyt uskottavana, että presidentti kapinahankkeen onnistuessa eläisi kukistumisensa yli. Minun täytyi itselleni toistaa kärsimäni petollisuuden koko tarina, täten ärsyttääkseni itseni raivoon, ennenkuin saatoin alistuvasti ajatella tuon loistavan tähden todennäköistä sammumista. Mikä menetys se olisikaan maailmalle! Niin monet hauskat kaskut, niin arvokas esiintymiskyky, niin tavaton persoonallinen viehätys — kaikki suistuisi näyttämöltä! Ja miksi hyväksi? Asettaaksemme hänen sijaansa roiston ilman edeltäjänsä sovittavia piirteitä. Maksoiko vaivaa kukistaa Lucifer, jotta Belzebub pääsisi valtaistuimelle?
Kykenin katkaisemaan synkkien ajatusteni jakson ainoastaan muistuttamalla itselleni vääjäämätöntä todellisuutta — omaa asemaani. Minulle vallankumous oli välttämätön. Mahdollisesti saisin tarvitsemani rahat; ainakin voittaisin aikaa. Ja lemmenhaaveeni saattoivat täten toteutua. Minua innostutti kunniallinen pyrkimys säästää isännistöäni tappiolta, ja intohimoinen rakkauteni vaikutti vastustamattomana kiihdykkeenä. Jos Johnnyn ja presidentin jatkuva olemassaolo ei soveltunut näihin luvallisiin päämääriin, niin se oli Johnnyn ja presidentin vahinko.