KUUDES LUKU.
Kuolkaamme isänmaan puolesta!
Minulle tuli touhuinen viikko. Haalin kokoon rahoja, mistä vain vähänkin sain. Jos onnistuin keräämään mitä puuttui maksaakseni noiden 300,000 dollarin korot, joiden piti olla sijoitettuina hyväksyttyihin arvopapereihin — ja joiden todellinen käyttö oli ainoastaan hänen ylhäisyytensä tiedossa, — jäi minulle kuusi kuukautta hengähtämisaikaa. Palkkiostani ei nykyään ollut penniäkään jälellä ja "vararahastossani" oli vain 10,000 dollaria. Mutta miten oli minulla näinkään paljoa? Valitettavasti vain siten, että olin lainannut 5,000 dollaria pankistamme! Tottahan oman liikkeen johtaja ansaitsi takuutontakin luottoa, jos sitä vakavaraiset syrjäisetkin saivat? Minä siis lainasta pelkkää omaa nimeäni vastaan. Mutta ellen toimittaisi niitä rahoja takaisin ennen kuukausitilin päättämistä, tulisi asia Jonesin tietoon. Ja minä en uskaltanut luottaa siihen, että kykenisin taaskin tukkimaan hänen suunsa.
Sanoessani Johnny Carrin olleen Aureatan ainoa rehellinen mies, unohdin Jonesin. Kiusakseni ja kiukukseni oli Joneskin rehellinen, ja hän pitäisi velvollisuutenaan antaa johtokunnan tietää ennakkonostostani. Ja silloin olisin mennyttä miestä, sillä myönsinhän olevan ilmeisesti säännötöntä, että pankinjohtaja ihan itsekseen nostaa rahoja kassakaapista. Ellen voinut ennen kuukauden loppua lisätä viittätuhatta dollaria kymmeneentuhanteeni, oli minun livistettävä!
Tätä murheellista johtopäätöstä vahvisti arvoisan isäni kirje, joka pahimman ahdinkoni hetkenä ilmoitti minulle, että hän onnettomuudekseen oli nyt johtokunnan puheenjohtajalle kaksituhatta puntaa velkaa erään liikehomman tuloksena. He olivat joutuneet puheisiin, toinen oli kovistellut maksua, sättinyt koko perhettämme mitä pahimmin ja lopuksi ilmoittanut aikovansa pidättää minun palkkani velasta. "Ellei se ole pojallenne mieleen, niin jättäköön paikkansa; eipä siitä ole vahinkoa", oli hän lausunut. Tämä oli kerrassaan oikeudetonta menettelyä, mutta asemani tuskin salli minun esiintyä siveellisesti korskeana puheenjohtajaa kohtaan. Näin kuvastui edessäni varmana lähitulevaisuutenani virattomuus ja luultavana vankila.
Ilman tätä odottamatonta keikausta olisin saattanut rohkaista mieleni ja tunnustaa avoimesti kommellukseni, luottaen puheenjohtajan riippuvaisuuteen isästäni. Mutta mihin nyt olinkaan joutanut? Kovin pitkälle tosiaan, kuten donna Antonia lausui. Niin tuskaannuksissani olin asemastani ja niin täysi työ oli minulla epätoivoisissa yrityksissäni sen parantamiseksi, että minä en joutanut edes käymään signorinaa tervehtimässä, vaikka olinkin suuresti lohdutuksen tarpeessa. Päivien vieriessä sorruin sellaiseen masennukseen, etten liikkunut enää missään, vaan istuskelin vain synkkänä huoneissani, katsellen matkareppuani ja kummeksien, miten pian minun oli sullottava kompeeni ja paettava ellei juuri henkeni, niin ainakin vapauteni edestä.
Vihdoin tuli romahdus. Istuin eräänä aamuna konttorissani yhä pohtien vaikeata pulmaani, miten tehdä kymmenestä viisitoista, kun kuulin kavioiden kapsetta.
Hetkistä myöhemmin avautui ovi, ja Jones johti luokseni eversti McGregorin. Nyökkäsin everstille, joka astui sisään jäykänlaisesti kuten tavallista, istuutui ja riisui hansikkaansa. Reipastausin kysymään:
"Mitä voin tehdä hyväksenne, eversti?" Hän odotti kunnes ovi sulkeutui
Jonesin takana ja sanoi sitten:
"Olen vihdoinkin päässyt pohjalle, Martin."
Niin olin minäkin, mutta eversti tarkoitti toisin. "Minkä pohjalle?" kysyin hieman ärtyisesti.
"Tuon vanhan riiviön konnuuden", selitti hän, nykäisten peukaloaan Piazzaa ja vapauttajan kuvapatsasta kohti. "Hän on hyvin viekas, mutta vihdoinkin on hän tehnyt virheen."
"Käykäähän asiaan, eversti. Mistä on kysymys?"
"Kummastuttaisiko teitä kuulla", tiedusti sotilas mahtipontisesti, "että lainan korkoja ei maksetakaan tämän kuun 31 p:nä?"
"Ei, en sitä kummastelisi", vastasin alistuvasti.
"Herättäisikö ihmetystänne sekään tieto, että mitään korkoja ei enää milloinkaan suoriteta?"
"Perhana!" huudahdin ponnahtaen seisaalle; "mitä tarkoitattekaan?"
"Presidentti", virkkoi hän tyynesti, "aikoo tämän kuun viimeisenä päivänä kieltäytyä tunnustamasta valtiovelkaa!"
Minulla ei ollut mitään sanottavaa. Lyyhistyin tuolilleni, töllistellen everstiä, joka nyt sytytti savuketta. Samassa kuulin nopeata pyöräin ratinaa, sitten suloisen, kirkkaan, tutun äänen lausuvan:
"Häiritsen häntä vain silmänräpäykseksi, mr. Jones. Tahdon saada hänet tempautumaan irti työstään päiväkaudeksi ja tulemaan ajelulle."
Hän avasi oveni ja astui joutuisasti sisään. Nähdessään everstin käsitti hän tilanteen ja virkkoi tälle herrasmiehelle:
"Oletteko kertonut hänelle?"
"Juuri äsken, signorina", vastasi tämä.
Minulla ei riittänyt tarmoa tervehtiäkseni tulijaa, joten hän istuutui kehoittamatta ja riisui hansikkaansa — ei everstin tapaan veltosti, vaan voimakkain, taisteluvalmiin elein.
Vihdoin lausuin vakaumuksella:
"Hän on ihmeellinen mies. Miten pääsitte asian perille, eversti?"
"Kutsuin Johnny Carrin päivälliselle ja juotin hänet humalaan", vastasi sotaherra.
"Ette tarkoita, että hän luotti Johnny Carriin?"
"Se on kyllä ihmeellistä", sanoi eversti. "Eipä sitä niin kokeneesta miehestä luulisi. Hänen olisi pitänyt tietää, että Johnny on aasi. Arvattavasti hänellä ei ollut ketään muutakaan apurikseen."
"Hän tiesi", huomautti signorina, "että täällä jokainen muu pettäisi hänet, mutta että Johnny ei sitä ainakaan tahallaan tekisi. Presidentti piti kykyjänne liian vähäisinä, eversti."
"No", lausuin minä, "enpä minä voine sille mitään. Pankki joutuu vahinkoon, obligationien omistajat samaten. Mutta mitä se minuun kuuluu?"
Sekä eversti että signorina myhäilivät.
"Oivallisesti esitettyä", virkkoi edellinen, "mutta meiltä säästyy aikaa, jos ilmoitan teille, että sekä signorina Nugent että minä olemme seikkaperäisesti selvillä tuosta —"
Eversti pysähtyi sivellen viiksiään.
"Toisesta lainasta", täydensi signorina.
Hämmästystäni vähensi eräitten aikaisempien keskustelujen muisto.
"Kah, ja miten saitte sen ilmi?" kysyin.
"Hän kertoi", vastasi eversti osoittaen kaunista naapuriaan.
"Ja saanko kysyä, miten te saitte sen tietoonne, signorina?"
"Presidentti mainitsi minulle", ilmoitti hän.
"Toimititteko hänet humalaan?"
"Ei, en humalaan", vastasi hän kainosti, luoden silmänsä lattiaan.
Saatoimme arvata, miten se oli tapahtunut, mutta kumpikaan meistä ei halunnut kysellä enempää. Hetkisen oltuamme vaiti alotin:
"No niin, koska kumpikin tiedätte koko jutun, on turhaa yhä teeskennellä. Olette hyvin ystävällisiä, kun tulitte minua varoittamaan."
"Te rakas, hyvä Martin", virkkoi signorina, "vaikuttimemme eivät ole pelkkää ystävällisyyttä."
"Niinkö? Miten voi asia koskea teitä?"
"Katsokaas, pankki ja sen oivallinen johtaja ovat ottaneet nimeensä suurimman osan lainasta mutta muu osa on everstillä ja minulla", ehätti signorina. "Jos laina epuutetaan, joutuu pankki kylläkin vahinkoon. Mutta sen johtaja ja eversti ja signorina Nugent suistuvat perikatoon."
"Tätä en tiennyt", lausuin jokseenkin ihmeissäni.
"Niin", kertoi eversti, "ensimäistä lainaa otettaessa annoin minä siihen 100,000 dollaria. Olimme vielä hyviä ystävyksiä, ja minä palkitsin siten suosiollisuutta, joka oli minulle toimittanut arvonimeni ja sijani kansalliskokouksessa. Sittemmin olen ostanut joitakuita osuuksia lisää."
"Saitte ne varmaankin halvalla?" lausuin minä.
"Kyllä", vastasi hän, "keskimäärin 75 sentillä viiden dollarin osuutta kohti."
"Ja paljoonko nousee saatavanne nimellisarvo nykyisin?"
"Kolmeensataantuhanteen dollariin", vastasi hän lyhyesti.
"Nyt ymmärrän teidän harrastuksenne asiassa. Mutta te, signorina?"
Hän näytti olevan hiukan hämillään, mutta puhkesi sitten puhumaan:
"Voin kertoa teille. Suostuessani jäämään tänne antoi hän" (tiesimme ketä hän tarkoitti) "minulle satatuhatta dollaria. Ja minulle oli ennestään kertynyt viidenkymmenen tuhannen dollarin vaiheille, jotka olin —"
"Jotka olitte säästänyt palkastanne primadonnana", tokaisi eversti.
"Sillä ei ole väliäkään", lausui signorina punastuen, "minulla vain oli säästöjä. Ja mitä tekikään hän? Hän houkutteli minut sijoittamaan koko summan — kaikki 150,000 — tuohon kamalaan lainajuttuunsa. Oh, eikö se ollut halpamaista, mr. Martin?"
Presidentti oli tosiaankin tässä yhdistänyt liikeasiat ja huvittelun.
"Häpeällistä!" huudahdin minä.
"Ja jos se menee, olen pennitön, — puilla paljailla. Ja täti-parkani — mikä hänetkin perii?"
"Älkää nyt välittäkö tädistänne", sanoi eversti hieman karkeasti.
"Näette siis, mr. Martin, että me olemme kolmisin samassa ruuhessa."
"Niin, ja joudumme samalle karille", sanoin minä.
"Emme ollenkaan", oikaisi eversti.
"Emme ollenkaan!" säesti signorina.
"Mutta mitä ihmettä aiotte sitten tehdä?"
"Rehellisyys raha-asioissa on maan selkäranka", lausui eversti. "Jäisimmekö toimettomina katselemaan, kun Aureata ajautuisi häpeälliseen seikkailupolitiikkaan?"
"Emme koskaan!" huudahti signorina, hypähtäen tuoliltaan säihkyvin silmin. "Emme mitenkään!"
Hän näytti hurmaavalta. Mutta liikeasiat ovat liikeasioita, ja minä kysyin taaskin:
"Mitä sitten aiotte tehdä?"
"Aiomme teidän avullanne, mr. Martin, estää tämän kansallisen häväistyksen. Aiomme —" hän hiljensi tarpeettomasti ääntään, sillä signorina tarttui puheeseen riemuisen meluavasti, viuhtoen hansikkaillaan ja pyöräyttäen yksikseen pikku tanssin edessäni lattialla, samalla kun hän lausui seuraavat merkilliset sanat:
"Eläköön vallankumous! Hei, hei, hurraa!"
Hän näytti parisilaiskuosiin pukeutuneelta innostuneelta vapaudenjumalattarelta. Menetin sielullisen tasapainoni. Hypähdin jalkeille, kietaisin käteni hänen vyötäisilleen, ja me pyörimme huimasti ympäri konttorihuonetta, signorinan puhjetessa laulamaan marseljeesia.
"Jumalan tähden, olkaa hiljaa!" varoitti McGregor käheällä kuiskauksella, yrittäen siepata minua kiinni, leiskuessani hänen ohitseen. "Jos kuullaan! Seis, Christina!"
Signorina pysähtyi. "Tarkoitatteko minua, eversti McGregor?" kysyi hän.
"Kyllä", vastasi soturi, "ja tuota Martinin houkkiota myöskin."
"Vallankumouksenkaan aikoma ei kohteliaisuudella menetä mitään", arvelin minä. "Mutta asiallisesti olette oikeassa. Olkaamme järkeviä."
Istuuduimme läähättäen; signorina huohotuksensa lomasta vieläkin hiljaa hyräili vapauden hymniä.
"Olkaa hyvä ja esittäkää suunnitelmanne, eversti", jatkoin. "Minä tiedän, että tässä maassa ei vallankumouksia katsota kovin merkillisiksi hankkeiksi, mutta tulokkaasta ne näyttävät hommilta, joissa on jonkun verran hoitelemista. Meitähän on vain kolme."
"Minulla on armeija mukanani", sanoi eversti mahtavasti.
"Etuhuoneessa?" uskalsin letkauttaa, ajatellessani Aureatan sotavoimien lukumäärää.
"Kuulkaahan, Martin", ärähti hän, "jos yhdytte juoneen, niin säästäkää leikkipuheenne."
"Älkää riitaantuko, hyvät herrat", sanoi signorina. "Siten vain menee aikaa hukkaan. Selittäkää hänelle suunnitelma, eversti, sillaikaa kun minä vilvoittelen."
Ymmärtäen neuvon viisaaksi lausuin:
"Pyydän anteeksi, eversti. Mutta eikö tuo presidentin temppu saisi kannatusta armeijalta? Jos hän jättää velan silleen, kykenee hän suorittamaan upseerien ja miesten palkat."
"Aivan", myönsi hän. "Sentähden täytyykin meidän saada temmatuksi heidät mukaan, ennenkuin se asian puoli valkenee heille. He suorastaan näkevät nälkää, ja kymmenestä dollarista mieheen olisivat he valmiit huutamaan vaikka itse paholaisen presidentiksi. Onko teillä ollenkaan rahoja, Martin?"
"On hiukan", vastasin.
"Kuinka paljon?"
"Kymmenentuhatta; säilytin niitä korkojen maksamiseen."
"No, nyt ette niitä tarvitse."
"Tarvitsen kyllä — toista lainaa varten, tiedättehän."
"Kuulkaahan, Martin, antakaa minulle nuo kymmenentuhatta armeijaa varten. Käykää puolellemme, niin minä presidentiksi tullessani heti samana päivänä suoritan teille takaisin nuo kolmesataatuhattanne. Ajatelkaa asemaanne. En tahdo olla epäkohtelias, mutta eikö se ole —?"
"Hiukan pakollinen?" jatkoin minä miettiväisenä. "Se on kyllä totta. Mutta mistä luulette saavanne 300,000 dollaria, omista osuuksistanne puhumattakaan?"
Hän veti tuolinsa lähemmäksi ja kumartuen eteenpäin sanoi:
"Hän ei ikänä ole pannut niitä rahoja menemään. Hän säilyttää niitä jossakin, — verrattomasti suurinta osaa ainakin."
"Kertoiko Carr niin?"
"Hän ei tiennyt sitä varmasti, mutta hän puhui kylliksi, voidakseni olla siitä jokseenkin vakuutettu. Sitäpaitsi", lisäsi hän katsahtaen signorinaan, "meillä on muitakin syitä siihen käsitykseen. Antakaa minulle ne kymmenentuhatta. Saatte lainanne takaisin ja tulette rahaministeriksi, jos haluatte. On jokseenkin ehdoton totuus, että rahat ovat jäljellä, vai mitä, signorina?"
Tämä nyökkäsi.
"Mutta jos yrityksemme ei onnistu?" epäröitsin.
Hän veti pienen, siron revolverin taskustaan, asetti sen hetkiseksi ohimoaan vasten ja pisti sitten takaisin.
"Erittäin havainnollinen selitys, eversti", lausuin minä. "Saanko puoli tuntia miettimisaikaa?"
"Kyllä", vastasi hän. "Mutta sallikaa minun jäädä etuhuoneeseen.
Tietysti luotan teihin, Martin, mutta tällaisissa asioissa —"
"Oikein, kyllä ymmärrän", mukauduin minä. "Entä te, signorina?"
He nousivat molemmin ja astuivat ulos; kuulin heidän ryhtyvän haastelemaan Jonesin kanssa. Istuin hievahtamatta, tiukasti ajatellen. Mutta eipä aikaakaan, kun kuulin oven takanani avautuvan. Signorina sieltä tuli. Asettuen tuolin taakse hän kumartui ylitseni ja kietoi kätensä kaulaani.
Katsahdin ylös ja näin hänen myhäilevän veitikkamaisesti.
"Entä se ruusu, Jack?" kysyi hän.
Minä muistin. Ihastuksen hämmentämänä ja uskoen voittaneeni hänet huudahdin:
"Teidän soturinne olen kuolemaan asti, signorina!"
"Kuolemasta ei sanaakaan!" virkkoi hän ylimielisesti. "Ei kukaan menetä henkeänsä. Me voitamme ja sitten —"
"Ja sitten", lausuin minä kiihkeästi, "me menemme naimisiin, eikö niin, armahin?"
Hän kumartui leppeästi suutelemaan minua huulille. Sitten hän sanoi päätäni silittäen:
"Sinä olet sievä poika, mutta et ole hyvä poika, Jack."
"Christina, ethän mene hänelle?"
"Kelle?"
"McGregorille", tiukkasin minä.
"Jack", virkkoi hän hiljentäen äänensä kuiskaukseksi, "minä vihaan häntä!"
"Niin minäkin", yhdyin rivakasti. "Ja jos sinä olet voitettavana, olen valmis syöksemään vallasta kymmenen presidenttiä."
"Siis teet sen minun tähteni? Mielelläni uskoisin, että teet sen minun tähteni etkä rahojen takia."
Kun signorina itse epäilemättä oli antautunut yritykseen rahojen tähden, kuulosti tämä hiukan epäjohdonmukaiselta.
"Mielelläni näen voittavani rahatkin", alotin minä.
"Ostettava raukka!" huudahti hän. "Enhän suudellut sinua?"
"Et", vastasin minä. "Mutta lupasit suudella heti kun suostun."
"Kas sinua vain, Jack", sanoi hän. Mutta hän menikin avaamaan oven ja huusi McGregorille: "Mr. Martin on valmis suostumaan, ja ehdotuksenne mukaan hän tulee päivällisille tän'iltana puhelemaan yksityisseikoista. Me aiomme kaikin luoda onnemme, mr. Jones", hän jatkoi odottamatta mitään vastausta epäsuoraan kutsuunsa, "ja kun olemme päässeet menestymään, pidämme huolta teistäkin ja mrs. Jonesista."
Kuulin Jonesin katkonaisesti mutisevan jotakin kiitollisuudestaan, sillä mies-parka oli yhtä pihkaantunut signorinaan kuin me muutkin, ja sitten jäin yksin omiin mietteisiini. Nämä eivät olleet niin synkkiä kuin lukija ehkä edellyttäisi. Tosin asetin pääni paulaan, ja jos presidentti koskaan saisi köydenpään käsiinsä, uskoin hänen kyllä vetävän sen kireälle. Mutta samalla olin korviani myöten sekä rakastunut että velkaantunut, ja suunnitelma tuntui suovan parhaan mahdollisuuden lemmenhaaveeni toteuttamiselle sekä ainoan tilaisuuden rahallisen ahdinkoni selviytymiselle.
Nuorelle miehelle ei lemmetön elämä ole suurenarvoinen; minkään ikäiselle miehelle ei rahaton elämä mielestäni merkitse paljoa, ja sitä arvottomammaksi se käy silloin kun häntä vaaditaan tilille rahoista, joita hänellä ei ole.
Siksipä antauduin ripein mielin suurimpaan uhkapeliini, pitäen henkeni asettamista panokseksi olosuhteisiin nähden järkevästi uskallettuna. Mielihyvääni siinä puuhassa samensi vain MrcGregorin pakollinen kumppanuus. Sitähän ei voinut auttaa; mutta tiesin hyvin, että hän ei pitänyt minusta juuri enempää kuin minä hänestä, ja kuvittelin jo hieman mielessäni, mitä kahnausta luultavasti syntyisi uuden presidentin ja hänen rahaministerinsä välillä, jos suunnitelmamme menestyisivät. Lohduttavaa oli kuitenkin tietää, että signorina vihasi häntä ja kaikista merkeistä päättäen rakasti minua. Nojauduin siis taaksepäin tuolillani, ja vihellellen vapauden hymniä loihdin eteeni tenhottareni kuvan, kunnes oli aika mennä puolipäivälliselle, sillä vatsan vaatimuksia eivät salaliittolaisetkaan saa lyödä laimin.