VIIDES LUKU.
Oivallan aseman.
Aika ei tuonut mitään huojennusta Aureatan vaikeuksiin. Jos pinteeseen joutunut yksilö on liikuttava näky, niin kokonainen kansa rahapulassa on masentava katseltava, ja Aureata-maa oli kovasti ahtaalla. Joillakuilla kaiketi oli rahojakin. Mutta valtiolla ei ollut, ja niin ollen ei virkamiehilläkään, ei presidentillä eikä lopulta minullakaan. Pankilla oli hiukan — muiden rahoja tietysti, — mutta minä aavistelin "paniikkia" milloin hyvänsä, ja senvuoksi olin sähköteitse pyytänyt johtokunnalta rahalähetystä, sillä kotimaisten seteliemme kurssi oli nöyryyttävän alhainen.
Valtiollisen kiistan hyökylaineet kuohuivat korkealla. Pistäysin eduskunnan istuntoon eräänä iltapäivänä toukokuun lopulla, ja parvekkeelta katsellessani näin everstin viuhtovan vimmaisessa sanatulvassa. Hän kovisteli onnettomalta don Antoniolta vastausta, milloin armeijan palkat maksettaisiin. Jälkimäinen luimisteli sotaherran pilkkasanoista ja olisi varmaankin karannut ulos salista, jollei presidentin kylmä katse aitiosta olisi naulinnut häntä tuoliinsa. Noustessaan puhumaan ei ministerillä ollut mitään muuta esitettävänä kuin hämäriä lupauksia pikaisesta suorituksesta; mutta häneltä puuttui täydellisesti päämiehensä häikäilemätön varmuus, ja hänen vakuuttelunsa eivät pettäneet ketään. Jätin eduskunnan pitämään aimo hälinää ja suuntasin askeleeni erään ystävättäreni, madame Devargesin taloon. Hän oli jäänyt leskeksi eräästä ranskalaisesta herrasmiehestä, joka oli ilmestynyt Whittinghamiin Uudesta Kaledoniasta [ranskalainen pakkotyösiirtola. Suom.]. Kohteliaisuus vaati meitä otaksumaan, että hän oli joutunut Uuteen Kaledoniaan valtiollisista syistä, mutta tavanmukainen pilvi varjosti hänen isänmaallisen uhrauksensa aikaa ja lähempiä yksityiskohtia. Rouva kyllä toisinaan piti tarpeellisena rasittaa itseään ja muita Ranskan erinäisten tyrannien tai sortajapyrkyrien soimaamisella; mutta lukuunottamatta tätä hurskasta uhria puolisonsa maineen alttarille, oli hän herttainen ja hilpeä pikku emäntä.
Tapasin hänen teepöytänsä ääressä rattoisan seurueen, joukossa myöskin donna Antonian, joka vähän välitti tai tiesikään isänsä tuskista, sekä erään Johnny Carrin, joka ansaitsee mainintaa Aureatan ainoana rehellisenä miehenä — puhun tietysti vain oman paikallistuntemukseni perusteella. Hän oli nuori englantilainen, säätyläisperheen veljeksistä nuorempia, joka oli lähetetty etsimään onneansa jokunen tuhat puntaa taskussaan. Maa oli meillä halpaa, ja Johnny oli ostanut tilan ja asettunut maanviljelijäksi. Äskettäin hän oli putkahtanut esille tiukkana perustuslaillisena ja presidentin hartaana ihailijana, ja siinä ominaisuudessaan hänellä olikin paikka parlamentissa. Johnny ei ollut mikään kyvykäs eikä teräväpäinen mies, mutta hän oli iloluontoinen ja — kuten olen katsonut tarpeelliseksi huomauttaa — rehellinen.
"Hei, Johnny! Mikset ole eduskunnassa?" lausuin minä hänelle. "Tarvitsette jok'ainoan äänenne illalla. Riennä auttamaan ministeristöä ja vie donna Antonia mukanasi. Ne ihan syövät rahaministerin elävältä."
"All right! Lähden heti kun olen saanut toisen sämpylän", sanoi Johnny. "Mutta mistä rähinä?"
"No, ne vaativat rahojaan", vastasin, "ja don Antonio ei tahdo antaa.
Siitä vihat."
"Sanonpa sinulle, mistä se kaikki johtuu", alotti Johnny; "hänellä ei ole —"
Tässä donna Antonia puuttui puheeseen, mielestäni jokseenkin äkillisesti:
"Estäkää herrat puhumasta politiikkaa, madame Devarges. He pilaavat meidän teekestimme."
"Teidän sanaanne tottelen lakina", virkahdin, "mutta haluaisin sentään tietää, mitä don Antoniolla ei ole."
"Olkaa nyt hiljaa", ehätti emäntämme; "eikö se riitä, että hänellä on viehättävä tytär?"
"Ja hyvin kallisarvoinen", lisäsin minä kumartaen, kun huomasin, että donna Antonia syystä tai toisesta ei aikonut sallia minun lypsää tietoja Johnny Carrilta; mutta minun ei tehnyt mieleni heittää yritystä silleen.
"Älkää virkkako enää sanaakaan, mr. Carr", kielsi tyttö nauraen.
"Ettehän te kuitenkaan tiedä mitään, vai kuinka?"
"En totisesti!" mukausi Johnny.
Tällävälin oli madame Devarges kaatanut minulle kupin teetä.
Ojentaessaan sen minulle hän huomautti hiljaa:
"Johnny Carrin ystävänä pitäisin huolta, että hän ei tietäisi mitään, mr. Martin."
"Hänen ystävänään minä taasen haluaisin selvyyden kaikesta, mitä hän tietää, madame Devarges", vastasin minä.
"Kenties everstikin ajattelee samoin", lausui hän. "Johnny juuri kertoi meille, kuinka perin huomaavaiseksi hän on käynyt. Ja Signorinakin, kuuluu."
"Niinkö?" huudahdin minä, "Mutta epäilemättä se on vain pelkkää ystävällisyyttä!"
"Te olette itse viimeksi saanut paljon suosiollisuutta osaksenne kumpaiseltakin taholta ja kykenette kai hyvin arvostelemaan sen vaikuttimia."
"Älkäähän nyt, hyvä rouva, ruvetko pisteliääksi", lausuin. "Tulin tänne etsimään rauhaa."
"Nuori ystävä-parka! Oletteko menettänyt kaikki rahanne? Onko mahdollista, että teilläkään, kuten don Antoniolla, ei ole —?"
"Mitä on tapahtumassa?" kysyin, sillä madame Devargesilla oli usein tietoja asioista.
"En tiedä", vastasi hän. "Mutta jos minulla olisi kotimaisia arvopapereita, niin moisin ne."
"Anteeksi, madame, te tarjoisitte niitä kaupaksi, eikö niin?"
Hän nauroi vastatessaan:
"Ah, huomaanpa neuvoni myöhäiseksi!"
En katsonut tarpeelliseksi ilmaista hänelle enempää. Menin senvuoksi donna Antonian luo, joka istui hiukan nyreissään äskeisen mielenpurkauksensa jälkeen. Istuuduin hänen viereensä ja sanoin:
"Enhän liene teitä loukannut?"
"Ettehän te välittäisi, vaikka olisittekin", vastasi tyttö moittivin, vaan ei epäystävällisin katsein. "Jos olisi kysymyksessä signorina —"
Kohteliaisuuden hyväksi uhraan paljon, joten keskeytin:
"Rutto periköön koko signorinan!"
"Jos uskoisin puhuvanne sydämestänne", sanoi donna Antonia, "saattaisin auttaa teitä."
"Tarvitsenko apua?" kysyin.
"Tarvitsette", vakuutti hän.
"No, olettakaamme, että olin tosissani!"
Donna Antonia ei suostunut leikkisäksi. Todellisen tuskan ilme kasvoillaan jatkoi hän:
"Te ette tahdo sallia todellisten ystäväinne pelastaa itseänne, mr. Martin. Tiedätte hyvin, että olette avun tarpeessa. Miksi ette ota huomioon asiainne tilaa?"
"Siinä kohden ainakin ovat whittinghamilaiset ystäväni hyvin auliit minua auttamaan", vastasin hiukan tuskaantuneena.
"Jos otatte asian siltä kannalta", lausui neitonen surumielisesti, "niin en voi tehdä mitään."
Tunsin itseni jonkun verran liikutetuksi. Hän ilmeisesti tahtoi jotenkuten hyödyttää minua, ja hetkiseksi jo ajattelinkin, että minun saattaisi olla parempi tempautua vapaaksi kahleistani ja kääntyä tarjottuun turvaan. Mutta minä en voinut sitä tehdä; ja pitäen halpamaisena käyttää hänen harrastustaan vain omien pyyteitteni hyväksi tottelin omantunnon ääntä ja vastasin:
"Donna Antonia, tahdon olla suora teitä kohtaan. Tehän voitte auttaa minua ainoastaan jos asetun teidän johdettavaksenne? Sitä en voi tehdä. Olen jo mennyt liian pitkälle."
"Niin, te olette mennyt pitkälle ja halukas sotkeutumaan yhä pitemmälle", sanoi hän. "No, olkoon niin. Jos asiat kerran ovat sillä kannalla, en voi teitä auttaa."
"Kiitos ystävällisestä yrityksestänne. Hyvin luultavasti vielä pahoittelen tätä epäystäni. Mutta ilomielin aina muistan tarjoustanne."
Hän katsahti minua silmiin ja lausui sitten:
"Olemme saattaneet teidät täällä turmioon."
"Sielun, ruumiin ja omaisuuden puolesta?"
Tyttö ei puhunut enää mitään, ja huomasin uudella kepeydelläni häntä loukanneeni. Nousin siis lähteäkseni. Johnny Carr tuli mukanani.
"Asiat näyttävät omituisilta, veikkonen, vai mitä?" virkkoi hän. "Mutta presidentti selviytyy everstin ja hänen signorinansa uhallakin."
"Johnny", sanoin minä, "sinä loukkaat tunteitani, mutta tahdon kuitenkin antaa sinulle pikku neuvon."
"Annahan kuulla", kehoitti Johnny.
"Nai donna Antonia. Hän on hyvä tyttö ja viisas tyttö, joka ei salli sinun joutua humalaan tai rosvotuksi."
"Peijakas, eipä hullumpi aatos!" elähtyi hän. "Mutta mikset tee sitä itse?"
"Koska olen samanlainen kuin sinä, Johnny; aasi", vastasin jättäen hänet ihmettelemään, miksi kahdesta aasista toinen naisi donna Antonian eikä kumpainenkin taikka ei kumpikaan.
Kulkiessani eteenpäin ostin hallituksen äänenkannattajan ja luin siitä:
"Kabinetin tämäniltaisessa istunnossa, jossa hänen ylhäisyytensä toimi puheenjohtajana, lienee keskusteltu valtiovelan järjestelystä. Tehdyt päätökset pidetään toistaiseksi salassa, mutta mitä luotettavimmalta taholta olemme kuulleet, että hyväksytyt toimenpiteet varmaan tuntuvasti huojentavat nykyistä ahdinkoa, tuottaen Aureatan asukkaiden valtavalle enemmistölle vilpitöntä tyydytystä. Saamme taaskin tervehtiä presidenttiä maansa pelastajana."
"Kuulunenkohan minäkin tuohon valtavaan enemmistöön?" ajattelin itsekseni. "Parasta lähteä hänen ylhäisyytensä puheille."
Seuraavana aamuna suuntasinkin askeleeni Kultaiseen taloon, jossa sain tietää, että presidentti oli mennyt rahaministeriöön. Sinne tultuani lähetin käyntikorttini, kirjoittaen siihen nöyrän pyynnön saada yksityisesti tavata presidenttiä. Minut vietiin don Antonion huoneeseen, jossa näin itse ministerin, presidentin ja Johnny Carrin. Astuessani sisään asetti palvelija hänen ylhäisyytensä viittauksesta minulle tuolin, ja jälkimäinen lausui hieman jäykästi:
"Kun otaksun käyntinne koskevan liikeasioita, mr. Martin, on soveliaampaa, että otan teidät vastaan perustuslaillisen neuvonantajani läsnäollessa. Mr. Carr taasen toimii sihteerinäni, ja voitte puhua vapaasti hänen kuultensa."
Minulle oli kiusallista, ettei minun sallittu puhutella presidenttiä kahden kesken, mutta haluamatta osoittaa pettymystäni kumarsin vain ja alotin:
"Uskallan häiritä teidän ylhäisyyttänne pankin johtokunnalta saapuneen kirjeen johdosta. He ilmoittavat minulle, käyttääkseni heidän omia sanojaan, että 'levottomuutta herättäviä huhuja' on kuulunut pörssissä Aureatan lainasta, ja pyytävät minua huomauttamaan teidän ylhäisyydellenne, että olisi annettava jonkunlainen julkinen ilmoitus ensi kuussa lankeavan koron maksamisesta. Heidän kirjeestään päättäen pelätään, että tässä asiassa saattaa ilmetä vaikeuksia."
"Eikö se pyyntö, jos se laisinkaan on tarpeellinen, olisi sopivammin ollut osoitettava suoraan rahaministerille?" sanoi presidentti. "Nämä yksityisseikat tuskin kuuluvat minun alaani."
"Voin ainoastaan noudattaa ohjeitani", vastasin.
"Onko teillä mitään sitä vastaan, mr. Martin, että minä ja neuvonantajani saamme nähdä sen kirjeen?"
"Olen valtuutettu näyttämään sen ainoastaan teidän ylhäisyydellenne yksinänne."
"Oh, vain minulle yksin", virkkoi hän näköjään huvitettuna. "Ja sitä varten te pyysitte kahdenkeskistä puhelua?"
"Aivan, sir", vastasin. "Kaikella kunnioituksella rahaministeriä ja sihteeriänne kohtaan pysyn saamissani ohjeissa."
"Olette mallikelpoinen palvelija, mr. Martin. Mutta en luule tarpeelliseksi vaivata teitä siinä asiassa enempää. Onko se sähkösanoma?"
Hän hymyili niin ilkeästi, tehdessään tämän kysymyksen, että huomasin hänen ymmärtäneen pikku juoneni. Kuitenkin sanoin vain:
"Se on kirje, sir."
"No niin, hyvät herrat", virkkoi hän toisille, "luulen voivamme rauhoittaa mr. Martinia. Ilmoittakaa isännistöllenne seuraavaa, mr. Martin. Hallitus ei katso mitään julkista ilmoitusta tarpeelliseksi, eikä sellaista vakuutusta anneta. Kaiketi olemme siitä yhtä mieltä, hyvät herrat, että sellaisen toimenpiteen tunnustaminen tarpeelliseksi olisi meille kovin halventavaa. Mutta vakuuttakaa heille, mr. Martin, presidentin ilmoittaneen omakohtaisesti neuvonantajainsa suostumuksella, ettei ole odotettavissa minkäänlaisia vaikeuksia teidän kyetäksenne lähettämään täyden korkosumman heille määräpäivänä."
"Saan siis vakuuttaa heille, sir, että korot maksetaan säntillisesti?"
"Tokihan lausuin ajatukseni sellaisella tavalla, että te voitte minua ymmärtää", vastasi hän, juuri hiukkasen korostaen sanaa "te". "Aureata täyttää sitoumuksensa. Te saatte mitä teille kuuluu, mr. Martin. Eikö niin, hyvät herrat?"
Don Antonio yhtyi heti presidentin sanoihin. Johnny Carr sensijaan ei virkkanut mitään, ja huomasin hänen liikahtelevan jokseenkin levottomasti tuolillaan. Tiesin mitä presidentti tarkoitti. Hän tahtoi saada ilmaistuksi: "Ellemme me maksa, niin maksakaa te vararahastostanne." Mutta voi, vararahasto oli melkoisesti huvennut; minulla oli hädin sen verran jälellä, että juuri kykenin suorittamaan seuraavan erän, jos jättäisin kaikki omat velkani hoitamatta. Minua sisutti pahasti nähdessäni hänen ylhäisyytensä ilomielin nauttivan pinteestäni (sillä hän kyllä arvasi ovelasti, miten asiat olivat), mutta luonnollisesti en voinut sanoa mitään.
Nousin siis ja kumarsin lähtiessäni, mielessäni tuntien saavuttaneeni ainoastaan hyvin selvän varmuuden, että minä en näkisi vilahdustakaan presidentin rahoista koronmaksupäivänä. Tosinhan minä juuri pystyin itse toimittamaan suorituksen. Mutta mitä tapahtuisi seuraavalla kerralla? Ja jos hän ei tahtoisi maksaa, enkä minä voisi maksaa, niin peli oli menetetty. Alkuperäisestä lainasta en kylläkään ollut vastuussa; mutta ellei korkoja suoritettaisi, niin tulisi heti ilmi se tosiasia, että olin myöntänyt uuden lainan kokonaan toisin kuin ohjeeni valtuuttivat ja omat ilmoitukseni esittivät. Ja hyvityksen vastaanottaminen, vararahastoni käyttely, tekaistut tilitykseni sijoituksista, kaikki tämä tietysti näyttäisi perin omituiselta olosuhteita tuntemattomien silmissä.
Kun näitä seikkoja punniten palasin pankkiin, tapasin Jonesin järjestämässä kirjevaihtoa. Hänen velvollisuuksiinsa kuului Euroopasta saapuvien kirjeiden säilyttäminen ja lajittelu, ja tämä puuha huvitti häntä, ihme kyllä. Minun tehtäviäni oli pitää huolta, että hän teki tämän; niinpä istahdin selailemaan kirjoituspöydälleni pinottuja kirjeitä ja sähkösanomia. Niitä oli kahden vuoden ajalta. Tästä kummastuneena lausuin hänelle:
"Ettekö ole tuntuvasti jälessä, Jones?"
"Kyllä, sir, melkolailla. Olen sentään järjestänyt ne jo aikaisemmin, mutta kun te ette ole niitä koskaan vahvistanut alkukirjaimillanne, ajattelin tarpeelliseksi kääntää niihin huomionne."
"Aivan oikein — olen ollut kovin huolimaton. Epäilemättä ne ovat kunnossa?"
"Kyllä, sir, aivan kunnossa."
"No, enpä sitten välitä niitä katsastaa."
"Ne ovat kaikki siinä, sir, paitsi tietysti ei se toista lainaa koskeva sähkösanoma."
"Paitsi ei mikä?"
"Se toista lainaa koskeva sähkösanoma", toisti Jones.
Olin hyvilläni, että minua muistutettiin tästä, sillä luonnollisesti tahdoin korjata talteeni tuon paperin ennenkuin pinkka lopullisesti joutui arkistoon. Luulinkin sen jo tehneeni. Mutta miksi oli Jones sen jättänyt pois? Ei suinkaan hän saattanut olla niin epäileväinen?
"Vai niin, ja mihin olette sen pannut?
"Hänen ylhäisyytenähän sen otti."
"Mitä!" huudahdin minä.
"Niin, sir. Enkö minä maininnut siitä? Teidän silloin käytyänne täällä presidentin kanssa yöllä, pistäysi hänen ylhäisyytensä tänne ehtoopäivällä, kun te olitte mennyt Piazzalle, ja sanoi tarvitsevansa sähkösanoman. Hän ilmoitti teidän sanoneen, että se kuului raha-asiain ministeriöön. Hän oli hyvin kohtelias, sir, ja selitti olevan tarpeellista, että alkuperäinen sanamuoto tulisi ministerin nähtäväksi; ja koska hänellä sattui asiaa (hän muutti rahaksi erään yksityisen maksuosoituksen), tarjousi hän ottamaan itse tuon sanoman. Eikö hän ole palauttanut sitä teille? Hän lupasi sen tehdä."
Kykenin tuskin änkyttämään:
"Hän kai unohti sen. No, eipä väliä, Jones."
"Saanko mennä nyt, sir?" kysyi Jones. "Vaimoni halusi, että lähtisin hänen kanssaan —"
"Kyllä, menkää", sanoin minä, ja hänen poistuessaan lisäsin määräpaikan, joka epäilemättä oli toinen kuin kunnon rouvan esittämä. Sillä nyt ymmärsin kaikki. Se vanha roisto (anteeksi kiivauteni) oli kehveltänyt tekaistun sähkösanomani, tarpeen tullen esittääkseen sen omana puhdistuksenaan. Minut oli petkutettu, saatu kerrassaan satimeen, — ja Jonesin typeryys oli tehnyt sen helpoksi. Minulla ei ollut mitään todistetta väittääkseni, että presidentti tiesi sähkösanoman väärennykseksi. Tähän asti olin ajatellut, että jos joutuisin syytteeseen, olisi minulla kunnia saada tuekseni presidentin seura oikeussalissa. Mutta nyt! — niin, nyt minä saattaisin todistaa itseni varkaaksi, saamatta häntä osalliseksi. En ollut eksyttänyt Jonesia omaksi hyväkseni, vaan presidentin. En ollut väärentänyt itseäni varten, vaan hänen suojakseen. Olin tosin itse käyttänyt rahat, mutta —
"Voi lempo", huudahdin katkeroittuneena, "hän vei sillä ainoan valttini!"
Ja mieleeni muistuivat hänen ylhäisyytensä sanat: "Käytän tilaisuuksia parhaani mukaan."