KAHDESKOLMATTA LUKU.
Nykyisyys, entisyys ja — tulevaisuus.
Vähän huvittaisi lukijaa tietää; mitä kotimatkallani tapahtui. Minä lähdin suoraapäätä Tyroliin ja vietin siellä pari viikkoa rauhassa — enimmäkseen maaten, sillä kylmetyin heti alussa pahasti, ja lisäksi tuli vielä hermojeni liikajännityksen laukeaminen, joka teki minut heikoksi kuin vähäisen lapsen. Kohta kuin olin vähän toipunut, lähetin veljelleni näköjään välinpitämättömän kirjekortin, jossa ilmoitin voivani mainiosti ja palaavani kohtapuoleen kotia. Sillä tapaa toivoin säästyväni olinpaikkani joutavista etsiskelyistä, mitkä arvatenkin antoivat yhä vielä askaretta Strelsaun uutteralle poliisipäällikölle. Annoin viikseni ja leukapartani jälleen kasvaa entiselleen, ja kun ne minulla kasvavat rutosti, ei ulkomuodossani ollut mainittavaa muutosta, kun vihdoin saavuin Pariisiin ja etsin käsiini ystäväni George Featherleyn. Haasteluni hänen kanssaan oli merkillinen varsinkin sen huikean paksun, vaikka tuiki välttämättömän valhekakun puolesta, jonka olin pakotettu hänelle syöttämään; ja minä ilvehdin hänen kanssaan vallan armottomasti, kun hän kertoi päässeensä perille, että minä olin lähtenyt rouva de Maubanin jälestä Strelsauhun. Kuulin lisäksi, että tämä nainen oli palannut Pariisiin, mutta eleli hyvin yksinään — ja sen tosiasian voivat juorut hyvin helposti selittää. Koko maailmahan tunsi tositarinan herttua Michaelin kavalluksesta ja kuolemasta. Siitä huolimatta kehoitti George Bertram Bertrandia pysymään toivehikkaalla mielellä. »Sillä elävä runoilija on sittenkin aina parempi kuin kuollut herttua», hän pilaili. Sitten hän iski jälleen minun kimppuuni:
»Mitä olet tehnyt viiksillesi, mieskurja?»
»Ohoo», vastasin muka nokkelan näköisenä; »onhan miehellä aina syynsä muutella ulkonäköään; mutta minusta ne tuntuvat jälleen kasvaneen aika hyvin.»
»Mitä hittoa? Sitten en sentään peräti erehtynyt! Jollei ihanalla Antoinettella, niin jollakin toisella naisella oli kyntensä mukana siinä leikissä, eikö totta?»
»Joka paikassahan miehet saavat tuta naisten kynnet», vastasin.
Mutta George ei tyytynyt, ennenkuin hän oli rajattomaksi ihastuksekseen saanut puserretuksi minulta aivan hassun ja järjettömän lempijutun, johon liittyi tarpeellinen määrä julkista skandaalia, ja joka siis oli ollut varsinaisena aiheena minun pitkään viipymiseeni Tyrolissa. Vastalahjaksi hän ilahdutti minua kertomalla koko joukon ainoastaan diplomaattien tuntemia tosiasioita Ruritanian tapahtumista ja siellä punotuista valtiollisista vehkeistä. Hänen ajatuksensa oli, sanoi hän merkitsevästi nyökäten, että mustasta Mikosta olisi voinut jutella koko joukon enemmän kuin ihmiset voivat arvatakaan, ja hän ilmaisi hyvin perustellun epäluulonsa, että Zendan salaperäinen vanki, josta oli pidetty niin paljon touhua, ei ollutkaan mikään mies minun oli tällöin vaikea pidättää hymyäni — vaan mieheksi pukeutunut nainen; ja että koko kuninkaan ja hänen veljensä välinen kiista oli aiheutunut ainoastaan tämän kaunottaren suosion saavuttamisesta.
»Ehkäpä se olikin juuri rouva de Mauban?» sanoin ilkamoisesti irvistellen.
»Ei», vastasi George jyrkästi, »Antoinette de Mauban oli mustasukkainen hänen tähtensä ja kavalsi siitä syystä herttuan kuninkaalle. Ja toiselta puolen tiedetään varsin hyvin, että prinsessa Flavia, joka aikaisemmin oli ollut hyvin suosiollinen kuninkaalle, on nyt hyvin kylmentynyt häntä kohtaan.»
Minä vaihdoin sukkelasti puheenaihetta ja säästyin siten George Featherleyn jatkuvilta, nerokkailta päähänpistoilta. Mutta jolleivät diplomaatit ole koskaan sen paremmin perillä asioista kuin mitä tässä tapauksessa oli käynyt heidän vainuunsa, niin he ovat minun mielestäni varsin joutavia ylellisyyskaluja.
Pariisissa viipyessäni kirjoitin Antoinette de Maubanille; hänen luonansa en näet rohjennut käydä. Sain häneltä hyvin rakastettavan vastauksen, jossa hän vakuutti, että kuninkaan jalomielisyys ja hyvyys ynnä minun vähäiset palvelukseni velvoittivat häntä pitämään koko asian visusti salassa. Hän sanoi tahtovansa asettua maaseudulle ja vetäytyä tykkänään erilleen seuraelämästä. Pysyikö hän lupauksessaan, sitä en ole koskaan saanut tietää; mutta voihan se olla hyvin mahdollista, sillä en ole sen jälkeen tavannut häntä koskaan enkä kuullut hänestä mitään. Ei voi epäilläkään, että hän oli ollut syvästi kiintynyt Strelsaun herttuaan, ja hänen käyttäytymisensä tämän kuolinhetkellä osoitti, ettei edes vainajan todellisen luonteen tarkka tuntemuskaan pystynyt horjuttamaan tätä kiintymystä.
Minulla oli vielä muuan kamppailu loppuunkamppailtavana — kamppailu, jonka tiesin käyvän sitkeäksi ja ankaraksi, ja jonka täytyi päättyä minulle täydelliseen tappioon. Minähän palasin Tyrolista kotia ilman että olin pannut rikkaa ristiin tutkiakseni sen mielenkiintoisen maanäären asukkaita, valtiollisia ja yhteiskunnallisia oloja, luontoa, eläin- ja kasvimaailmaa ja muita senkaltaisia seikkoja! Olin aivan yksinkertaisesti kuluttanut aikani entiseen tyhjäntoimittajan tapaani! Siltä ainakin asia kuvastuisi ankaran pikku kälyni silmiin; enkä minä totisesti voinut tehdä yhtään mitään puolustautuakseni hänen tuomioltaan. Voi siis hyvin arvata, että ilmestyin Puistokadun varrella olevaan taloon, hyvin tyhmin ja häpeävin naamoin. Mutta kaiken kaikkiaan ei minua kuitenkaan kohdannut niin tukala vastaanotto kuin olin pelännyt; sillä tulihan selville, että minä olin tehnyt — en sitä, mitä Rose oli paraiten toivonut — vaan lähinnä parasta, nimittäin toteuttanut hänen ennustuksensa. — Hänhän oli näet julistanut, etten tekisi matkallani mitään muistiinpanoja enkä kokoisi vähintäkään aiheita vastaista valtiollista toimintaani varten, jotavastoin veljeni oli ollut kyllin kevytmielinen väittääkseen, että minä olin vihdoinkin tehnyt vakavan elämänmuutoksen.
Kun palasin kotia tyhjin käsin, oli Rose niin täynnä riemua veljestäni saamastaan voitosta, että hän päästi minut jokseenkin ehjin nahoin käsistään ja tyytyi ainoastaan moittimaan minua sen johdosta, etten ollut ilmoittanut ystävilleni mitään olinpaikastani.
»Me olemme kuluttaneet hirveästi aikaa ja vaivaa vainutessamme sinun jälkiäsi», hän sanoi.
»Sen kyllä tiedän», vastasin. »Puolella meidän koko lähettiläskunnastamme on ollut kuumat päivät minun, mitättömän tutkimuksen takia. Sen sain kuulla George Featherleyltä. Mutta mikä teitä oikeastaan on niin peloittanut? Kykenenhän minä toki aina huolehtimaan itsestäni.»
»Siitä ei olekaan kysymys», huudahti hän kärsimättömästi; »mutta minä tahdoin ilmoittaa sinulle viestin Sir James Borrodailelta. Hän on jo saanut lähettilästoimensa tahi saa sen ainakin kuukauden päästä, ja hän on kirjoittanut meille toivovansa, että sinä lähdet hänen mukaansa.»
»Minne hän sitten lähtee?» kysyin epäluuloisesti.
»Hänestä tulee lordi Tophamin seuraaja Strelsauhun», sanoi kälyni. »Sen parempaa paikkaa et voisi toivoakaan, jollei Pariisia oteta lukuun.»
»Strelsauhun! Hm?» minä mutisin ja vilkaisin veljeeni.
»Ah, se ei merkitse niin yhtään mitään!» puuskahti Rose nyreän kärsimättömästi. »Tottahan sinä lähdet hänen kanssaan?»
»Ei — enpä luule, että minulla todellakaan on halua lähteä sinne.»
»Sinä vasta osaat olla oikein kiusallinen!»
»Minusta ei tunnu ollenkaan sopivalta, että minä lähtisin Strelsauhun.
Onko se sinusta sopivaa, Rose?»
»Oh, kukapa enää muistaisi koko sitä inhottavaa ja väljähtynyttä juttua!»
Minä otin taskustani esiin valokuvan Ruritanian kuninkaasta. Se oli otettu pari kuukautta ennen hänen kruunaustaan. Ja kälyni ei mitenkään voinut käsittää minua väärin, kun ojensin sen hänelle ja sanoin:
»Jollet ennen ole nähnyt tai pannut merkille Rudolf V:n kuvaa, niin tuossa näet sellaisen. Etkö luule, että ihmiset voisivat ruveta jälleen muistelemaan tuota juttua, jos minä näyttäytyisin Ruritanian hovissa?»
Kälyni katsoi ensin kuvaan ja sitten minuun.
»Ah, hyvä Jumala!» hän huudahti ja viskasi kuvan pöydälle.
»Mitäs sinä sanot, Robert?» kysyin veljeltäni.
Burlesdon nousi pöydästä, meni ruokailuhuoneen nurkkaan ja alkoi kaivella sanomalehtipinkkoja. Pian hän palasi tuoden erään Lontoon kuvalehden vanhan numeron. Hän avasi sen keskiaukeaman ja näytti meille isoa kuvaa Rudolf V:n kruunaustilaisuudesta Strelsaun tuomiokirkossa. Hän asetti painokuvan ja valokuvan vierekkäin pöydälle. Minä katselin niitä katselemasta päästyäni ja kävin hyvin miettiväiseksi. Katseeni kulki omasta kuvastani kuninkaan valokuvaan, sitten Saptiin, Strakencziin, kardinaalin avaraan levättiin, mustan Mikon kasvoihin ja prinsessan uljaaseen hahmoon hänen vierellään. Minä katselin kauan ja innokkaasti noita tuttuja kasvoja ja havahduin vasta sitten säikähtyen unelmistani, kun veljeni laski kätensä olkapäälleni. Hän katseli minuun jokseenkin ymmällään.
»Niin, eikö olekin hyvin merkillinen yhdennäköisyys?» sanoin. »Luulen todellakin olevan parasta, etten lähde Ruritaniaan.»
Vaikka Rose olikin jo puoleksi voitettu, ei hänen ollut helppo tunnustaa sitä.
»Ah, tuo on vain joutava tekosyy», sanoi hän moittivasti. »Sinä et vain tahtoisi lähteä etkä ryhtyä mihinkään toimeen. Sinustahan voisi siellä aikaa myöten tulla vaikka lähettiläs!»
»En luule, että minua haluttaa tulla lähettilääksi», sanoin.
»Mitään sen parempaa ei sinusta kuitenkaan koskaan tule», hän vastasi kerkeästi.
»Hyvin mahdollista», arvelin itsekseni; »mutta eihän se ole enempää kuin mitä minä olen tähänkin saakka ollut. Lähettilään arvo minua tuskin huikaisee. Olenhan ollut kuningaskin!»
Kaunis kälyni lähti harmistuneena tiehensä, ja Burlesdon sytytti savukkeen ja katseli yhä hyvin merkillisesti minuun.
»Hm, kuva tuossa lehdessä…» hän sanoi.
»Niin, mitä siitä? Sehän vain näyttää, että hänen majesteettinsa Ruritanian kuningas ja sinun nöyrä palvelijasi ovat keskenään toistensa näköiset kuin kaksi marjaa.»
Veljeni pudisti päätään.
»Niin kai», hän sanoi. »Mutta minä voin hyvin huomata jonkinlaisen erotuksen sinun ja tuon valokuvan välillä.»
»Etkö huomannut sitten mitään erotusta minun ja painokuvan välillä?»
»Voin nähdä vain noiden molempien kuvien välisen erotuksen. Painokuva on hyvin valokuvan näköinen; mutta…»
»No — mitä sitten?»
»Se on vielä enemmän sinun näköisesi», sanoi veljeni päättävästi.
Veljeni on luotettava ja kelpo mies, jonka pitäisi saada tietää kaikki minun salaisuuteni, vaikka hän onkin naimisissa ja pitää hirveän paljon vaimostaan. Mutta tämä salaisuushan ei ollut minun omani, enkä minä voinut sitä ilmaista edes hänellekään.
»En luule, että se on niinkään paljon minun näköiseni kuin valokuvan», väitin rohkeasti; »mutta kaikissa tapauksissa en tahdo lähteä Strelsauhun, Bob.»
»Ei, sinne sinun ei pidäkään lähteä, Rudolf», hän sanoi.
En tiedä, onko veljelläni mitään todellista epäluuloa — onko heikko välähdys totuudesta valjennut hänelle. Jos niin on, niin hän ei ainakaan puhu siitä mitään. Ja me annoimme Sir James Borrodailen etsiä itselleen toisen lähetystösihteerin.
* * * * *
Kaikkien niiden tapausten jälkeen, joista edellä olen kertonut, olen elänyt hyvin hiljakseen ja rauhallisesti pienessä talossani maalla. Minusta kaikki ne asiat, jotka yleensä viehättävät minun asemassani olevaa miestä, ovat ikäviä, enkä minä kaipaa niitä ollenkaan. Minua ei huvita meluisa seuraelämä eivätkä valtiolliset kiistat. Lady Burlesdon on kokonaan irroittanut minusta kaitsevan kätensä, ja naapurini pitävät minua vetelänä, uneksivana ja erakkomaisena tyhjäntoimittajana. Ja kuitenkin olen vielä nuori mies, ja minulla on toisinaan mielikuvitelma — taikauskoiset ihmiset sanoisivat sellaista aavistukseksi —, etten vielä ole näytellyt osaani tyyten loppuun elämässä, että tulen vielä jossakin tilaisuudessa jälleen ottamaan osaa tärkeiden tapausten kehitykseen, että kerran taas antaudun politiikan pyörteisiin, mittailen voimiani vihollisteni kanssa ja jännitän lihakseni taistellakseni hyvän taistelun ja iskeäkseni kelpo iskuja.
Tällä tapaa ajattelen kierrellessäni pyssy tai ongenvapa kädessä metsissä tai virranpartaita pitkin. En voi sanoa, käyvätkö nämä mietteet milloinkaan toteen; vielä vähemmin, tuleeko siitä näyttämöstä todellinen, jolla annan raisun mielikuvitukseni terhennellä uneksituissa urotöissä. Sillä kaikkein mieluimmin haaveksin liikkuvani jälleen Strelsaun katujen vilinässä ja Zendan linnan mustain tornien juurella.
Näissä mietteissä astellessani minä säännöllisesti aina lopuksi irtaudun ajattelemasta epämääräistä tulevaisuutta ja sukellan takaisin entisyyteen. Eteeni nousee pitkä sarja näkyjä — ensimmäinen hurja kemuilemiseni kuninkaan kanssa Zendan metsässä, hyökkäykseni salamurhaajain kimppuun tuo kelpo pikku pöytä aseena, yö linnankaivannossa, raivoisa takaa-ajo metsässä, kaikki ystäväni ja viholliseni, ne ihmiset, jotka oppivat rakastamaan ja kunnioittamaan minua, ne hurjimukset, jotka tekivät parastaan riistääkseen henkeni. Ja viimemainittujen joukosta nimenomaan muuan, heistä ainoa, joka vielä polkee maaemon pintaa, vaikka en tiedä missäpäin; enkä epäilekään, etteikö hän yhä vieläkin puno kavalia juonia, hurmaa naissydämiä hulluuden ja epätoivon partaalle ja täytä miesten mielet pelolla ja vihalla. Missä harhaileekaan nykyisin nuori Rupert Hentzau — tuo vietävän nulikka, joka oli vähällä viileskellä minulta nahan kuin teuraseläimeltä? Häntä ajatellessani käyvät käteni nyrkkiin ja veri kiertää joutuisammin suonissani, ja kohtalon viittaus — sanoisinko aavistus — tuntuu käyvän yhä vahvemmaksi ja määrätymmäksi ja kuiskailevan taukoamatta korvaani, että minulla on vielä leikki leikiteltävänä nuoren Rupertin kanssa; senvuoksi harjoittelen joka päivä aseidenkäyttöä ja koetan lykätä tuonnemmaksi aikaa, jolloin tunnen nuoruudenvoimain jättävän jäseneni.
Muuan vaihe kohtaa kumminkin joka vuosi minua kuhnurielämässäni. Silloin lähden Dresdeniin, ja siellä tapaan rakkaan ystäväni ja toverini Fritz von Tarlenheimin. Viime kerralla hänellä oli mukanaan kaunis Helga rouvansa ja pieni pirteä parkusuu poikansa. Siellä Fritz ja minä viivymme yhdessä viikon päivät, ja minä saan kuulla kaikesta, mitä Strelsaussa on tapahtunut; ja iltaisin, kun käyskelemme puistossa ja tupruttelemme sikaria, tarinoimme Saptista ja kuninkaasta ja usein nuoresta Rupertistakin, ja yöhämärän laskeutuessa puhelemme viimein Flaviasta. Joka vuosi tuo Fritz Dresdeniin pienen rasian; siinä on yksi ainokainen punainen ruusu, ja sen varren ympäri on kierretty pieni paperikaistale, jolle on aina kirjoitettu samat sanat: »Rudolf — Flavia — iäti.» Ja minä lähetän saman tervehdyksen Fritzin myötä takaisin. Se viesti ynnä sormukset, joita molemmat yhä kannamme sormissamme, ovatkin ainoa yhdysside Ruritanian kuningattaren ja minun välillä. Minusta hän on vieläkin jalompi olento täytettyään velvollisuutensa maatansa ja sukuaan kohtaan, ja kuninkaan vaimona hän kiinnittää mieheensä sen rakkauden, jota alamaiset tuntevat häntä itseään kohtaan, ja uhrautumisellaan hän on hankkinut tuhansille ja taasen tuhansille levon ja rauhan ajat. On hetkiä, jolloin en uskalla ajatellakaan kaikkea tätä; mutta toisin ajoin siirryn hengessä sille seudulle, missä hän aina asuu. Silloin voin kiittää Jumalaa, että minun on sallittu rakastaa maailman jalointa naista, kauneinta ja suloisinta kaikista naisista, ja ettei rakkaudessani ollut mitään, mikä olisi saanut hänet horjahtamaan korkean velvollisuutensa tieltä.
Saanko vielä nähdä hänen kasvonsa — nuo kalpeat kasvot ja ihanan tukkakruunun? En tiedä; siitä kohtalo ei anna yhtään aavistelevaa ounastusta. En voi tietää siitä mitään. Tässä maailmassa — ehkä; ei, todennäköisesti ei koskaan. Ja voiko olla mahdollista, että hän ja minä saamme kerran vast’edes olla yhdessä jossain toisessa paikassa ja tavalla, josta meillä ei nyt ole aavistusta — siten, että kukaan ei enää asetu väliimme eikä ketään ole kieltämässä meidän rakkautemme luvallisuutta?
En tiedä sitä; ja viisaimmiltakin ihmisiltä, kuin minä se on salattu. Mutta jos ei koskaan niin tule käymään — jos minä en saa milloinkaan enää kuulla hänen suloista ääntään enkä nähdä hänen kasvojaan enkä tietää, että hän rakastaa minua, niin — niin, silloin minä tahdon elää haudan tällä puolen niinkuin tulee miehen, jolle on annettu rakkauden korkea onni; ja mitä haudan tuonpuoliseen elämään tulee — niin täytynee minun rukoilla itselleni iäistä unta!