YHDESKOLMATTA LUKU.
Jos rakkaus olisi kaikki kaikessa…
Oli ilta, ja minä makasin samassa tyrmässä, jossa kuningasta oli pidetty Zendan vankina.
Iso tiilitorvi, jota nuori Rupert oli piloillaan sanonut Jaakopin tikapuiksi, oli korjattu pois akkunasta, niin että voin nähdä valojen vilkkuvan uudesta linnasta vallihaudan takaa. Kaikki oli hiljaista; taistelun melu ja jyry oli tauonnut. Olin viettänyt lopun päivää piilossa metsässä, siitä lähtien kuin Fritz oli taluttanut minut pois Saptin ja prinsessan luota. Hämärissä minut oli salakähmää tuotu linnaan. Vaikka kolme miestä oli saanut surmansa tässä komerossa — niistä kaksi minun kädestäni — eivät aaveet käyneet minua kiusaamassa. Olin viskautunut pilkakseni makuulavitsalle akkunan viereen ja katselin ulos mustaan veteen. Johann, joka oli vielä kalpea saamastaan haavasta, oli tuonut minulle illallista. Hän jutteli, että kuningas voi hyvin, että hän oli nähnyt prinsessan, ja että kuningas ja prinsessa ynnä Sapt ja Fritz olivat lähteneet Strelsauhun; että musta Michael makasi arkussaan, ja että Antoinette de Mauban valvoi ruumiin luona. Hän kysyi, enkö ollut kuullut pappien laulavan herttualle kuolinmessua linnankappelissa.
Linnan ulkopuolella kierteli merkillisiä huhuja. Jotkut tiesivät, että Zendan vanki oli kuollut, toiset jälleen, että hän oli kadonnut tietymättömiin; muutamien luulona oli, että hän oli kuninkaan hyvä ystävä, joka oli auttanut tätä jossain lemmenseikkailussa Englannissa, toiset taas uskoivat, että hän oli keksinyt herttuan salaiset juonet ja senvuoksi joutunut tämän vangiksi. Kaikkein viisaimmat pudistelivat päätään ja tyytyivät viittailemaan, että paljonkin tulisi ilmi, jos eversti Sapt avaisi suunsa ja kertoisi kaikki tietonsa.
Tällaista tarinaa Johann piti, kunnes lähetin hänet pois ja jäin makaamaan yksin ja hautomaan omia aatoksiani. En ajatellut lainkaan tulevaisuutta, vaan tein, kuten tapana on kun on sattunut kokemaan hyvin merkillisiä elämyksiä — elin mielessäni uudestaan läpi kaikki viimeisten viikkojen tapahtumat ja ihmettelin, kuinka kummalla tuollaista oli oikein saattanut sattuakaan. Ylhäältä linnankatolta kuulin hiljaisessa yössä lippujen läpsähtelevän tanko jaan vastaan; mustan herttuan lippu riippui puolitangossa ja sen yläpuolella liehui Ruritanian kuningaslippu — ah, vielä tämän iltaa ja yötä se heilui minun pääni yllä. Tottumuksella on sellainen valta ihmiseen, että minun täytyi oikein ponnistella muistaakseni, ettei se kohta enää koskaan liehuisi minun kunniakseni.
Fritz von Tarlenheim saapui huoneeseeni. Minä seisoin avoimessa akkunassa ja sormielin sementtiä, jota oli vielä muruina Jaakopin portaiden jäljeltä. Hän sanoi aivan lyhyesti, että kuningas tahtoi puhella kanssani; ja me menimme yhdessä nostosillan yli ja tulimme siihen huoneeseen, joka oli ollut mustan Michaelin makuuhuoneena.
Kuningas makasi vuoteessa, hovilääkärimme Tarlenheimista hoiteli häntä ja kuiskasi minulle hiljaa, etten saisi kauan viipyä potilaan luona. Kuningas antoi minulle kättä, ja Fritz ja lääkäri vetäytyivät syrjään akkunankomeroon.
Otin kuninkaan sormuksen kädestäni ja pistin sen hänen sormeensa. »Olen koettanut olla tuottamatta sille häpeätä, teidän majesteettinne», sanoin.
»Minä en voi puhua paljon», virkkoi hän heikolla äänellä. »Vastikään oli minulla tuima riita Saptin ja sotamarskin kanssa. Olemme näet kertoneet marskille kaiken. Minä tahdoin ottaa teidät myötäni Strelsauhun ja pitää teidät luonani ja kertoa kaikille, mitä olette tehnyt minun hyväkseni. Teidän piti olla minun paras ja läheisin ystäväni, Rudolf serkku. Mutta he sanovat, ettei se voi käydä päinsä, että asia täytyy pitää niin salassa kuin suinkin.»
»He ovatkin oikeassa, teidän majesteettinne. Sallikaa minun lähteä, sillä työni täällä on päättynyt.»
»Niin, ja se on suoritettu tavalla semmoisella, johon ei kukaan toinen mies olisi pystynyt. Kun ihmiset saavat jälleen nähdä minut, olen antanut partani kasvaa ja minä olen, niin, olenhan tottakin sairaudestani paljon heikontunut. Kukaan ei tule ihmettelemään, että kuningas on muuttunut ulkonäöltään. Serkku hyvä, minä koetan tehdä parhaani, ettei kuninkaan huomata muuttuneen sisäisiltäkään ominaisuuksiltaan. Te olette näyttänyt minulle, minkälaisen kuninkaan tulee olla.»
»Teidän majesteettinne», vastasin, »minä en voi ottaa vastaan teidän kiitostanne. Voin vain kiittää Jumalan armoa, ettei minusta tullut pahempi petturi kuin veljestänne.»
Hän katsahti minuun kysyvästi; mutta sairas mies ei jaksa arvailla ongelmia, eikä hän kyennyt kyselemään minulta mitään. Hänen katseensa sattui Flavian sormukseen, joka vielä loisteli sormessani. Luulin hänen rupeavan kyselemään jotain sen johdosta, mutta tunnusteltuaan sitä hajamielisesti hän antoi päänsä jälleen painua pielukselle.
»En tiedä, milloin saan taas nähdä teidät», hän sanoi heikosti, miltei kuulumattomasti.
»Teidän majesteettinne näkee minut, milloin hyvänsä voin jälleen palvella teitä», vastasin.
Hän ummisti silmänsä, ja sitten tulivat Fritz ja lääkäri luokseni. Minä suutelin kuninkaan kättä ja annoin Fritzin saattaa minut pois. Sen perästä en ole enää koskaan nähnyt Ruritanian kuningasta.
Oven taakse tultuamme Fritz ei kuljettanut minua samaa tietä takaisin, vaan kääntyi vasempaan ja sanomatta sanaakaan vei minut yläkertaan hyvin kauniiseen käytävään.
»Minnekä nyt?» minä kysyin.
Fritz ei katsonut minuun vastatessaan:
»Prinsessa lähetti noutamaan teitä puheilleen. Tulkaa takaisin sillalle, kun se on ohi. Minä odottelen teitä siellä.»
»Mitä hän minusta tahtoo?» kysyin, ja sydämeni löi hurjasti.
Fritz pudisti päätään.
»Tietääkö hän kaiken?»
»Hän tietää — kaiken!»
Hän avasi erään oven, työnsi minut lempeästi sisään ja sulki oven perästäni. Seisoin muhkeasti sisustetussa huoneessa. Ensin luulin olevani yksin, sillä vaikka uuninrinnalla paloikin pari punaverhoista kynttilää, oli huoneessa hyvin hämärä. Mutta kohta erottivat silmäni naishahmon akkunapielessä. Minä arvasin, että se oli prinsessa, ja menin hänen luokseen, notkistin toisen polveni ja nostin hänen hervottoman kätensä huulilleni. Hän ei liikahtanut eikä puhunut. Nousin jälleen pystyyn, ja tirkistellessäni hämärän läpi kuumeisin silmin näin hänen kasvojensa kalpeuden ja hänen tukkansa kimmellyksen; ja ennenkuin kykenin hillitsemään itseni, sanoin kuiskaten:
»Flavia!»
Hän värähti ja kääntyi minua kohti. Sitten hän kumartui sukkelaan ja tarttui kiinni minuun.
»Sinä et saa seisoa… sinä et saa seisoa olethan haavoitettu. Istu tähän — tähän näin!»
Hän sai minut sohvaan ja laski kätensä otsalleni.
»Kuinka kuuma sinun pääsi onkaan!» hän sanoi ja lankesi polvilleen viereeni. Sitten hän taivutti päänsä kiinni minun päähäni, ja minä kuulin hänen hiljaa kuiskailevan: »Oma rakastettuni, kuinka kuuma sinun pääsi onkaan!»
Mistähän johtuukaan, että rakkaus avaa tylsimmänkin miehen silmät näkemään rakastettunsa sydämeen? Minä olin tullut nöyryyttämään itseni ja pyytämään anteeksi häpeämättömyyttäni; mutta sen sijaan sanoinkin:
»Minä rakastan sinua kaikesta sydämestäni.»
Sillä mikä se olikaan, joka pani hänet häpeämään ja teki hänet onnettomaksi? Ei suinkaan hänen rakkautensa minuun, vaan pelko siitä, että minä olisin vain julkeasti näytellyt rakastajan osaa, niinkuin olin näytellyt kuninkaankin osaa, ja ivallisesti hymyillen vastaanottanut hänen hellät suudelmansa.
»Kaikesta sydämestäni ja kaikesta sielustani!» minä toistin, ja hän likistäytyi kiinni minuun. »Minä olen rakastanut sinua ensimmäisestä, silmänräpäyksestä asti, sittenkuin näin sinut tuomiokirkossa! Sinä olet ollut minulle ainoa nainen koko maailmassa — ei kukaan nainen astu koskaan sinun tilallesi! Mutta Jumala antakoon armossaan minulle anteeksi sen vääryyden, jonka olen sinulle tehnyt!»
»Nehän pakottivat sinun tekemään sen», sanoi hän nopeasti. Hän nosti päänsä olaltani, katsoi syvään silmiini ja lisäsi: »Sinähän se olit aina, eikä koskaan kuningas!» Ja hän nousi seisomaan ja suuteli minua.
»Minä tahdoin sanoa sen sinulle», lausuin. »Minä tahdoin sanoa sen sinulle tuona tanssiaisiltana Strelsaussa, kun Sapt tuli keskeyttämään minut. Mutta sitten en enää voinut — en voinut alistua siihen vaaraan, että olisin menettänyt sinut — ennenkuin minun oli pakko! Rakkaani, sinun tähtesi olin vähällä antaa kuninkaan kuolla.»
»Minä tiedän sen, minä tiedän sen! Mutta mitä me nyt teemme, Rudolf?»
Laskin käsivarteni hänen vyötäisilleen ja pitelin häntä pystyssä, kun vastasin:
»Minä lähden pois vielä tänä iltana.»
»Ei, ei!» hän huudahti. »Ei tänä iltana!»
»Minun täytyy lähteä tänä iltana, koska on monta, jotka ovat nähneet minut. Miksi tahtoisit minun jäämään, oma armaani, jollei…»
»Kunpa voisin lähteä sinun kanssasi!» hän kuiskasi.
»Ah, Jumala!» sanoin hiukan jyrkästi; »älä puhu sellaista!» Ja minä työnsin hänet vähän kauemmaksi itsestäni.
»Miksi en saisi? Minähän rakastan sinua. Olethan sinä yhtä hyvä kuin kuningas!»
Silloin minä kävin uskottomaksi kaikelle, mitä minun olisi tullut pitää pyhänä. Minä tempasin hänet syliini ja rukoilin häntä sanoilla, joita en voi tässä toistaa, lähtemään minun kanssani. Minä tahdoin uhitella koko Ruritaniaa. Ja hän kuunteli minua hetkisen ihmettelevin, sumuisin silmin. Mutta kun hän sitten katsoi minua kasvoihin, rupesi minua syvästi hävettämään, ja ääneni heikkeni sopertelevaksi mutinaksi, ja vihdoin vaikenin tykkänään.
Hän vetäytyi irti minusta ja nojautui seinään; ja minä istuin sohvan reunalla ja vapisin koko ruumiiltani, sillä nyt tiesin mitä olin tehnyt, ja nyt inhosin sitä ja itseäni, mutta olin liiaksi itsepäinen toivoakseni tehtyä tekemättömäksi. Siten me olimme ääneti pitkän aikaa.
»Minä olen järjiltäni!» sanoin viimein synkeästi.
»Minä rakastan sinun järjettömyyttäsi, oma ystäväni», hän sanoi.
Hän käänsi päänsä poispäin; mutta minä näin kyyneleen kimaltelevan poskellaan. Tartuin kiinni sohvankaiteeseen ja pitelin itseäni pystyssä.
»Onko rakkaus sitten kaikki kaikessa?» hän kysyi, ja hänen äänensä helisi hillityin, hellin soinnuin, jotka tuntuivat tuovan lepoa yksinpä minun verillelyötyyn sydänparkaanikin. »Jos rakkaus olisi kaikki kaikessa, niin tahtoisin seurata sinua maailman ääriin, vaikka saisin käydä repaleissa; sillä onhan sydämeni kokonaan sinun! Mutta onko rakkaus kaikki kaikessa?»
Minä en vastannut. Nyt minua hävettää, etten silloin tahtonut auttaa häntä.
Hän tuli aivan viereeni ja laski kätensä olkapäälleni. Minä tartuin siihen.
»Minä tiedän, että ihmiset sanovat ja kirjoittavat, että niin on laita. Ehkäpä sallimus antaakin sen joillekin ihmisille olla kaikki kaikessa. Ah, kunpa minä kuuluisinkin niihin ihmisiin! Mutta jos rakkaus olisi ollut kaikki kaikessa, niin sinä olisit antanut kuninkaan kuolla tyrmässään!»
Minä suutelin hänen kättään.
»Myöskin naista sitoo kunnian laki, Rudolf. Minun kunniani vaatii, että pysyn uskollisena maalleni ja suvulleni. En tiedä, miksi Jumala on johdattanut minut rakastamaan sinua, mutta sen tiedän, että minun on jäätävä tänne.»
Minä en siihenkään vastannut. Hetken perästä hän jatkoi:
»Sinun sormuksesi on aina olevan minun sormessani, sinun sydämesi minun sydämessäni, sinun huultesi kosketus minun huulillani. Mutta sinun täytyy lähteä pois, ja minun täytyy jäädä tänne. Ehkä minun täytyy alistua siihenkin, minkä tunnen tappavan minut, kun ajattelen, että se täytymys piankin on kohtaava minua.»
Minä tiesin, mitä hän tarkoitti, ja minua värisytti. Mutta enhän voinut horjahtaa, kun hän pysyi niin uljaana. Minä nousin seisomaan ja tartuin jälleen hänen käteensä.
»Tee, mitä tahdot tai mitä sinun täytyy», sanoin. »Minä luulen, että Jumala antaa ihmisten, sellaisten kuin sinä, nähdä, mitkä hänen aivoituksensa ovat. Minun osani on keveämpi, sillä sinun sormuksesi on aina olevan minun sormessani, ja sinun sydämesi minun sydämessäni, ja koskaan eivät yhdenkään toisen naisen huulet tule koskettamaan minun huuliani. Jumala vahvistakoon ja lohduttakoon sinua, oma armaani!»
Me kuulimme etäistä laulua. Papit ne kappelissa vielä veisasivat kuolinmessuja. Minusta tuntui, että he lauloivat »ikuista lepoa» meidän kuolleelle ilollemme, että he rukoilivat taivaan anteeksiantamusta meidän rakkaudellemme, joka ei tahtonut kuolla. Pehmeät, murheelliset sävelet nousivat ja laskivat, meidän seistessämme ääneti vastatusten. Ja yhäti pitelin kiinni hänen kädestään.
»Oma kuningattareni ja oma autuuteni», minä sanoin.
»Sydämeni ylkä ja uskollinen ritarini», hän kuiskasi. »Ehkä emme enää koskaan näe toisiamme! Suutele minua, rakkaani, ja lähde sitten!»
Minä suutelin häntä; mutta hän likistäytyi minuun kiinni eikä päästänyt irti, vaan kuiskaili kuiskailemistaan… ei muuta kuin minun nimeäni yhä uudestaan ja uudestaan. Ja sitten minä jätin hänet.
Astuin nopeasti sillalle, missä Sapt ja Fritz odottelivat minua. Vaihdoin nopeasti pukua ja peitin kasvoni, kuten olin saanut tehdä jo useammin kuin yhden kerran, ja lähdin heidän kanssaan linnanportille, missä kolme satuloitua hevosta odotti meitä; ja me ratsastimme läpi yön aamunkoittoon asti, jolloin päädyimme pienelle pysäkille Ruritanian rajan toisella puolella. Juna ei ollut vielä tullut, ja minä kävelin ystäväini kanssa sitä odotellessa pienen puron varrella olevalla niityllä.
He lupasivat lähettää minulle tietoja kaikista vastaisista tapahtumista, ja he tuhlasivat tuhlaamalla minulle hyvyyttään; yksinpä vanha Saptkin sammalsi liikutuksesta, ja Fritz ei ollut enää lainkaan mies. Minä kuuntelin aivan kuin unenhorroksessa heidän puheitaan. »Rudolf, Rudolf, Rudolf!» kajahti yhä vielä korvissani — surun ja rakkauden jälkikertona. Vihdoin viimein he näkivät, etten kuullut sanaakaan heidän puheestaan; ja me astelimme edestakaisin aivan äänettöminä, kunnes Fritz kosketti käsivarttani, ja minä näin kaukaa veturin sinisen savun. Sitten puristin kummankin kättä.
»Eihän meissä tänään ole miestä ollenkaan», sanoin hymyillen; »mutta on sitä meissä kerta ollut — vai mitä, Sapt, mitä Fritz, te vanhat ystäväni? Emme me sentään ole aina olleet aivan ämmälaureja!»
»Me olemme kukistaneet kavaltajat ja nostaneet kuninkaan jälleen valtaistuimelle», kehaisi Sapt.
Ennenkuin arvasin, mitä Fritzillä oli mielessä, ja ennenkuin pääsin häntä estämään, paljasti hän päänsä, kumarsi syvään ja sirosti, kuten hänen tapansa oli, ja suuteli kättäni; ja kun kiskaisin käteni irti, yritti hän hymyillä surkeaa hymyä ja sanoi:
»Taivas ei aina aseta oikeita miehiä kuninkaiksi!»
Vanhan Saptin suupielet värähtelivät, kun hän pusersi voimakkaasti kättäni.
»Pirulla pitää olla sormensa kaikissa asioissa!» hän sanoi.
Asemalle kerääntyneet ihmiset katselivat uteliaasti pitkää miehenhuiskaletta, joka peitteli sivullisilta kasvojaan, mutta me emme heistä piitanneet. Seisoin syrjässä molempien ystävieni kanssa ja odottelin, kunnes juna viimein saapui. Sitten puristimme vielä kerran toistemme käsiä; emme virkkaneet mitään, mutta tällä kertaa he kumpainenkin paljastivat päänsä — oikein kävi ihmeekseni nähdessäni ukko Saptinkin niin tekevän — ja paljain päin he jäivät seisomaan, kunnes juna oli vienyt minut heidän näkyvistään. Siksipä ihmiset arvelivatkin, että lähtijä oli ollut jokin ylhäinen herra, joka matkusteli huvikseen salanimen suojassa; mutta todellisuudessa tuntematon matkustaja olin vain minä, Rudolf Rassendyll, englantilainen herrasmies, tosin kelpo suvun nuorempi poika, mutta vailla rikkautta ja ylhäistä virka-asemaa ja korkeata säätyarvoa. Katselijat olisivat hyvin pettyneet, jos olisivat tienneet tämän. Mutta jos he olisivat tienneet kaiken, niin olisivat he kukaties olleet vielä uteliaampiakin. Sillä vaikkapa olinkin vain oma mitätön itseni, niin olinhan toki ollut kuninkaana neljännesvuoden ajan; ja vaikkapa ei edes siinäkään olisi ollut mitään ylpeiltävää, niin olihan se toki eletty elämys. Olisin kenties ajatellut enemmänkin sitä, jollen olisi kaiken aikaa kuullut Zendan etäisistä torneista kaikuvan ilmojen halki naisen lemmenkaihoisan valituksen: »Rudolf, Rudolf, Rudolf?»
Hiljaa — minä kuulen sen vielä nytkin!