NELJÄSTOISTA LUKU.
Yö Zendan linnan partailla.
Ruritanian kelpo asukkaita olisi kai hyvin ihmetyttänyt kuulla siitä, mistä edellisessä luvussa oli puhetta; sillä virallisen tiedonannon mukaan minä sairastin satunnaista vammaa, jonka olin saanut harhaan viskatusta keihäästä metsäsianpyynnissä. Minä annoin laittaa jokapäiväiset ilmoitukset voinnistani hyvin vakavaan sävyyn ja ylläpidin niiden avulla yleisössä suurta jännitystä, josta oli kolmenkinlaiset seuraukset. Ensiksikin loukkasin pahoin Strelsaun lääkärikuntaa kieltäytymällä kutsumasta siitä ketään minua hoitamaan, lukuunottamatta erästä Fritzin tuttavaa, nuorta lääkäriä, johon voimme täysin luottaa. Toiseksi sain sotamarski Strakenczilta sanan, ettei minun määräyksilläni näyttänyt olevan enempää tehoa kuin hänenkään antamillaan; sillä prinsessa Flavia tahtoi, saatuaan kuulla haavoittumisestani, väenväkisin matkustaa Tarlenheimiin hänen suojeluksensa turvissa — ja siitä tiedosta minä sain iloa ja ylpeyttä, jota turhaan koetin itsessäni kukistaa. Ja kolmanneksi tuli vihdoin rakas veljeni, Strelsaun herttua — vaikka hän olikin liiaksi hyvin perillä tilastani uskoakseen puhetta sairauteni syystä — minun näköjään pysyessäni täysin toimetonna vakuutetuksi siitä, etten todellakaan pystynyt mihinkään toimiin häntä vastaan, jopa hän uskoi, että henkenikin oli vaarassa. Tämän sain kuulla Johannilta, johon minun täytyi pakostakin luottaa ja lähettää hänet takaisin Zendaan, missä hänet ensi työksi piestiin perinpohjaisesti Rupert Hentzaun määräyksestä, koska hän oli juljennut loukata Zendan korkeata moraalia viipymällä yökauden lemmenretkellään. Johann tietysti sydämistyi pahasti saamastaan selkäsaunasta; ja koska herttua oli vahvistanut hänen tuomionsa, niin se seikka sitoi miehen minun palvelukseeni paljon lujemmin kuin kaikki palkkiolupaukset.
Flavian tuloa en voi käydä pitemmältä kuvailemaan. Hänen ilonsa tavatessaan minut terveenä ja reippaana, kuolemansairaan sänkypotilaan asemesta, elää vielä tälläkin hetkellä niin väkevänä sydämessäni, että se on lakata sykkimästä pelkästä hurmauksesta; ja hänen moitteensa sen johdosta, etten ollut uskoutunut edes hänellekään, saavat olla puolustuksena keinoille, joilla pyrin niitä pidättämään. Että sain hänet vielä kerran luokseni, se oli totta tosiaan minulle samaa kuin säde taivaan ihanuudesta kadotukseen tuomitulle sielulle — ja sitäkin enemmän, kun tiesin välttämättömän kirouksen ja kadotuksen seuraavan kohta perästä. Kun olin viettänyt kaksi kokonaista päivää hänen kanssaan, koettaen sillä aikaa unohtaa kaiken muun mieltäni raskauttavan, järjesti Strelsaun herttua suurenmoisen metsästyksen.
Taistelu oli nyt aivan käsissä. Ahkerasti neuvoteltuamme olimme Sapt ja minä päättäneet rohjeta aloittaa sen, ja päätöstämme vahvisti Johannin tuoma tieto, että kuningas oli käynyt hyvin kalpeaksi, laihaksi ja heikoksi ja että kehno vankityrmä pahasti uhkasi hänen terveyttään. Olipa mies kuningas tai ei, niin parempi on hänen saada ritarillinen äkkikuolema luodista tai miekasta kuin menehtyä rotan tavoin tuuma tuumalta vankikomerossa. Tämä ajatus joudutti meidän toimiamme kuninkaan vapauttamiseksi, ja minunkin kannaltani kävi kiiruhtaminen pakostakin välttämättömäksi. Sillä ukko Strakencz hoputteli minua hoputtamistaan jouduttamaan naimisliittoani, koska valtakunnan etu sitä muka vaati; ja minun oma sydämeni kannatti hänen vakuuttelujaan niin hirvittävän väkevästi, että rupesin pelkäämään kadottavani kylmän järkeni rippeetkin. En tosin luule, että olisin voinut tehdä sen, mistä sydämeni unelmoi; mutta muussa tapauksessa minun olisi täytynyt välttää kiusausta pakenemalla tieheni, ja pakoni olisi kokonaan pilannut kuninkaan asian. Sitäpaitsi — hm, minä en olekaan mikään pyhimys, kysykää pikku kälyltäni, jollette usko! — olisi ehkä voinut sattua käymään vielä paljon hullumminkin!
Kenties on kaikkein merkillisin näytelmä, mikä koskaan on sattunut minkään maan historiassa, että kuninkaan veli ynnä mies, joka näyttelee kuninkaan osaa, elävät näennäisessä sovussa ja rauhassa aivan lähekkäin pienen kauppalan kaltailla ja ystävyyden naamion suojassa käyvät keskenään epätoivoista kamppailua kuninkaan persoonasta ja hengestä. Mutta juuri tällainen kamppailu aloitettiin nyt Zendan ja Tarlenheimin linnoista käsin. Kun perästäpäin muistelen tätä aikaa, tuntuu minusta kuin olisin silloin ollut puolittain järjiltäni. Sapt on kertonut minulle, että minä en sietänyt kuulla lainkaan vastaväitteitä ja toisten esityksiä, ja jos Ruritaniassa kuningas on milloinkaan hallinnut hirmuvaltaisesti, niin totisesti niin tapahtui minun lyhyenä hallitusaikanani. Minä käsitin selvästi, minne pyrin, mutta elämässä en nähnyt ainuttakaan kaunista kukkaa puhkeavan minun varalleni, ja minä otin henkeni ja elämäni käteeni ja heilutin niitä huolettomasti kuin mitäkin vanhaa hansikasta. Alussa ystäväni yrittivät valvoa käytöstäni ja rukoilemalla rukoilivat, etten panisi itseäni turhanpäiten alttiiksi; mutta selvemmin nähdessään, miten minun laitani oikeastaan oli, he tahtoen tai tahtomattaan jättivät kaiken sallimuksen johdettavaksi ja antoivat minun käydä omalla tavallani leikkimään Michaelin kanssa.
Seuraavana iltana nousin myöhään illalla päivällispöydästä, jossa Flavia oli istunut vierelläni, ja saatoin hänet hänen omalle puolelleen. Siellä suutelin hänen kättänsä ja toivotin hänelle suloisia unia ja iloista havahtumista onnen päiviin. Sitten muutin pukua ja hiivin ulos. Sapt ja Fritz odottelivat minua hevosten ja kuuden miehen kera. Saptilla oli iso nuorakäärö satulannupissaan, ja molemmat olivat vahvasti asestetut. Minulla oli lyhyt mutta tukeva puukalikka ja pitkä tikari. Me kiersimme kaukaa kaupungin ympäri, ja tunnin kuluttua ratsastimme verkalleen sitä pitkää harjannetta ylös, joka vie Zendan linnaan. Yö oli pimeä ja myrskyinen, me saimme vastaamme tuulta ja sadetta, ja isot puut huokailivat valittavasta. Tultuamme pieneen tiheikköön linnan lähellä käskimme kuuden seuralaisemme odottamaan siellä hevosten kanssa. Saptilla oli mukanaan vihellyspilli, jonka äänen kuultuaan heidän piti oitis joutua avuksemme, jos meitä mikä vaara uhkaisi. Tähän asti meitä ei liene huomattukaan. Minä toivoin, että Michael olisi välinpitämätön vartioinnissaan, koska hän uskoi minun olevan varmasti vuoteessani. Me pääsimme harjanteen korkeimmalle laelle ja tulimme syvän haudan partaalle, joka erottaa vanhan linnan maantiestä. Äkkijyrkänteen reunalla kasvoi mänty, johon Sapt ääneti sitoi köyden toisen pään. Minä riisuin saappaat jaloistani, join siemauksen konjakkia, katsoin että tikari lähti helposti huotrastaan ja otin kalikan hampailleni väliin. Sitten kättelin molempia ystäviäni, piittaamatta Fritzin viimeisestä rukoilevasta katseesta, ja tartuin köyteen. Tahdoin näet laskeutua alas katsastamaan 'Jaakopin tikapuita'.
Hinauduin verkalleen köyttä myöten veteen. Yö oli levoton; mutta päivä oli ollut lämmin ja valoisa, niin että vesi ei ollut kylmää. Päästin irti köydestä ja aloin uida piikin vedoin jykevän muurin kylkeä pitkin, joka kohosi uhkaavana ylitseni. Kykenin näkemään vain kymmenen jalan päähän eteeni, joten voin hyvin toivoa pysyväni itsekin näkymättömänä liukuessani limaskaista ja sammaleen peittämää kivimuuria pitkin. Uudesta linnasta näkyi valoa, ja toisinaan kuului sieltä naurua ja hilpeitä huudahduksia. Olin tuntevinani nuoren Rupert Hentzaun äänen ja arvelin hänen olevan täynnänsä tulista viiniä. Sitten lepäsin kotvan ajan miettiäkseni perinpohjin tilannetta. Jos Johannin antama kuvaus oli oikea, täytyi minun nyt olla lähellä kellarinakkunaa. Liuvuin jälleen hitaasti eteenpäin; ja sitten näin yht'äkkiä edessäni suuren tumman varjon. Siinäpä tuo tiilitorvi olikin; se oli niin paksu, että kaksi miestä olisi hyvin voinut maata rinnakkain vedenpinnalla sen ääriviivojen alla. Yritin juuri lähetä sitä, kun näin jotakin, joka sai sydämeni taukoamaan sykkimästä. Torven toiselta puolen erotin veneen kokan, ja kuunnellessani lierillä korvin kuulin risahduksen, aivan kuin joku mies olisi istuessaan liikahtanut. Kuka se täällä vartioikaan Michaelin pirullista keksintöä? Oliko hän valveilla vai nukkuiko hän? Koettelin, oliko puukko höllästi tupessa, ja poljin varovaisesti vettä, ja silloin tunsi jalkani pohjan. Linnanmuurin perustus ulottui noin puolitoista jalkaa seinästä ulommaksi veteen ja muodosti jonkinlaisen reunustan; minä olin joutunut sille seisomaan ja nousin kainalokuoppia myöten ylös vedestä. Sitten kyyristyin matalaksi ja kurkistin pimeässä torven alle, missä oli vähän vapaata tilaa.
Veneessä istui mies, ja hänellä oli vierellään pyssy; minä voin nähdä sen piipun himmeästi kimmeltävän. Hän istui aivan hiljaa. Minä kuuntelin tarkkaan. Hän hengitti raskaasti ja säännöllisesti. Jumalan kiitos, hänhän nukkui! Kyyristyin ja, lähenin häntä hiljaa torven alitse, kunnes pääni oli vain parin jalan päässä hänen kasvoistaan. Hän oli iso mies — voin tuntea hänet Max Holfiksi, Johannin veljeksi. Kouraisin vyölleni ja vedin tikarin tupesta. Kaikista elämäni tekosista muistelen tätä kaikkein vastenmielisimmin; enkä yritä selvitellä edes itsellenikään, toiminko tällöin rehellisenä miehenä vai kurjana salamurhaajana. Muistan vain höpisseeni itsekseni: »Nyt pelataan aseilla, ja kuninkaan henki on tämän pelin panoksena!» Ja minä ojentausin jälleen suoraksi ja seisoin pystyssä veneen laidalla, joka oli nuorasta kiinnitetty muurissa istuvaan rautakoukkuun. Pidätin henkeäni ja kohotin kättäni. Mies liikahti; hän avasi silmänsä — avasi ne selki selälleen; hän katseli minua kauhistuneena ja tavoitteli pyssyään. Minä lävistin hänen rintansa, ja samassa tuokiossa kuulin linnasta vallihaudan toiselta puolen valittavaa lemmenlaulua. Jätin hänet veneeseen elottomana, liikkumattomana möhkäleenä ja käännyin Jaakopin portaita kohti. Aikani olikin täpärällä. Hänen vahtivuoronsa saattoi päättyä aivan kohta ja toinen mies tulla hänen tilalleen. Kumarruin tarkastamaan torvea ja seurasin sen kaartuvaa kulkua vedenreunasta yläpäähän saakka, missä se näytti kulkevan kivimuurin läpi. Siinä ei näkynyt ainoatakaan rakoa. Sitten kyyristyin matalaksi ja kurkistin torven alle; silloin täytyi minun vetää syvään henkeä, sillä alapuolelta, juuri siinä kohdassa, missä torni yhtyi kiviseinään, pilkoitti pieni valotuikku! Sen täytyi tulla kuninkaan vankityrmästä. Painoin olkani kovaan torvea vastaan, ja repeämä tuli hiukan isommaksi. Sitten lakkasin painamasta, sillä olin jo saanut selville, ettei torvi ollut kovinkaan vankasti seinässä kiinni.
Sitten kuulin pääni päältä tuiman, särähtelevän äänen, joka sanoi:
»Jos teidän majesteettinne on saanut tarpeeksi minun seurastani, niin jätän teidät kernaasti lepäämään; mutta suvaitkaa minun ensin panna käsiinne nämä pienet sievät rannerenkaat.»
Se oli Detchardin ääni! Voin aivan hyvin sen tuntea englantilaisesta korostuksesta.
»Haluaako teidän majesteettinne vielä mitään, ennen kuin lähden?»
Sitten kuulin kuninkaan äänen; se kajahti paljon heikommalta ja ontommalta kuin metsässä ensi kerran sen kuullessani.
»Pyytäkää veljeäni tappamaan minut», sanoi kuningas; »se on parempi kuin tämä pitkällinen hengiltä ottaminen.»
»Herttua ei himoitse teidän majesteettinne henkeä», sanoi Detchard ilkkuen; »mutta jos hän tulisi sille päälle, niin on teille tie avoin taivaaseen tuota torvea myöten.»
»Ah kernaasti minun puolestani», vastasi kuningas, »Jos saamanne määräykset sen myöntävät, niin pyydän jäädä yksin.»
»Nähkää unta paratiisista!» toivotti se roisto lähtiessään. Valo katosi samalla.
Kuulin teljet lyötävän oven taakse. Ja sitten kuulin kuninkaan hiljaa nyyhkyttävän. Hän luuli voivansa sen tehdä kenenkään kuulematta. Kuka uskaltaa häntä ivata sen takia?
Minä en rohjennut puhutella häntä; se olisi ollut liian vaarallista; hämmästyksissään hän olisi saattanut huudahtaa kovaa. Tänä yönä en voinut tehdä mitään muuta kuin koettaa päästä pujahtamaan ehjin nahoin tieheni ja viedä tappamani miehen ruumis pois näkyvistä; veneessä se olisi kohta antanut minut ilmi. Minä irroitin veneen ja kapusin ylös siihen. Kävi kova myrsky, joten ei ollut pelkoa, että airojen loiske olisi kuulunut kauemmaksi. Minä soudin ujakasti sitä paikkaa kohti, missä tiesin ystävieni odottelevan minua, ja olin jo aivan likellä sitä, kun kuulin takaani kovan vihellyksen.
»Halloo, Max!» huudettiin sitten linnan puolelta.
Minä huusin hillityllä äänellä Saptia, ja hän viskasi köyden alas. Minä kiedoin sen kuolleen ruumiin ympärille ja kiipesin itse ylös.
»Viheltäkää tekin», kuiskasin Saptille, »jotta miehemme tulevat, ja hinatkaa sitten köysi ylös. Älkää puhuko heille vielä mitään.»
Sapt ja Fritz kiskoivat ruumiin rantapenkereelle. Juuri kun he olivat saaneet sen tehdyksi, tuli kolme miestä ratsastaen ulos linnan valtaportista. Me näimme heidät aivan selvästi, mutta kun olimme jalkaisin, pysyimme itse näkymättöminä. Samassa kuulimme miestemme tulevan.
»Piru vie, kun on pimeätä!» kuului joku huutavan.
Se oli Rupert Hentzaun ääni. Seuraavassa tuokiossa pamahti laukaus.
Meidän miehemme olivat iskeneet yhteen ratsastajani kanssa. Minä lähdin juoksemaan sinnepäin, Sapt ja Fritz kintereilläni.
»Miekat esiin!» kuului Rupert jälleen huutavan ja heti perästä seuraava ähkynä kertoi, että hän oli jo täydessä toimessa.
»Nyt minä olen poissa pelistä!» kuului joku kirkaisevan. »Niitä konnia on kaksi yhtä vastaan. Pelasta nahkasi, Rupert.»
Minä juoksin minkä sääristä pääsin, heiluttaen kalikkaa kädessäni.
Äkkiä tulla törmäsi hevonen vastaasi. Sen selässä istuva mies oli kääntynyt katsomaan taaksensa.
»Joko sinustakin tuli kuitti, Krafstein?» hän huusi. Vastausta ei kuulunut.
Minä ryntäsin hevosen suupieliin.
Ratsastaja oli Rupert Hentzau.
»Vihdoinkin!» karjaisin.
Tosiaan näyttikin silta, että hän oli langennut meidän käsiimme. Hänellä oli vain miekka kädessä. Mieheni olivat aivan hänen kintereillään, ja Sept ja Fritz tulivat aika joukon perässäni. Minä olin ennättänyt ensiksi kiinni häneen; mutta kun toiset tulivat kylliksi lähelle ampuakseen, täytyi tuon nuoren konnan kuolla tai antautua.
»Vihdoinkin!» huusin uudestaan.
»Katsoppas vain — komeljanttihan se on!» hän naurahti ja iski säilällään nuijaani kohti.
Se raksahti poikki hänen iskustaan, ja kun arvelin paremmaksi olla varovainen kuin saada kalloni halki, kyrmistin niskaani ja — häpeä sanoakseni — livistin pakoon. Mutta Rupert Hentzauhun näkyi lentäneen ilmetty paholainen; hän kannusti hevostaan, ja kun turvallisen matkan päähän tultuani käännyin katsomaan taakseni, näin hänen ratsastavan täyttä nelistä vallikaivannon reunalle ja syöksyvän siltä hevosineen päivineen alas veteen, vaikka miestemme luodit viuhuivat hänen ympärillään taajaan kuin haulipanokset. Jos olisi ollut edes vilahdukseltakaan kuutamoa, niin olisimme lävistäneet hänet seulaksi; mutta pimeän turvin hänen onnistui päästä erään linnansarven taa ja kadota näkyvistämme.
»Paholainen periköön sen roiston luineen ja nahkoineen!» ärähti Sapt katkerasti.
»Vahinko, että sellainen mies on ilmi konna», sanoin. »Keitä me olemme saaneet kynsiimme?»
Lauengram ja Krafstein ne olivat; mutta kumpikin olivat jo hengettömät, ja kun oli liian myöhäistä peitellä jälkiämme, viskasimme heidän ja Maxin ruumiit vallihautaan. Sitten keräännyimme yhteen ja ratsastimme harjannetta pitkin, kolme omista urheista miehistämme kuolleina keskessämme. Raskain sydämin tappiomme johdosta palasimme kotia, hyvin levottomina kuninkaasta ja äkeissämme siitä, että nuori Rupert oli taaskin päässyt pujahtamaan käsistämme.
Minua harmitti, etten ollut päässyt surmaamaan yhtään miestä julki taistelussa, vaan ainoastaan puukottanut yhden roikaleen hengiltä hänen nukkuessaan. Ja minun oli vaikea sulattaa sitä, että Rupert oli solvannut minua »komeljantiksi».