VIIDESTOISTA LUKU.
Minä puhelen kiusaajan kanssa.
Ruritania ei ole mikään Englanti; muuten ei kamppailuni herttua Michaelin kanssa kaikkine siihen liittyvine merkillisine tapauksineen olisi välttänyt suurta julkista huomiota. Kaksintaistelut olivat siellä jokseenkin tavallisia yläluokkain keskuudessa, ja ylimysten keskinäiset riitaisuudet ulottuivat myöskin heidän ystäväinsä ja alustalaistensa välille. Viimeksi kertomani taistelun jälkeen kuitenkin alkoi sikiytyä niin paljon toinen toistaan merkillisempiä huhuja, että pidin parhaana olla varuillani. Kuolleita ei tietenkään käynyt salaaminen heidän omaisiltaan. Minä annoin ankaran manifestin, jossa mainittiin kaksintaisteluja tapahtuvan liiankin lukuisasti ja verisin seurauksin — kansleri laati tuon asiakirjan minun nimessäni, ja hän teki urakkansa oikein hyvin —, jonka vuoksi kielsin ne tykkänään, erinäisiä hyvin päteviä tapauksia lukuunottamatta. Lähetin myöskin julkisen anteeksipyynnön miesteni huimuudesta Michaelille, ja hän vastasi kohteliaassa ja kunnioittavassa sävyssä; meillä oli näet koko ajan sellainen yhtymäkohta, ettemme kumpikaan näyttäneet toisillemme korttejamme. Hän oli yhtä hyvä »komeljantti» kuin minä, ja vaikka me vihasimmekin toisiamme vereen ja henkeen saakka, niin siitä kuitenkin olimme yksimieliset, että yleistä mielipidettä piti vetää nenästä viimeiseen asti. Valitettavasti aiheutti täytymys toimia salaisesti myöskin täytymyksen viivytellä toimiamme; kuningas voi sillä välin kuolla vankeudessaan tahi tulla siirretyksi muuanne, ilman että minä kykenin panemaan rikkaa ristiin hänen hyväkseen. Kirvelevin sydämin oli minun pakko taipua lyhyeen aselepoon, ja ainoana lohdutuksenani oli, että Flavia oli hyvin iloinen minun kaksintaisteluja koskevasta määräyksestäni. Kun lausuin hänelle iloni siitä, että olin kokonaan voittanut hänen mielisuosionsa, vaati hän minua kieltämään kaksintaistelut tykkänään ja joka tapauksessa, jos kerta panin arvoa hänen mielisuosiolleen.
»Odota, kunnes olemme naimisissa», vastasin hymyillen.
Muuan tärkeä seuraus aselevosta ja siihen liittyvästä salamyhkäisyydestä oli, että Zendan kaupunki oli päivän aikaan jonkinlainen puolueeton vyöhyke, jossa molemmat riitapuolet voivat haitatta kohdata toisensa. Kun eräänä päivänä ratsastin sinne Flavian ja Saptin seurassa, oli minulla kadulla kohtaus, joka tavallaan oli humoristinen, mutta samalla hämmensi pahasti tuumiani. Meitä vastaan ajoi näet kaksivaljaikolla mahtipontisen näköinen herra, joka minut äkättyään nousi vaunuista ja lähestyi hattu kädessä ja syvään kumarrellen. Se oli Strelsaun poliisipäällikkö.
»Teidän majesteettinne armollinen määräys kaksintaisteluista on herättänyt meissä mitä hartainta mielenkiintoa», hän vakuutti minulle.
Jos tämä harras mielenkiinto oli tuonut hänet Zendaan, niin päätin oitis kirvoittaa hänet siitä.
»Sekö on aiheuttanut teidän tulonne tänne, herra poliisipäällikkö?» kysyin.
»Ei, teidän majesteettinne. Saavuin tänne Englannin lähettilään pyynnöstä.»
»Mitä Englannin lähettiläällä on täälläpäin asiata?» sanoin huolettoman näköisenä.
»Eräs hänen maanmiehistään on joutunut kadoksiin, teidän majesteettinne — hyvin suuressa arvossa pidetty mies. Hänen omaisensa eivät ole kuulleet hänestä mitään kahteen kuukauteen, ja heillä on syytä otaksua, että hänet on viimeksi nähty Zendassa.»
Flavia näytti tuskin kuuntelevankaan meitä. Minä en uskaltanut vilkaista Saptiin.
»Mitä syytä heillä on sellaiseen otaksumaan?»
»Muuan hänen pariisilaisista ystävistään, eräs herra Featherley, on lähettänyt meille tietoja, joiden perusteella voi pitää todennäköisenä, että hän on todellakin tullut tänne; ja rautatievirkailijat muistelevat nähneensä hänen nimensä matka-arkuissa.»
»Mikä hän on miehiään?»
»Jokin herra Rassendyll, teidän majesteettinne», hän vastasi välinpitämättömästi. Ja vilkaistuaan Flaviaan hän jatkoi matalammalla äänellä: »Hänen luullaan seuranneen erään naisen jäljissä tänne asti. Onko teidän majesteettinne kuullut puhuttavan eräästä rouva de Maubanista?»
»Olen kyllä», vastasin ja katsahdin tahtomattani linnaan päin.
»Hän saapui Ruritaniaan jokseenkin samaan aikaan kuin tuo Rassendyll.»
Minä kohtasin levollisesti poliisipäällikön katseen; hän tiirotti minuun kysyvästi.
»Sapt», sanoin toverilleni, »minun on puhuttava pari sanaa poliisipäällikön kanssa. Tahdotteko ratsastaa edeltä prinsessa Flavian kanssa?» Sitten käännyin jälleen poliisipäällikön puoleen: »Mitä teillä on sitten minulle kerrottavana?»
Hän tuli aivan kiinni minuun, ja minä kumarruin satulassa häntä kohti.
»Voihan olla mahdollista, että hän oli rakastunut tuohon naiseen», kuiskutti tuo armoton mies kiihkeästi. »Ja hänestä ei ole kuultu sen jälkeen kuiskaustakaan kahteen kuukauteen!» Ja tällä kertaa poliisipäällikkö vilkaisi vaistomaisesti Zendan linnaa kohti.
»Niin, se nainen on kyllä siellä», sanoin levollisesti; »mutta enpä luulisi, että herra… mikä hänen nimensä nyt olikaan?… että herra Rassendyllkin olisi siellä.»
»Herttua ei kärsi kilpailijoita, teidän majesteettinne!» kuiskutti juttutoverini.
»Ei, siinä olette oikeassa», vastasin aivan vilpittömästi. »Mutta minun täytyy sanoa, että tuo on jokseenkin vakava syytös.»
Hän huiskautti kättään anteeksipyytelevästi.
»Ja tämä on kokonaisuudessaan hyvin vakava juttu», kuiskutin hänelle takaisin. »Palatkaa te jälleen Strelsauhun.»
»Mutta entäpä jos pääsen täällä jäljille, teidän majesteettinne?»
»Palatkaa vain Strelsauhun», minä toistin. »Sanokaa lähettiläälle, että olette jäljillä, mutta että teidän tarvitsee saada olla rauhassa viikko tai pari. Sillä aikaa minä itse tunnustelen asiaa.»
»Lähettiläs oli hyvin tiukka, teidän majesteettinne!»
»Rauhoittakaa häntä, miten paraiten osaatte. Kuulkaahan nyt — jos teidän epäluulossanne tosiaankin on perää, niin huomaattehan, että tätä asiaa on ajettava niin varovaisesti kuin suinkin. Me emme millään ehdolla saa hankkia mitään häpeäjuttua niskaamme. Palatkaa takaisin vielä tänä iltana.»
Hän lupasi totella minua, ja minä ratsastin seuralaisten! luo. Olikin totta tosiaan tuiki tarpeen keskeyttää parin viikon ajaksi tutkistelut minun mahdollisesta olinpaikastani, sillä tuo terävänokkainen virkaherra oli jo haistanut totuutta hyvin läheltä. Hänestä voi tarpeen tullen olla suurtakin apua; mutta jos hän nyt sai toimia, niin kuninkaan voisi käydä huonosti. Minä kirosin sydämessäni George Featherleytä, jonka herkeäkielisyys oli saanut tämän hämmingin aikaan.
»Noo?» sanoi Flavia. »Saitko jo toimitettua asiasi poliisipäällikön kanssa?»
»Sain toki» vastasin; »mutta palatkaamme nyt takaisin, sillä muuten joudumme jo veljeni kamaralle.»
Me olimmekin jo tulleet kauppalan toiseen päähän, mistä linnaan vievä tie alkoi kiivetä harjua pitkin. Me seisautimme hevosemme ja ihailimme vanhojen muurien jykevää kauneutta. Sitten näimme jonkun saattueen tulevan linnasta päin mäkeä alas.
»Ratsastakaamme kotia», kehoitti Sapt kiireisesti.
»Minä viipyisin kernaasti tässä vähän aikaa», sanoi Flavia, ja minä jäin hänen vierelleen.
Nyt voimme tarkemmin nähdä saattueen. Ensiksi tuli kaksi palvelijaa ratsain, mustissa hopeanauhaisissa livereissä. Sitten seurasi neljän hevosen vetämät vaunut, joissa oli mustalla paarivaatteella peitetty ruumisarkku, ja takana ratsasti mustapukuinen mies hattu kädessä. Flavia laski kätensä minun käsivarrelleni.
»Tuossa kai tuodaan yhtä niistä herroista, jotka saivat surmansa siinä taistelussa?» hän kuiskasi.
Minä viittasin ratsurengillemme. »Ratsastakaa vastaan kysymään, ketä siellä tuodaan.»
Mies karautti mäkeä ylös, ja minä näin hänen käyvän puhuttelemaan takana ratsastavaa herraa.
»Sehän on Rupert Hentzau», kuiskutti Sapt.
Nuori Rupert se olikin, ja hän näkyi antavan toisille merkin pysähtyä ja ratsasti sitten minua kohti. Hän näytti hyvin murheelliselta ja kumarsi minulle syvään ja kunnioittavasti. Mutta äkkiä hän hymyili, ja minäkin vedin suuni hymyyn, sillä ukko Sapt oli työntänyt kätensä vasempaan povitaskuunsa, ja me kumpikin arvasimme, mitä kapinetta hän siellä piilotti.
»Teidän majesteettinne haluaa tietää, ketä me tuolla saatamme», sanoi
Rupert. »Se on rakas ja suuresti murehdittu ystäväni Albert Lauengram.»
»Kukaan ei murehdi tuon onnettoman jutun tähden syvemmin kuin minä», sanoin; »siitä todistaa uusin määräyksenikin, jota tahdon toteltavan.»
»Se miesparka», huokasi Flavia lempeästi, ja Rupert vilkui häneen palavin silmin. Tuo pisti vihakseni; en tahtonut, että Rupert Hentzau saisi edes katseellaankaan tahrata hänen puhtauttaan. Mutta sen tuo vintiö teki, ja uskalsipa tuijotella häneen julkean ihailevasti aivan minun nähteni.
»Minä kiitän teidän majesteettianne armollisista sanoistanne», hän lausui. »Suren syvästi ystäväni äkkiloppua. Mutta toisetkin, teidän majesteettinne, saavat ehkä pian maata samalla tapaa kuin hän nyt makaa.»
»Sitä on meidän kaikkien hyvä pitää mielessä», vastasin.
»Niin — yksin kuninkaillekin se tekee hyvää, teidän majesteettinne», jatkoi tuo vintiö hurskaaseen sävyyn, ja minä kuulin vanhan Saptin kiroovan hiljaa.
»Ah, se on totta —», sanoin; »kuinka veljeni nyt jaksaa?»
»Hän on jo parempi, teidän majesteettinne.»
»Se ilahduttaa minua.»
»Hän toivoo olevansa pian siksi virkeä, että jaksaa lähteä Strelsauhun.»
»Hän on siis vielä toipilastilassa?»
»Niin; hänellä on vielä pari pikku harmia kärsittävänä», vastasi tuo häpeämätön nulikka mitä laupiaimmalla äänellä.
»Sanokaa hänelle minulta terveiset», virkkoi Flavia, »että toivon hänen niistäkin pian selviytyvän.»
»Teidän kuninkaallisen korkeutenne toivomus käy aivan yhteen minun oman hartaan mielihaluni kanssa», sanoi Rupert ja katsoi häneen niin julkeasti, että Flavia punastui.
Minä tervehdin kiireisesti jäähyväisiksi, ja Rupert kumarsi satulannuppiin asti ja ratsasti takaisin. Äkillinen päähänpisto sai minun karauttamaan hänen jälkeensä. Hän kuuli sen ja käänsi ratsunsa ympäri. Ilmeisesti hän pelkäsi, että minulla oli jokin koiranjuoni mielessä, vaikka hänen olisi tuskin tarvinnut mitään sellaista pelätä.
Hän katseli minuun uhittelevasti hymyillen ja ratsasti sitten äkkiä vastaani.
»Minä olen aseeton», hän sanoi, »ja ukko Sapt voi nyt huoleti ampua minut.»
»Siitä ei pelkoa», vastasin.
»Piru teidät kerrankin periköön!» hän lausui sydämellisesti.
»Kuulkaahan, tuonaan toin teille erään tarjouksen herttualta.»
»Minä en tahdo kuulla mistään tarjouksista mustan Mikon taholta», minä sanoin.
»Kuulkaapa sitten minun tarjoukseni!» Hän kumartui korvaani ja kuiskasi: »Käykääpä täydellä todella linnan kimppuun ja antakaa Saptin ja Fritzin olla etunenässä.»
»Noo — entä sitten?»
»Sopikaa vain ajasta minun kanssani.»
»Niin, teihinhän tosiaankin kannattaa luottaa!»
»Minä puhun nyt todellisista toimista. Sapt ja Fritz saavat surmansa, musta Mikko — se hornan koira! — saa surmansa, vanki — joksi te häntä tyydytte nimittämään — lähtee taivaaseen Jaakopin portaita myöten — ha-haa, nehän te jo tunnettekin! Sitten jää ainoastaan kaksi miestä jälelle — minä, Rupert Hentzau, ja te, Ruritanian kuningas!»
Hän keskeytti, mutta jatkoi sitten kiihkeydestä värisevällä äänellä:
»Eikös sellaisia kortteja kelpaa pitää käsissään? Kruunu ja prinsessa voitettavananne! No niin — ja voimmehan vielä lisätä, että minä saan vaatimattoman palkkion ja teidän majesteettinne ikuisen kiitollisuuden.»
»Totta tosiaan — niin kauan kuin te olette maan päällä, voi sanoa helvetin olevan herraansa vailla.»
»Ajatelkaa nyt toki tarkemmin asiaa», hän jatkoi. »Ja se minun täytyy sanoa teille, että minun on vietävän vaikea irroittaa silmiäni tuosta tytönnypykästä.» Hänen ilkeistä silmistään kävi jälleen mustia salamoita Flaviaa kohti.
»Tiehenne siitä!» ärjäsin, mutta seuraavassa tuokiossa en kuitenkaan voinut olla hymyilemättä hänen silmittömälle julkeudelleen. »Aiotteko te kavaltaa herranne ja mestarinne?» kysyin sitten.
Hän kiroili ja mainitsi Michaelia nimellä, joka ei ollut lainkaan sopiva laillisen, vaikkapa vain morganaattisen avioliiton hedelmälle, ja sanoi sitten miltei tuttavalliseen ja näköjään ystävälliseen sävyyn:
»Jos tahdotte tietää, niin hän on minun tielläni. Se elukka rohkenee olla mustasukkainen! Olin vähällä seivästää hänet eilen illalla miekkaani — hän sattui tulemaan väliin kerrassaan sopimattomaan aikaan.»
Minä hillitsin itseäni hyvästi — vain sillä tapaa sain jotakin tietää.
»Oliko siinä leikissä jokin nainen mukana?» kysyin välinpitämättömästi.
»Olipa niinkin, ja vietävän korea naikkonen lisäksi», hän sanoi. »Te olette nähnytkin hänet.»
»Ahaa — se taisi varmastikin olla eräässä teeseurassa, jolloin teidän ystävänne sattuivat joutumaan väärälle puolelle pöytää.»
»Mitäpä muuta voi odottaakaan sellaisilta poropeukaloilta kuin Detchard ja de Gautet ovat? Olisinpa suonut itse olleeni silloin mukana!»
»Noo — ja herttua sitten sekaantui teidän leikkiinne?»
»Ei», vastasi Rupert miettiväisesti; »aivan niin ei juuri voisi sanoa.
Minä se pikemminkin tahdoin sekaantua hänen leikkiinsä.»
»Pitääkö tuo nainen sitten enemmän herttuasta?»
»Sen se typerä narttu juuri tekeekin! No niin, mutta miettikääpä vain tarkemmin minun tarjoustani.» Hän kumarsi, kannusti hevostaan ja karautti ystävänsä ruumiin perään.
Minä ratsastin takaisin Flavian ja Saptin luo, ja ajatukseni askartelivat tuossa merkillisessä miehessä. Olen tuntenut paljonkin kehnoja ihmisiä; mutta Rupert Hentzaulla oli niiden joukossa kerrassaan erikoinen asema. Jos tapaatte jonkun samanlaisen muualla, niin iskekää häntä heti kaulukseen ja hirttäkää se vietävä ensimmäiseen puuhun. Sen minä sanon, joka tunnen tuon tyypin!
»Hän on aika kaunis, eikö totta?» sanoi Flavia.
Hän ei tietystikään tuntenut Rupertia samoilta puolilta kuin minä; mutta sittenkin hölmistyin suuresti, sillä minusta olisi tuon junkkarin julkean katseen pitänyt pikemminkin harmittaa kuin miellyttää häntä. Mutta rakas Flaviani oli nainen, ja siksi hän ei suuttunut siitä. Päinvastoin hänestä nuori Rupert oli kaunis poika, ja sellainen se hornankekäle tosiaan olikin.
»Hän näytti suuresti surevan ystävänsä kuolemaa», lisäsi Flavia.
»Hän saa kohta enemmän syytä surra omaa kuolemaansa», virkkoi Sapt ja naurahti tuimasti.
Minä pysyin happamena; se oli ehkä aivan järjetöntä, sillä eihän minulla ollut sen enempää oikeutta kuin Rupertillakaan katsella Flaviata lemmekkäin katsein. Ja minun happamuuteni jatkui aina Tarlenheimiin tuloon saakka, kunnes Flavia, Saptin jättäydyttyä meistä vähän jälelle, ratsasti aivan kiinni minuun ja sanoi hellästi ja katuvaisesti naurahtaen:
»Rudolf, minä rupean itkemään, jollet jälleen hymyile minulle. Mistä sinä oikein olet pahalla päällä?»
»Minua vain suututti se, mitä tuo nulikka minulle äsken sanoi», vastasin; mutta minä katsoin häntä suoraan kasvoihin ja hymyilin, kun tulimme portille ja laskeusimme alas satulasta.
Siellä tuli palvelija vastaamme ja antoi minulle kirjeen, jonka kuoressa ei ollut lainkaan osoitetta.
»Minulleko tämä on?» kysyin.
»Niin, teidän majesteettinne, jokin renki toi sen tänne.»
Kirje kuului seuraavasti:
»Johann toimittaa tämän perille. Minä olen jo kerran ennen varoittanut Teitä. Niin totta kuin Jumala elää, ja niin totta kuin olette mies, niin pelastakaa minut tästä ryövärienluolasta!»
A. de M.»
Minä ojensin kirjeen Saptille; mutta tuo sitkeä, suorasukainen vanhus vastasi säälittävään avunpyyntöön vain seuraavasti:
»Kenenkä syy, että narttu on sinne joutunut?»
Kun en arvannut itsekään olevani vallan nuhteeton, arvelin voivani tuntea sääliä Antoinette de Mauban parkaa kohtaan.