SEITSEMÄS LUKU.
Hänen majesteettinsa nukkuu Strelsaussa.
Kiedoin käsivarteni Saptin ympärille ja autoin hänet ulos kellarista, vetäen rikkomani oven kiinni perästämme. Sitten istuimme ruokasalissa aivan ääneti kymmenisen minuuttia. Vihdoin ukko Sapt hieroskeli rystysillään silmiään, huoahti syvään ja oli jälleen entisensä. Kun uuninrinnalla kello löi yksi, polki hän jalkaansa lattiaan ja huusi:
»Ne ovat saaneet kuninkaan valtoihinsa!»
»Niin kaiketi», vastasin. »'Kaikki on reilassa', niinkuin mustan Mikon kirjeessä oli. Miltähän herttuasta oikein mahtoikaan tuntua, kun Strelsaussa eilen aamulla ammuttiin kunnialaukaukset kruunatulle kuninkaalle? Tahtoisinpa tietää, milloin hän oikeastaan sai tuon kirjeen!»
»Se lienee lähetetty hänelle jo aamulla», sanoi Sapt. »Se oli arvatenkin pantu matkaan, ennenkuin ne pahukset olivat saaneet Zendaan tiedon teidän tulostanne Strelsauhun — arvelen näet, että kirje tuli Zendasta.»
»Ja hän on saanut kulkea koko päivän kirje taskussa!» huudahdin. »Totta tosiaan, min'en ole sitten ainoa, jonka hermot ovat tänään olleet pahalla koetuksella! Mitä luulettekaan hänen ajatelleen, Sapt?»
»Siitä minä vähät! Sanokaappa, mitä hän nyt ajattelee, nuori ystäväni?»
Minä nousin pystyyn.
»Meidän on palattava Strelsauhun ja nostettava kaikki sotaväenosastot aseihin», sanoin. »Meidän täytyy olla Michaelin kintereillä jo ennen puoltapäivää.»
Ukko Sapt otti piippunsa ja sytytti sen huolellisesti kynttilän liekistä.
»Kuningas voi saada surmansa, sillä aikaa kuin me istua kökötämme täällä», sanoin tiukemmin.
Sapt tuprutteli hetkisen ääneti.
»Piru periköön sen vanhan ämmän!» hän sitten ärähti. »Se hornankekäle on jollain tapaa saanut herätetyksi etsijäin huomiota. Nyt käsitän aivan selvästi, kuinka koko juttu kävi. Ne tulivat tänne ryöstääkseen kuninkaan jollain tapaa. Jollette te olisi lähtenyt Strelsauhun, niin olisimme me kolme, te, Fritz ja minä, tällä haavaa jo taivaassa.»
»Entä kuningas?»
»Niin — kukapa voi sanoa, missä kuningas nyt on!»
»Joutukaamme lähtemään!» sanoin minä.
Mutta hän jäi istumaan. Sitten hän odottamatta purskahti tavalliseen hirnuvaan nauruunsa.
»Olemme me totta vie pahasti ryskytelleet mustan Mikon hermoja!»
»Lähtekää nyt!» toistin kärsimättömästä.
»Ja me aiomme ryskytellä niitä vielä pahemminkin», hän lisäsi; ja hänen ryppyisille, ahavoituneille kasvoilleen nousi hauska hymy, kun hän pureksi harmaitten viiksiensä päitä. »Aivan niin, hyvä ystävä, me palaamme Strelsauhun. Kuningas on jälleen huomenaamulla pääkaupungissaan.»
»Kuningas?»
»Niin juuri — kruunattu kuningas!»
»Te olette hullu!» puuskahdin.
»Jos palaamme sinne ja kerromme, minkä kepposen olemme valtakunnalle tehneet, niin mitä silloin maksatte meidän kaikkien hengestä?»
»Juuri sen verran kuin sillä on arvoa», vastasin.
»Entä kuninkaan kruunusta? Luuletteko te, että aatelisto ja kansa tulee mieliinsä kuullessaan, että niitä on pidetty narreina? Luuletteko niiden rakastavan sellaista kuningasta, joka oli liiaksi humalassa joutuakseen kruunattavaksi ja joka lähetti palvelijan sijastaan?»
»Hän sai unijuomaa — ja minä en ole mikään palvelija.»
Hän nousi tuolilta, tuli luokseni ja laski kätensä olkapäälleni.
»Nuori ystäväni», hän sanoi, »jos tahdotte edelleenkin olla mies, niin voitte kukaties pelastaa kuninkaan. Lähtekää Strelsauhun ja pitäkää hänen valtaistuimensa lämpimänä häntä varten.»
»Mutta herttuahan tietää kaiken… ne roistot, joita hän käytti välikappaleinaan, tietävät sen…»
»Tietäkööt vain; mutta ne eivät uskalla hiiskuakaan siitä», sanoi Sapt, ja hänen äänessään värähteli tuimaa voitonriemua. »Ne ovat itsekin kiikissä! Kuinka ne voisivatkaan ilmiantaa teidät, antamatta samalla itseään ilmi? Luuletteko heidän voivan sanoa: Ei tuo mies ole kuningas, hänet me olemme ryöstäneet ja hänen palvelijansa murhanneet — voivatko he sellaista sanoa?»
Se oli tosiaankin selvää kuin päivä! Tunsipa Michael minut tahi ei, niin missään tapauksessa hän ei uskaltanut puhua. Ja mitäpä hän voisikaan tehdä minulle, jollei hän tuonut kuningasta päivänvaloon? Ja jos hän päästi kuninkaan vapaaksi, niin miten hänen silloin itsensä kävi? Siunaaman ajan pohdin kuumeisesti näitä ajatuksia; mutta sitten vyörähtivät kaikki vaikeudet vuorena mieleeni.
»Minut varmasti keksitään», sanoin.
»Ehkäpä! Mutta joka hetki, jonka me voitamme, merkitsee meille paljon. Ennen kaikkea meillä pitää olla kuningas takaisin Strelsaussa, muuten on kaupunki Michaelin vallassa jo vuorokauden kuluessa; ja mitä arvoa luulette kuninkaan hengellä ja kruunulla silloin olevan? Teidän on taipuminen!»
»Mutta entäpä jos ne surmaavat hänet!»
»Ne varmasti surmaavat hänet, jollette te suostu tuumaani.»
»Mutta, Sapt — entäpä jos ne ovat jo surmanneet hänet?»
»Silloin olette te, jumalauta, ainakin yhtä hyvä Elphberg kuin musta Mikko, ja te saatte ja teidän tulee hallita Ruritaniassa! Mutta minä en luule niiden sitä tehneen; eivätkä ne uskalla tappaa häntä niin kauan kuin te olette täällä. Tappaisivatko he hänet pannakseen teidät valtaistuimelle — häh?»
Tämä oli hurja tuuma, paljon hurjempi ja toivottomampi kuin se kepponen, jonka jo olimme vieneet perille; mutta kun kuuntelin kauemmin Saptia, niin tulin huomaamaan, että meillä tosiaankin oli hyvät valtit kädessä. Ja minä olin vielä nuori ja rakastin kamppailua, ja nyt minulla oli niin hyvät valtit kädessäni kuin tuskin yhdelläkään miehellä lienee vielä koskaan ollut.
»Mutta minut varmasti keksitään!» yritin siitä huolimatta jankuttaa vastaan.
»Hyvin mahdollista», sanoi, Sapt. »Mutta joutukaapa jo! Suoraa päätä Strelsauhun! Me käymme loukkuun kuin rotat, jos vielä aikailemme täällä.»
»Sapt!» huudahdin päättäväisesti. »Minä yritän!»
»Se on hyvä», hän sanoi. »Toivonpa, että hevosemme ovat tallella. Nyt lähden ulos katsomaan, onko niin laita.»
»Meidän en ensin haudattava tuo miesparka», sanoin.
»Emme ennätä», vastasi Sapt.
»Mutta minä tahdon tehdä sen!»
»Juoskaa hitoille!» ärähti hän yrmeästi. »Minä teen teistä kuninkaan, ja te… no, tehkää niinkuin tahdotte! Käykää noutamaan ruumis, sillä aikaa kuin minä katson hevosia. Ette saa häntä syvään haudatuksi, mutta enpä luule hänen siitä paljonkaan piittaavan. Pikku Josef poloinen — hän oli uljas pieni sankari!»
Hän lähti ulos, ja minä menin kellariin. Nostin Josef poloisen syliini ja kannoin hänet käytävään ja siitä ovelle. Siellä laskin hänet lattialle, sillä muistin, että minun oli ensin haettava lapiot kaivaaksemme haudan. Samassa tuli Sapt sisään.
»Hevoset ovat valmiit, ja täällä on veli sille hevoselle, jolla tänne tulitte, ja se näyttää ainakin yhtä vankalta. Tuon narripelin voitte huoleti jättää.»
»Minä en lähde, ennenkuin hänet on saatu hautaan.»
»Mutta lähdettepäs!»
»Enpäs, herra eversti Sapt, vaikka perisin iäksi koko Ruritanian.»
»Te olette oikea härkäpää!» hän sanoi. »Tulkaa ulos, niin näette jotakin.»
Hän veti minut ovelle. Kuu teki laskuaan; mutta viiden- tai kuudensadan askeleen päässä näin miesjoukon marssivan meitä kohti Zendasta päin. Niitä oli seitsemän tai kahdeksan, neljä oli ratsain, muut jalkaisin; ja minä näin heillä olevan olalla joitakin varsiniekkoja kapineita, jotka arvasin lapioiksi ja kuokiksi.
»Nuo säästävät teiltä sen urakan», sanoi Sapt; »lähtekäämme siis!»
Hän oli oikeassa.
Miehet olivat epäilemättä herttuan lähettämää väkeä, jonka tuli hävittää kaikki jäljet illallisesta tihutyöstä. Minä en enää viivytellyt; mutta yht'äkkiä sain ylivoimaisen mieliteon. Osoitin Saptille Josefin liikkumatonta ruumista ja sanoin:
»Herra eversti, hänen kunniakseen meidän on uskallettava isku tai pari!»
»Tahdotteko tehdä hänelle seuraa hautaan — häh? Mutta onko tuo edes järkevätäkään, teidän majesteettinne?»
»On kyllä, minä tahdon antaa heille pienen järkipaukun.»
Saptin mieli horjui.
»Olkoon menneeksi!» sanoi hän sitten. »Järkevätähän se ei tietenkään ole; mutta te olette ollut reipas toveri, ja jos meidän käy hullusti, niin ainakin vapaudumme monista hankaluuksista. Minä näytän teille, miten paraiten pääsemme niiden kimppuun.»
Hän sulki oven varovaisesti. Sitten menimme talon lävitse toiseen uloskäytävään, joka vei takapihalle. Siellä seisoivat hevosemme valmiiksi satuloituina. Takapihalta lähti ajotie, joka kiersi linnan ympäri.
»Onko revolverinne ladattu?» kysyi Sapt.
»Ei, tahdon käyttää miekkaa», vastasin.
»Ohoo! Olettepa te verenhimoisella päällä», sanoi Sapt ja nauroi. »No niin, nyt on aika aloittaa.»
Me nousimme ratsaille, vedimme miekat huotrasta ja odottelimme aloillamme pari minuuttia. Sitten kuulimme miesten tulevan talon toiselle puolelle. He pysähtyivät, ja muuan heistä huusi:
»Käykää hakemassa se raato!»
»Nyt!» kuiskasi Sapt.
Me kannustimme ratsujamme ja kiidimme täyttä karkua talon ympäri, ja seuraavassa tuokiossa olimme roikaleiden niskassa. Sapt kertoi minulle perästäpäin tappaneensa niistä yhden, ja sen minä hyvin uskon; mutta lähelle päästyämme en enää häntä nähnyt. Yhdellä iskulla halkaisin kallon eräältä junkkarilta, joka istui hyvän raudikon selässä, niin että hän kuukahti hengettömänä maahan.
Sitten näin edessäni hyvin ison miehen, ja toinen ryntäsi kimppuuni oikealta käsin. Minulle alkoi tulla vähän liian kuumat paikat, jonka vuoksi kannustin hevostani eteenpäin ja työnsin samalla säiläni ison miehen rintaan. Hänen luotinsa viuhahti niin läheltä korvaani, että voin melkein vannoa sen koskeneen siihen. Kiskoin takaisin miekkaani, mutta kun en saanut sitä irti, jätin sen miehen rintaan ja nelistin Saptin perään, jonka nyt näin olevan kolmisenkymmenen askeleen päässä edelläni. Huiskautin kättäni miehille hyvästiksi, mutta annoin kirkaisten sen pudota alas, sillä luoti oli raapaissut sormeani ja minä tunsin veren valuvan sitä pitkin. Ukko Sapt kääntyi katsomaan taakseen.
Miehet ampuivat uudestaan; mutta heillä ei ollut kiväärejä matkassa, ja me olimme jo päässeet pistoolinkantamaa kauemmaksi. Sapt rupesi nauramaan.
»Minä sain osalleni yhden ja te kaksi, jos satutitte sitä toista pirulaista kunnollisesti!» hän sanoi. »Pikku Josef saa seuraa.»
»Tuleehan siitä neljän miehen korttipöytä», naljailin minä puolestani.
Tunsin vereni vielä kiehuvan, ja olin oikein iloinen, että olin surmannut roikaleista pari.
»Niin, ja toisille jäi hauska urakka mullatessaan toverinsa», jatkoi
Sapt. »Olisipa soma tietää, tunsivatko ne teidät!»
»Se iso junkkari ainakin tunsi; sillä kun lävistin hänet, kuulin hänen parahtavan: 'Kuningas!'»
»Hohoi-jaa! Me aiheutamme mustalle Mikolle vielä aikapaljon mieliharmia, ennenkuin hän meistä selviytyy.»
Me seisautimme ratsumme tuokion ajaksi ja laitoimme kääreeseen haavoitetun sormeeni, joka vuoti kovasti verta ja kirvelikin pahasti, koska sormiluu oli vioittunut. Sitten iskimme kannukset hevosten kylkiin ja annoimme virkkujen ratsujen laukata minkä kavioista pääsi. Äskeinen sähköittävä jännitys oli lauennut, ja me ratsastimme eteenpäin synkkinä ja vaitonaisina. Päivä rupesi koittamaan kylmänä ja kuuleana.
Maantien varrella tapasimme talonpojan, joka oli vasta noussut vuoteesta ja saimme hänen antamaan hevosillemme vettä ja suurusta. Minä teeskentelin hammassärkyä ja pidin kasvoni hyvin piilossa. Sitten jatkoimme jälleen matkaa äänettöminä, kunnes Strelsaun tornit häämöttivät edessämme. Kello oli kahdeksan ja yhdeksän vaiheilla, ja kaikki kaupunginportit olivat selko selällään, niinkuin ne muuten aina olivatkin, paitsi kun herttuan päähän pisti suljettaa ne. Me ratsastimme samoja katuja kuin eilenillalla, ja kaikki neljä, niin miehet kuin hevoset, olimme hyvin väsyksissä.
Kaduilla oli sangen hiljaista, kaikki nukkuivat vielä eilisiltaisen juhlimisen jäljestä, ja me tapasimme tuskin ainuttakaan sielua, ennenkuin tulimme palatsin pienelle takaportille. Siellä odotteli Saptin vanha ratsurenki meitä.
»Onko kaikki niinkuin pitääkin olla, herra eversti?» hän kysyi.
»Onpa vainenkin!» sanoi Sapt, ja mies tuli minun luokseni ja suuteli kättäni.
»Kuningashan on haavoittunut!» hän huudahti.
»Se ei tee mitään», minä vastasin ja nousin hevosen selästä. »Sormeni sattui puristumaan oven väliin.»
»Suu kiinni matkastamme, mies!» murahti Sapt; »mutta sitähän minun ei tarvinnekaan sinulle sanoa, kelpo ukkoseni.»
Vanhus kohautti hartioitaan. »Kaikki nuoret miehet ratsastelevat mielellään, miksikäs ei kuningaskin?» hän sanoi, ja Saptin nauru vahvisti ukkoa hänen uskossaan, että minä muka olin käynyt yöllisellä lemmenseikkailulla.
»Jokaiseen mieheen on luotettava niin paljon kuin on pakko, mutta ei tippaakaan enempää», sanoi Sapt ja työnsi avaimen lukkoon.
Me kävimme sisään ja saavuimme kuninkaan pukeutumiskammioon. Kun avasimme oven, näimme Fritz von Tarlenheimin pitkänään sohvalla ja täysin puettuna. Hän näytti nukkuvan, mutta joka tapauksessa hän havahtui meidän astuessamme sisään. Hän hypähti pystyyn, silmäsi hätäisesti minuun ja syöksähti sitten ilosta huudahtaen polvilleen eteeni.
»Jumalan kiitos, että teidän majesteettinne on terve ja vahingoittumaton!» hän sanoi ja tavoitti kättäni.
Minä tunnustan, että tulin liikutetuksi. Mitä vikoja kuninkaalla lienee ollutkin, niin oli hänellä ainakin ystäväinsä rakkaus. Tuokion aikaan en kyennyt puhumaan ja sen kautta tempaisemaan poikaparkaa hänen harhaluulostaan. Mutta ukko Sapt ei ollut yhtä sääliväinen. Hän löi ihastuneena reiteensä.
»Oikein hyvin, rakas ystävä!» hän irvisteli. »Tämähän käy kuin rasvattu!»
Fritz katsahti hämmentyneenä ylös. Minä ojensin hänelle käteni.
»Teidän majesteettinne on haavoittunut!» hän huudahti.
»Se on vain mitätön naarmu», sanoin, »mutta…» ja sitten keskeytin.
Hän nousi hitaasti pystyyn ja oli aivan ymmällään. Hän piteli kiinni kädestäni ja mittaili minua kiireestä kantapäähän saakka. Sitten hän äkkiä päästi irti kädestäni ja kavahti askeleen takaperin.
»Missä kuningas on?» hän kiljaisi.
»Hiljaa, senkin pölkkypää!» varoitti Sapt. »Älkää huutako niin kovaa!
Tässähän kuningas on.»
Ovelta kuului koputus. Sapt tarttui olkaani.
»Joutuin makuuhuoneeseen! Riisukaa sukkelaan saappaat jaloistanne ja käykää vuoteeseen ja peittäkää itsenne visusti!»
Minä tein niinkuin hän oli käskenyt. Tuskin olin saanut peiton korvilleni, kun Sapt astui sisään, nyökkäili ja myhäili ja toi mukanaan hyvin hienon ja hartaasti pokkuroivan nuoren herran. Tämä tuli vuoteeni viereen, kumarteli uudelleen ja ilmoitti olevansa prinsessa Flavian hoviherroja, ja että kuninkaallinen korkeus oli lähettänyt hänet tiedustamaan, miten kuningas voi eilispäiväisten raskaiden rasitusten jälkeen.
»Viekää serkulleni lämpimät kiitokseni», sanoin, »ja ilmoittakaa hänen kuninkaalliselle korkeudelleen, ettei vointiin ole koskaan ollut niin hyvä kuin tänä aamuna.»
»Hänen majesteettinsa on nukkunut aivan havahtumatta koko yön», lisäsi vanha Sapt, joka tuntui jolloinkin pitävän hyvästä valheesta pelkästään sen itsensä takia.
Siro nuori herra, joka minusta muistutti lipeväkielistä ja onttopäistä Osrickia »Hamletissa», poistui pokkuroiden. Ilveily oli päättynyt, ja Fritz von Tarlenheimin kalmankelmeä naama palautti meidät todellisuuteen — vaikkapa ilveilystä minun tietääkseni tulikin meille nyt täysi tosi.
»Onko kuningas kuollut?» kuiskasi Fritz.
»Sitä en usko», vastasin, »mutta hän on mustan Michaelin käsissä.»