KUUDES LUKU.
Kellarin salaisuus.
Me olimme kuninkaan pukeutumiskammiossa — Fritz von Tarlenheim, Sapt ja minä. Minä viskausin tuiki väsyneenä nojatuoliin. Sapt sytytti ikuisen piippunsa. Hän ei onnitellut minua uhkatekoni onnistumisen johdosta, mutta koko hänen olemuksensa säteili tyytyväisyyttä. Voitonhurma, ehkäpä runsaasti nautittu hyvä viinikin, oli Fritzistä tehnyt aivan uuden miehen.
»Olipa se koko muistorikas päivä teille!» hän huudahti; »totta vie tahtoisin itsekin olla kerran kuninkaana kaksitoista tuntia yhtämittaa! Mutta kuulkaahan, Rassendyll, te ette saa sallia sydämenne antautua liian alttiisti tähän peliin. Ei käy ollenkaan ihmeekseni, että musta Mikko näytti synkältä kuin ukkospilvi — teillä ja prinsessalla oli liian paljon kuiskuttelemista keskenänne.»
»Hän on ihana!» huokasin haltioissani.
»Hjaa — hitto vieköön koko hameväen!» murahti Sapt, se vanha törkimys.
»Oletteko valmis lähtemään matkaan?»
»Olen», vastasin huoaten.
Kello oli nyt viisi, ja kello kahdeltatoista oli minun määrä olla jälleen Rudolf Rassendyll. Huomautin siitä pilaillen toisille.
»Voitte olla iloinen», sanoi Sapt yrmeästi, »jollette silloin ole Rudolf Rassendyll vainaja. Jumalan nimessä — minä tunnen pääni tutisevan hartioillani joka minuutti jonka te vielä olette täällä kaupungissa! Tiedättekö, ystäväiseni, että Michael on saanut sanomia Zendasta? Hän meni sivuhuoneeseen lukemaan niitä, ja kun hän palasi, näytti hän mitä suurimmassa määrässä ällistyneeltä.»
»Minä olen valmis», sanoin; sillä tämä uutinen ei saanut minua enää halusta viivyttelemään palatsissa.
Sapt istahti pöydän ääreen.
»Minun täytyy kirjoittaa kuninkaallinen määräys, jolla pääsemme ulos kaupungista. Tietänettekö, että Michael on kaupungin kuvernööri; me saamme olla varmat, että tiellemme nousee esteitä. Olkaapa hyvä ja allekirjoittakaa tämä määräys.»
»Kuulkaas, hyvä herra eversti, minä en ole vielä oppinut väärentämään toisten nimiä.»
Sapt otti jonkin paperin taskustaan.
»Tässä on kuninkaan allekirjoitus», hän sanoi. »Ja tässä on vähäisen sinipaperia», hän jatkoi, kaivellen jälleen laskujaan. »Jollette opi kymmenessä minuutissa kirjoittamaan kuninkaan nimeä, Rassendyll, niin minä osaan sen taidon.»
»Teidän kasvatuksenne lienee ollutkin täydellisempi kuin minun», vastasin. »Parasta on, että itse kirjoitatte.»
Ja hän tekikin sen oikein hyvin.
»No niin, Fritz», hän jatkoi. »Kuningas käy nyt levolle. Hän on hyvin väsyksissä päivän ponnistuksista. Kukaan ei saa nähdä häntä ennen kello yhdeksää huomisaamuna. Ymmärrättekö — ei kukaan!»
»Hyvä on», vastasi Fritz.
»Michael voi tulla minä hetkenä hyvänsä ja vaatia puheillepääsöä. Mutta teidän tulee vastata hänelle, että ainoastaan puhdasverisillä prinsseillä on siihen oikeus.»
»Se kuohuttaa mustan Mikon sappea», sanoi Fritz hymyillen.
»Kuulkaa tarkoin, mitä sanon», jatkoi Sapt. »Jos tämän huoneen ovi avataan sillä aikaa kuin minä olen poissa, niin te ette ole enää hengissä, jotta voisitte ilmoittaa minulle avaajan — muistakaa se!»
»En luule enää tarvitsevani koulumestaria, herra eversti», tokaisi
Fritz hiukan kopeasti.
»Kääriytykää te tähän isoon vaippaan», sanoi Sapt minulle, »ja painakaa tämä hattu syvään silmillenne. Minä lähden ratsastamaan lähettiupseerini — s.o. teidän — kanssanne vielä tänä iltana metsästyslinnaan.»
»Malttakaas, taitaa olla eräs este», huomautin. »Tuskinpa lienee täällä hevosta, joka jaksaa kantaa minun ruhoani niin pitkän matkan.»
»On vainenkin, ja on kaksikin — toinen täällä ja toinen metsästyslinnan tallissa. Oletteko jo valmis?»
»Olen maar», vastasin.
Fritz ojensi minulle kätensä.
»Kaikkien mahdollisuuksien varalta…» hän sopersi; ja me puristimme sydämmellisesti toistemme käsiä.
»Ah, te tunteelliset sielut!» murahti Sapt. »No, joutukaahan!»
Hän kävi pienelle salaovelle. »Vanhan kuninkaan aikana tunsin hyvin tämän tien», hän virkkoi.
Minä astuin hänen jälessään, ja satakunta askeletta luulen meidän kulkeneen hyvin ahdasta käytävää pitkin. Vihdoin tulimme jykevälle tammiovelle. Sapt aukaisi sen. Me jouduimme ulos ja seisoimme hiljaisella syrjäkadulla, joka kulki linnanpuiston taitse. Siellä odotteli meitä mies, pitäen kahta selkähevosta suupielistä. Toinen oli komea, tumma raudikko, joka näytti kestävän selässään vaikka millaisen painon, toinen jykeväluinen, ruskea tasa-astuja. Sapt viittasi minua käymään raudikon selkään. Sanomatta miehelle sanaakaan me ratsastimme tiehemme. Kaupungissa oli vielä täysi juhlakohina, mutta me valitsimme syrjäiset kadut huikeaksemme. Viittani peitti kasvojeni alaosan, ja iso huopahattu kätki juoruavan tukkani kokonaan. Saptin neuvoa seuraten kyyristyin kokoon satulassani ja ratsastin niin kumaraselkäisenä, että toivon, ettei minun koskaan enää tarvitse antaa sellaista ratsastusnäytettä. Hyvin kapealla ja mutkaisella kadulla sivuutimme moniaita rähiseviä juomaveikkoja; ja yhä vielä kuulimme tuomiokirkon kellojen tervehtivän vastakruunattua kuningasta. Kello oli puoli seitsemän, ja vielä oli valoisa päivä. Vihdoin viimein tulimme kaupunginmuurille ja löysimme siinä portin. »Pitäkää revolverinne varalla!» kuiskasi Sapt. »Meidän täytyy tukkia portinvartijan suu, jos hän rupeaa jaarittelemaan.»
Työnsin käteni revolverihuotran sisään. Sapt huusi portinvartijaa. Taivas oli meille armollinen! Pieni, nelitoistavuotias tyttö sipsutteli ulos.
»Anteeksi, isä on mennyt katsomaan kuningasta.»
»Hän olisi tehnyt paremmin, jos olisi pysynyt täällä», sanoi Sapt minulle.
»Mutta hän sanoi, etten saa avata porttia kenellekään», jatkoi tyttö.
»Ahaa, vai sanoi hän niin, pikku ystävä!» virkkoi Sapt ja laskeusi satulasta. »Annahan tänne avain.»
Lapsella oli avain kädessään.
Sapt antoi hänelle hopeakolikon.
»Tässä on kuninkaan oma määräys, näytä se isällesi! Lähetti, avatkaa portti!»
Minä hypähdin maahan. Sitten me kiskoimme ison portin selälleen, talutimme hevoset ulkopuolelle ja suljimme jälleen portin.
»Minun käy säälikseni portinvartijaa, jos musta Mikko saa tietoonsa, ettei hän ollut paikallaan. Kas niin — nyt matkaan lyhyttä laukkaa! Me emme saa ratsastaa liian tuimaan ollessamme vielä kaupungin läheisyydessä.»
Vasta esikaupungeista selvittyämme alkoi olomme käydä turvallisemmaksi, sillä kaikki ihmiset olivat kaupungissa iloa pitämässä, ja illan ruvetessa hämärtämään me lasketimme täyttä nelistä. Minun oiva juoksijani lensi koipieni välissä kuin olisi sillä ollut vieteri ruumiissaan.
Lupasi tulla ihana yö, ja kuukin nousi pian taivaalle. Me puhelimme vain vähän — tuskin muuta kuin arvailuksemme, milloin olisimme perillä.
»Tahtoisinpa tietää, mitä herttuan saamassa kirjeessä sanottiin», sanoin kerran.
»Tahtoisinpa minäkin», murahti Sapt.
Me pysähdyimme lepuuttamaan hevosia ja saadaksemme siemauksen viiniä, ja menetimme sillä tapaa puolituntisen. Minä en uskaltanut mennä sisään kapakkaan, vaan jäin talliin hevosten luo. Sitten nousimme jälleen satulaan ja olimme ratsastaneet kenties viitisen mailia, kun Sapt yhtäkkiä pysäytti hevosensa.
»Kuulkaahan!» hän huudahti.
Minä kuuntelin. Kaukaa takaamme kuulimme kavioiden kopinaa. Kello oli nyt puoli kymmenen. Tuuli puhalsi aika navakasta takaa päin ja toi kaikki äänet korviimme. Minä katsahdin Saptiin.
»Matkaan nyt!» hän tiuskasi ja kannusti hevostaan. Kun me seuraavan kerran seisahdumme kuuntelemaan, ei perässä tulevia enää kuulunut, ja me hiljensimme vauhtiamme. Mutta sitten kuulimme jälleen kopsetta. Sapt hypähti alas ja kumartui kallistamaan korvansa maata vasten.
»Niitä on kaksi!» hän sanoi. »Ja ne ovat vain neljännesmailin päässä meistä. Luojan kiitos, että tie tekee niin paljon mutkia ja että tuuli on myötäinen.»
Me ratsastimme jälleen nelistä. Olimme jo tulleet Zendan metsän reunaan, ja taaksemme jääneet puut peittivät mutkittelevalla tiellä meidät takaa-ajajain ja takaa-ajajat meidän näkyvistä.
Puolen tunnin ratsastuksen jälkeen tie haarautui. Sapt seisahdutti hevosensa.
»Meidän tiemme käy oikeaan», hän sanoi, »vasen vie linnaan. Molemmat ovat runsaasti puolentoista mailin mittaiset. Laskeutukaa alas satulasta.»
»Mutta nehän tavoittavat meidät tuossa tuokiossa!» huudahdin.
»Alas satulasta!» hän toisti tuimasti, ja minä tottelin.
Metsä ulottui aivan tien reunaan asti.
Me veimme hevoset puiden pimentoon, sidoimme nenäliinat niiden silmille ja seisoimme aivan hiljaa niiden vieressä.
»Tahdotteko nähdä, keitä ne ovat?» kuiskutin.
»Sitä juuri tahdon ja minnekä ne menevät», kuiskasi hän vastaan.
Minä huomasin, että hänellä oli revolveri kädessä.
Kavioidenkopse kuului yhä lähempää ja lähempää. Kuu paistoi ihmeen kirkkaasti, niin että tiellä oli valoista kuin päivällä. Maaperä oli hyvin kova, eivätkä hevostemme kaviot olleet jättäneet siihen jälkiä.
»Nyt ne tulevat!» kuiskasi Sapt.
»Sehän on herttua!»
»Sitä minä arvelinkin», hän sanoi.
Herttua sieltä todella tuli, ja hänen seurassaan oli rotevan näköinen mies, jonka tunsin hyvin ja joka tuli myöhemmin tuntemaan minut vielä paremmin.
Se oli Max Holf, hänen korkeutensa mielipalvelija sekä metsänvartija Johannin veli. He olivat nyt aivan kohdallamme, ja herttua pysähdytti ratsunsa. Minä näin Saptin sormien lemmekkäästi kouristuvan revolverin kahvan ympärille. Arvaan, että hän olisi mielellään antanut kymmenen vuotta elämästään, jos olisi saanut ampua; ja hän olisi voinut ampua herttuan yhtä helposti, kuin minä olisin ampunut varpusen puutarhan aidalta. Laskin käteni hänen käsivarrelleen. Hän nyökkäsi minulle rauhoittavasti; hän uhrasi aina alttiiksi mielitekonsa velvollisuuksiensa alttarille.
»Kumpaako tietä?» kysyi musta Mikko.
»Linnaan, teidän korkeutenne», vastasi hänen seuralaisensa. »Siellä saamme tietää totuuden.»
Herttua epäröi hetkisen.
»Luulen kuulleeni äsken kavioidenkopsetta», hän sanoi.
»Sitä en usko, teidän korkeutenne.»
»Miksi emme ratsastaisi suoraan metsästyslinnaan?»
»Minä pelkään, että silloin voimme käydä ansaan. Jos asiat ovat siellä reilassa, niin miksi ratsastaisimmekaan sinne; ja jolleivät ne ole, niin koko juttu saattaa olla vain meille viritetty ansa.»
Äkkiä hirnahti herttuan hevonen. Nopeammin kuin ajatus me viskasimme viittamme omien ratsujemme päiden yli, ja pidellen niitä tiukasti suupielistä tähtäsimme revolvereilla herttuaan ja tämän seuralaiseen. Jos he olisivat tällöin keksineet meidät, niin kumpikin olisivat olleet kuoleman omat tai meidän vankiamme.
Michael odotti vielä lyhyen tuokion. Sitten hän komensi:
»Zendaan sitten ja oitis!» Hän kannusti hevostaan, ja molemmat nelistivät matkoihinsa.
Sapt kohotti aseensa ja tähtäsi herttuan jälkeen, ja hänen kasvoillaan oli niin surkea valittelun ilme, että minun oli vaikea olla hymyilemättä. Me jäimme piilopaikkaamme vielä kymmenisen minuutin ajaksi.
»Ne ovat lähettäneet hänelle sanan, että kaikki on reilassa», sanoi
Sapt.
»Mitä se merkitsee?» ihmettelin.
»Herra ties!» sanoi Sapt ja rypisti otsaansa.
Sitten nousimme satulaan ja ratsastimme niin joutuin kuin väsyneet juhdat jaksoivat. Viimeisen mailin matkalla emme enää puhelleet ollenkaan. Olimme kumpikin hyvin huolissamme. »Kaikki reilassa!» Mitä ihmettä se merkitsikään? Koskikohan se kuningasta?
Vihdoin viimein tuli metsästyslinna näkyviin. Me kannustimme hevosemme viimeiseen laukkaan ja tulimme portille. Pihalla oli kaikki aivan hiljaista; kukaan ei tullut meitä vastaan. Me hyppäsimme sukkelaan alas satulasta. Äkkiä tarttui Sapt kovasti käsivarteeni.
»Katsokaas tuota!» hän sanoi ja osoitti maahan.
Minä katsoin hänen sormensa suuntaan.
Maassa oli viisi, kuusi silkkistä nenäliinaa, kaikki hajalle revittyinä.
Katsahdin häneen kysyvästi.
»Juuri noilla minä köytin sen ämmän», hän sanoi. »Sitokaa hevoset hyvästi kiinni ja tulkaa mukaan!»
Ovi aukeni ilman vastarintaa, ja me astuimme samaan huoneeseen, jossa olimme eilenillalla pitäneet kemujamme. Siellä oli vielä pöydällä ateriamme jätteitä ja tyhjiä pulloja.
»Käykää perässä!» karjaisi Sapt, joka oli miltei kokonaan kadottanut ihmeteltävän kylmäverisyytensä.
Me juoksimme käytävään ja siitä alas kellarikertaan. Hiilikellarin ovi oli auki.
»Ne ovat löytäneet sen eukon!» huudahdin.
»Senhän jo tiesitte nähdessänne pihalla nuo nenäliinat», hän huomautti.
Sitten tulimme viinikellarin ovelle. Se oli lukossa. Se näytti olevan aivan kuin meidän jäleltämme, sellaisena kuin sen aamulla olimme jättäneet.
»Tässä ei ainakaan näy mitään merkillistä», sanoin.
Sapt kirosi. Hän kalpeni aivan kelmeäksi ja viittasi alas permantoon. Oven alla oli punainen läikkä, josta oli levinnyt samaa väriä lattialle ja sitten kuivunut aivan kuin ruskeaksi homeeksi. Sapt vaipui hervottomana seinää vasten. Minä jyristin ovea. Se pysyi lukossa.
»Missähän Josef on?» mutisi Sapt.
»Missä kuningas on?» minä vastasin.
Sapt kaivoi esiin matkapullonsa ja vei sen huulilleen. Minä juoksin ruokasaliin ja sieppasin sieltä käteeni hiilihangon. Kauhun vallassa rupesin takomaan kellarinlukkoa voimaini takaa, ja kun se ei auttanut, ammuin revolverinluodin avaimenreiästä sisään. Se tehosi, lukko meni rikki ja ovi antoi perään.
»Antakaa tulitikut tänne!» sanoin Saptille, mutta tämä riippui vielä seinää vasten hervottomana kuin märkä rukkanen. „
Hän oli luonnollisesti paljon pahemmin järkyttynyt kuin minä, sillä hän rakasti herraansa. Omasta puolestaan hän ei pelännyt — sitä hän ei koskaan tehnyt; mutta mikä mies hyvänsä olisi valahtanut kelmeäksi ajatellessaan, mitä oikein saattoikaan piillä tuolla pimeässä kellarinsopessa. Menin itse sisään, otin pöydältä hopeisen kynttilänjalan, sytytin siinä olevan kynttilän, ja kun palasin alas kellariin, tunsin kuumaa vahaa tippuvan kädelleni, ja kynttilä heilui vapisevassa kädessäni niin pahasti puolelle ja toiselle, etten voinut suinkaan halveksia, eversti Saptia hänen pelästymisensä takia.
Tulin jälleen kellarin ovelle. Punainen läikkä, joka tummeni yhä ruskeammaksi, näkyi käyvän sisällepäin. Astuin kynnyksen yli ja pidin kynttilää korkealla pääni yli. Näin täysinäiset viiniankkurit, näin hämähäkkien ryömivän seinillä, näin myöskin pari tyhjää pulloa viruvan maaperässä; ja perimmäisessä nurkassa näin miehen ruumiin, joka makasi selällään käsivarret levällä ja verinen haava kurkussa. Menin hänen luokseen, polvistuin viereen ja suljin hänen uskollisen sielunsa Jumalan armoon. Sillä makaaja oli Josef, tuo pieni palvelija, joka oli tapettu hänen vartioidessaan kuninkaansa henkeä.
Sitten tunsin käden laskeutuvan olkapäälleni, ja kun käännähdin ympäri, näin Saptin seisovan takanani, silmät selällään ja kasvoilla kuolettavan kauhun ilme.
»Kuningasko? Hyvä Jumala! Kuningasko?» hän kuiskasi käheällä äänellä.
Valaisin kynttilällä kellarin joka soppea.
»Kuningas ei ole täällä», sanoin.