VIIDES LUKU.
Kuningas kruunataan.
Fritz ja Sapt kintereilläni lähdin ravintolasta asemasillalle. Viimeinen tietoinen liikkeeni ravintolasalissa oli, että tunnustelin aseitani, olivatko ne helposti käsitettävissä. Kirjava ryhmä upseereita ja korkeita virkamiehiä seisoi ulkona odotellen minua; heidän etunenässään oli pitkä, vanha mies, jolla oli sotilaan ryhti ja rinta täynnä mitaleja ja kunniamerkkejä. Rinnan poikki kävi hänellä sama punakeltainen silkkinauha, joka peitti minunkin arvotonta rintaani. Se oli Ruritanian »Punaisen ruusun» krashaninauha.
»Sotamarski Strakencz», kuiskasi Sapt korvaani; ja siitä tiesin, että edessäni seisoi Ruritanian armeijan kunniakkain sotavanhus.
Marskin takana seisoi pienoinen laihanläntä mies, yllään punaisen- ja mustankirjava puku.
»Kuningaskunnan kansleri», kuiskutti Sapt.
Marski tervehti minua moniain uskollisuutta vakuuttavin sanoin ja pyysi Strelsaun herttuan puolesta anteeksi tämän poissaoloa. Hän sanoi herttuan käyneen äkkiä pahoinvoivaksi, niin ettei hän voinut saapua asemalle, mutta pyysi lupaa saada odotella hänen majesteettiaan tuomiokirkossa. Minä ilmaisin armollisesti huolestumisen! herttuan sairastumisesta ja lausuin moniaita ystävällisiä sanoja saapuvilla oleville ylimyksille. Ei kenenkään käytös ilmaissut heidän epäilevän minua, ja minä tunsin voimaini ja itseluottamukseni palaavan, vaikka sydän jyskyttikin rinnassani. Fritz oli yhä vielä kalpea ja hänen kätensä vapisi, kun hän tervehti sotamarskia.
Kohta sitten järjestyimme juhlakulkueeksi ja lähdimme asemalta. Minä nousin ratsaille, marskin pidellessä minulle jalustinta. Vastaanottamaan saapuneet ylhäiset henkilöt nousivat vaunuihinsa, ja minä lähdin ratsastamaan katuja pitkin, sotamarski oikealla puolellani ja Sapt, joka oli ensimmäinen ajutanttini, vasemmalla.
Strelsaun kaupunki on osaksi vanhaa, osaksi uutta. Leveät, uudenaikaiset lehtokadut ja palatsimaiset rakennukset ympäröivät alkuperäisen kaupungin kapeita, sokkeloisia ja romantillisia katuja. Reunimmaisissa taloissa asuvat väestön rikkaat luokat, sisemmissä sijaitsevat myymälät, ja niiden komeiden peililasipäätyjen taakse kätkeytyy väkirikkaita, mutta kurjia kujia ja viheliäisiä hökkelejä, joissa kihisee ja kiehuu köyhiä, levottomia ja osaksi rikollisiakin ihmisaineksia. Näitä paikallisia ja yhteiskunnallisia jaoituksia vastasi, kuten sain Saptilta tietää, valtiollinenkin jaoitus, jolla minuun nähden tuli olemaan erikoinen merkitys.
Uusi kaupunki oli kuninkaan puolella, mutta Strelsaun Michael oli vanhan kaupungin toivo, sankari ja sydänkäpy.
Oli tosiaan komea näytelmä, kun me marssimme leveää lehtokatua sille isolle torille, jonka varrella kuninkaallinen palatsi sijaitsi. Täällä olin keskellä innokkaita kannattajiani. Jokainen talo oli liputettu ja verhottu punaisilla ja keltaisilla kankailla ja tervehdyskirjoituksilla. Katujen varsille oli pystytetty katsojalavoja, ja minä sain kumarrella puolelle ja toiselle vastatessani eläköönhuutoihin ja hartaihin onnentoivotuksiin ja nenäliinojen huiskutukseen. Parvekkeet olivat täynnä koreapukuisia vallasnaisia, jotka taputtelivat kätösiään, niiailivat ja loivat minuun mitä hellimpiä katseita. Oikein virtana satoi punaisia ruusuja ylitseni; yksi takertui ratsuni harjaan, ja minä panin sen napinläpeeni. Sotamarski hymähti tuimasti; minun teki mieleni vilkaista toisinaan häneen, mutta hänen jäykistä kasvonpiirteistään oli vaikea nähdä, kuuluiko hän sydämessään kannattajiini vai vastustajiini.
»Punainen ruusu on Elphbergien tunnus, herra sotamarski», sanoin iloisesti, ja hän hymyili.
»Iloisesti», sanoin — ja se sana saattaa tällöin tuntua nurinkuriselta. Mutta tosiasia oli, että minä olin aivan huumeissani jännityksestä. Sillä hetkellä miltei luulin olevanikin todellinen kuningas, ja hymyilevin, voitonriemuisin katsein vilkuilin yhä uudelleen ylös noille kaunottarien parvekkeille… Mutta sitten minä äkkiä hätkähdin. Tuolla seisoi upeassa kauneudessaan ja ylpeästi hymyillen taannoinen matkatoverini — Antoinette de Mauban! Hän katsoi alas minuun, ja hänkin näytti hätkähtävän ja hänen huulensa liikkuivat, kun hän kumartui kaiteen yli ja tirkisteli minua. Minä kokosin kaiken malttini ja katsoin häntä suoraan silmiin, tunnustellen samalla salaa revolveriani. Annappa, että hän huutaa ääneen: »Tuo ei ole kuningas!»
No niin — me ratsastimme eteenpäin, ja sitten marski kääntyi ympäri satulassaan ja huiskautti kättään, ja kyrassierit kokoontuivat ympärillemme, niin että väkijoukosta ei enää kukaan päässyt lähelle minua. Me jätimme nyt minun osani kaupungista jälellemme ja saavuimme herttua Michaelin valtapiiriin, ja marskin ele ilmaisi minulle elävämmin kuin monet sanat, minkälainen väestön mieliala oli siinä kaupunginosassa. Koska sallimus oli tehnyt minusta kuninkaan, niin oli minun asiani esittää osani ainakin kunnollisesti.
»Mitä muutos tämä tietää, herra marski?» sanoin.
Sotamarski puraisi valkoisia viiksiään. »Se on viisainta, teidän majesteettinne!» hän mutisi vastaukseksi.
»Antakaa miesten ratsastaa edeltä», sanoin, »kunnes ovat puolisensataa askelta meistä, ja sitten te; herra marski, eversti Sapt ja muut ystäväni jäätte odottamaan tähän, kunnes minä olen ennättänyt puolensadan askeleen päähän teistä; ja teitä pyydän nimenomaan pitämään huolta siitä, ettei kukaan tule sen lähemmäksi minua. Minä tahdon, että kansani saa nähdä kuninkaansa luottavan siihen.»
Sapt laski kätensä käsivarrelleni, mutta minä kirvoitin itseni siitä.
Marski epäröi.
»Ettekö ymmärrä, mitä sanoin?» tiuskahdin. Hän puraisi jälleen viiksiään ja antoi tarvittavat käskyt. Minä näin vanhan Saptin nauravan partaansa, mutta samalla hän pudisteli minulle päätään. Jos minut olisi tapettu keskellä päivää Strelsaun kadulla, niin olisi Saptkin joutunut sangen tukalaan tilanteeseen.
Minun lienee mainittava, että olin puettu kokonaan valkoisiin, varsisaappaita lukuunottamatta. Päässäni kiilteli kultakoristeinen hopeakypäri, ja leveä ritarinauha rinnallani teki komean vaikutuksen. Olisin epäkohtelias kuningasta kohtaan, jollen nielaisisi luontaista kainouttani ja kehaisisi, että näytin koko muhkealta. Sitä mieltä tuntui kansakin olevan; sillä kun ratsastin ypö yksin ja tulin vanhan kaupungin synkille, ahtaille kaduille, kuulin ensin mutinaa, sitten eläköönhuutoja, ja erään kapakan akkunasta kiljahti muuan nainen vastaani vanhan iskusanan: »Kun hän kerta on punainen, niin hän meille hyvin kelpaa! josta minä kiitin kumartaen ja otin kypärin päästäni, jotta hän näkisi tukallani olevan 'oikean' värin, ja silloin kaikki jälleen hurrasivat.»
Mielenkiintoista todella olikin ratsastaa niin yksin, sillä minä sain alituiseen kuulla kansanjoukon enemmän tai vähemmän sukkelia huomautuksia.
»Hän näyttää kalpeammalta kuin tavallisesti», sanoi joku.
»Kalpealtapa näyttäisit itsekin, jos eläisit hänen tavallaan!» kuului kaikkea muuta kuin kunnioittava vastaus.
»Hän on isompi ja rotevampi kuin luulinkaan», sanoi toinen.
»Joka tapauksessa hänellä on luja leuka tuon pujopartansa alla», huomautti kolmas.
»Kuvissa hän ei koskaan näytä noin kauniilta», huudahti kaunis nuori tyttö tahallaan niin kovaa, että minäkin sen kuulisin. Tuo tietysti oli joutavata imartelua.
Mutta näistä suosion ja mielenkiinnon osoituksista huolimatta otti sisäkaupungin väestön enemmistö minut vastaan uhkaavan vaitonaisena ja synkin katsein, ja ivallisesti tervehti kuningasta hänen rakkaan veljensä kuva useimmista akkunoista. Olin iloinen, että oikea kuningas säästyi tästä ikävästä elämyksestä. Hän oli tuittupäinen mies, ja hän ei kukaties olisi ottanut asiaa niin rauhalliselta kannalta kuin minä.
Vihdoin viimein saavuimme tuomiokirkon eteen. Sen suuri harmaa pääty oli koristettu satamäärillä kuvapatsailla, ja sen tammiovet olivat kauneimmat lajiaan koko Europassa. Nyt vasta minä ensi kerran arkailin uhkarohkeuttani. Kun laskeusin satulasta, tanssi koko maailma sumuna silmissäni.
Sitten näin vain sotamarskin ja Saptin vierelläni, ja kirkon ovella häämöitti silmiini pappiparvi, joka odotteli minua juhlapukuisena.
Silmäni olivat vielä aivan sumuiset, kun astuin kirkon korkean keskuslaivan halki, urkujen äänen jymistessä korviini kuin ukkonen. Minä en nähnyt mitään siitä kimmeltävästä ylimysjoukosta, joka täytti temppelin joka soppea myöten; hädin tuskin erotin kardinaalin muhkean hahmon, kun hän nousi arkkipiispanistuimeltaan tervehtimään minua. Vain kahdet kasvot paistoivat selvästi silmiini — toiset olivat nuoren tytön, joka oli hyvin kaunis ja kalpea ja jolla helotti kultakruunu upeassa elphbergiläistukassaan — naisella sen värinen tukka vasta kaunis oli! — toiset kasvot olivat miehen, jonka punaiset posket, musta tukka ja tummat silmät oitis ilmaisivat minulle, että edessäni viimeinkin seisoi veljeni, Strelsaun »musta Mikko». Mutta kun hän minut näki, valahtivat hänen punoittavat poskensa kohta kelmeiksi, ja kypäri, jota hän piteli kädessään, putosi kolisten permantoon. Luulen hänen vasta tässä silmänräpäyksessä äkänneen, että kuningas oli todellakin tullut pääkaupunkiin.
Mitä sitten tapahtui, siitä en paljoakaan muista. Minä polvistuin alttarin eteen, ja kardinaali voiteli pääni. Sitten nousin pystyyn ja ojensin käteni, vastaanotin Ruritanian kruunun, painoin sen päähäni ja vannoin ikivanhan kuningasvalan ja — jos tällöin tein syntiä, niin annettakoon se tuomiolla minulle anteeksi! — vastaanotin ehtoollisen sakramentin kaikkien läsnäollessa. Sitten rupesivat isot urut taasen pauhaamaan, sotamarski käski airueiden huutamaan, että kuningas Rudolf V oli ottanut isiensä kruunun. Tästä juhlallisesta toimituksesta riippuu nyt ruokasalini seinällä hyvin vaikuttava kuva. Varsinkin kuninkaan kasvot ovat siinä hyvin osatut.
Sitten nousi tuo kalpeakasvoinen ja kaunistukkainen nainen istuimeltaan; kaksi kantapoikaa kannatti hänen laahustaan, ja hän astui vallashenkilöiden piiristä esiin ja tuli minua kohti. Ja airut huusi:
»Hänen kuninkaallinen korkeutensa prinsessa Flavia!»
Hän niiasi syvään, tarttui käteeni ja suuteli sitä. Minä mietin kuumeisesti, mitä itse kohdastani tehdä. Sitten kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen ja suutelin häntä molemmille poskille, ja hän lennähti punaiseksi — ja sitten pujahti hänen korkea-arvoisuutensa kardinaaliarkkipiispa mustan Mikon edelle, suuteli kättäni ja ojensi minulle paavin omakätisen onnittelukirjeen — ensimmäisen ja viimeisen muuten, jonka koskaan olen saanut P. Pietarin istuimen pitäjältä.
Sitten vasta pääsi Strelsaun herttua esiin.
Tohdinpa vannoa, että hän vapisi, ja hän vilkuili oikeaan ja vasempaan kuten pakoon mielien; hänen kasvonsa olivat vuoroin punaiset, vuoroin valkoiset, ja minä tunsin, että hänen huulensa olivat polttavat ja kuivat, kun hän vuorostaan suuteli kättäni.
Vilkaisin Saptiin, joka vilkaisi vastaan ja hymyili; ja sitten suoritin raskaimman velvollisuuteni siinä korkeassa asemassa, johon käsittämätön kaitselmus oli minut paiskannut — tartuin rakkaan veljeni Michaelin molempiin käsiin ja suutelin häntäkin poskille. Arvaanpa, että me kumpikin olimme hyvin iloiset, kun siitä leikistä oli päästy.
Mutta minä en huomannut ihmetyksen enkä epäilyn merkkiäkään prinsessassa enkä kenessäkään toisessa. Ja sittenkin — jos kuningas ja minä olisimme tällä hetkellä seisoneet rinnakkain, niin olisi Flavia-serkku jo oitis tahi ainakin lyhyen tarkastelun perästä keksinyt meidän välillämme erotuksen. Mutta ei hän eikä kukaan muukaan osannut uneksiakaan, etten minä ollut kuningas, siksi yllättävä oli meidän yhdennäköisyytemme; ja minä seisoin kirkossa kokonaisen tuntikauden ja tunsin itseni yhtä väsyneeksi ja välinpitämättömäksi kuin olisin ollut kuningas kaiken ikäni; ja ylimykset suutelivat kättäni, ja vieraiden maiden lähettiläät esittivät minulle hallitustensa onnittelut — niiden joukossa vanha lordi Topham, jonka luona Lontoossa olin tanssinut sen kymmenet kerrat. Luojan kiitos, että äijä oli sokko kuin yölepakko eikä ruvennut uudistamaan vanhaa tuttavuuttamme!
Sitten kävi matka juhlakulkueessa tuomiokirkosta palatsiin, ja minä kuulin kaduilla hurrattavan mustalle Mikolle; ja Fritz kertoi istuneensa satulassa ja pureskelleensa kynsiään kuin unta nähden, ja omien ystäviensäkin mielestä hän olisi voinut käyttäytyä paljon järkevämmin. Minä istuin vaunuissa prinsessa Flavian rinnalla, ja muuan karkeakielinen velikulta huusi: »Milloinka hääkelloja soitetaan?»
Mutta naapuri jämähdytti häntä leukaan ja karjaisi: »Mikko herttua eläköön!» Ja prinsessa karahti ruusunpunaiseksi — hän näytti silloin vietävän sievältä! — ja tuijotti jäykästi eteensä.
Nyt minä jouduin odottamatta pulaan, sillä olin unohtanut tiedustella Saptilta, millä kannalla asiain piti olla prinsessan ja minun välillä. Rehellisesti puhuen — jos olisin ollut kuningas, niin olisin ollut ylen iloinen, jos ne olisivat olleet edistyneet mahdollisimman pitkälle. Sillä minulla ei suinkaan ollut kalanverta suonissani, eivätkä kirkossa antamani suudelmat olleet menneet jälkeä jättämättä. Nämä ajatukset pieksivät nyt aivojani; mutta kun en ollut varma omista tunteistani — s.o. kuninkaan tunteista —, en voinut puhua mitään. Seuraavassa tuokiossa prinsessa oli jo saavuttanut mielenmalttinsa, ja hän kääntyi minuun päin.
»Tiedätkös mitä, Rudolf», hän sanoi, »sinä näytät tänään toisenlaiselta kuin tavallisesti.»
Se ei ollut ihmettäkään; mutta sittenkin oli huomautus minun kuullakseni jokseenkin tukala.
»Sinä näytät totisemmalta ja tasaantuneemmalta», hän jatkoi. »Näytätpä miltei huolestuneelta, ja laihtunutkin sinä olet. Voiko olla mahdollista, että olet ruvennut ajattelemaan asioita vakavammin?»
Prinsessalla tuntui olevan jokseenkin samanlainen käsitys kuninkaasta kuin lady Burlesdonilla oli minusta.
Minä oikaisin selkäni ja terästin luontoani.
»Olisiko se sinulle mieleen?» kysyin hellästi.
»Tunnethan sinä minun ajatukseni», hän vastasi ja katsoi poispäin.
»Minäpä koetan tehdä kaiken minkä osaan sinun mieliksesi», minä lupasin; ja kun näin hänen silloin punastuvan ja hymyilevän onnellisesti, tuntui minusta, että näyttelin osaani sangen hyvin kuninkaan hyväksi. Sitten lausuin aivan todet sanat:
»Voin vakuuttaa sinulle, rakkahin serkku, etten ole koskaan vielä ollut niin suuresti liikutettu kuin tämänpäiväisestä vastaanotostani.»
Hän hymyili ääneti; mutta sitten hän kävi jälleen aivan vakavaksi ja kuiskasi:
»Panitko tänään merkille Michaelia?»
»Sen tein», vastasin, »ja minusta hän ei näyttänyt suurestikaan nauttivan juhlasta.»
»Ole varuillasi», hän kuiskutti; »sinä olet todella aivan liian välinpitämätön hänen suhteensa! Tiedäthän, että…»
»Minä tiedän hänen himoitsevan sitä, mikä on langennut minun osakseni», sanoin.
»Niin, niin — mutta ole vaiti!»
Ja sitten — en voi puolustaa rohkeuttani, joka tuli velvoittamaan kuningasta enemmän kuin minulla oli oikeutta tehdä —, mutta prinsessan läheisyys ja hyvänsuopuus järkytti minut siihen määrään tasapainosta, että jatkoin aivan vakavissani:
»Ja ehkäpä hän himoitsee sellaistakin, jota en vielä ole saanut omakseni, mutta jonka toivon kerran voittavani.»
Minä sain seuraavan vastauksen — ja jos olisin ollut kuningas, olisin pitänyt sitä hyvin paljon lupaavana:
»Etkö sinä ole tänään jo saanut tarpeeksi asti edesvastuuta, serkku hyvä?»
Pom, pom! Tra-ta-ta-traa! Me olimme palatsin kohdalla. Tykit paukkuivat ja torvet rämähtivät. Pitkät jonot lakeijoita odotteli valtaportailla.
Minä tarjosin prinsessalle käteni, nousin hänen kanssaan marmoriportaita ylös ja astuin isäntänä esi-isieni linnaan ja istuin omaan pöytääni, kaunis serkkuni oikealla ja hänen korkea-arvoisuutensa kardinaali vasemmalla puolellani. Flavian toisella puolella istui musta Mikko, Strelsaun herttua. Sapt seisoi istuimeni takana, ja pöydän alapäässä näin Fritz von Tarlenheimin nostelevan samppanjalasia huulilleen ahkerammin kuin olisi ollut soveliastakaan.
Tällöin tulin ajatelleeksi, että mitähän se Ruritanian kuningas paraikaa hommaili.