SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Nuori Rupert huvitteleikse sydänyön aikaan.
Ilta oli kaunis ja kuulea. Olisin toivonut usvaista säätä, kuten oli ollut ensimmäisellä uimaretkelläni linnankaivannossa, mutta tällä kertaa kohtalo oli minulle vastainen. Toivoin kuitenkin voivani pysytellä muurin varjossa ja välttyä näkymästä niihin akkunoihin, jotka olivat vallihautaan päin. Jos viholliseni kävivät tarkkaamaan hautaa, meni suunnitelmani myttyyn; mutta sitä en osannut pelätä. He uskoivat, että Jaakopin tikapuut olivat turvatut kaikkia hyökkäyksiä vastaan. Johann oli itse ollut muuraamassa niitä kiinni kellarinseinään niin lujasti, ettei niitä käynyt huojutteleminen puoleen eikä toiseen. Ne voi hävittää ainoastaan räjäytysaineilla tai kuokilla hakkaamalla, ja moiseen meluisaan ja aikaa vievään yritykseen ei tietenkään voitu antautua. Mitäpä vahinkoa siis yksi mies voisikaan vallihaudassa tehdä? Minä luotin siihen, että jos musta Mikko sattuisi tekemään itselleen tämän kysymyksen, niin hän varmastikin vastaisi turvallisesti: »Ei niin vähääkään»; ja vaikkapa Johannkin antaisi minut ilmi, niin hän ei kuitenkaan tiennyt minun tuumiani, vaan varmasti odottaisi näkevänsä minut ystävieni etunenässä hyökkäämässä linnan valtaovelta sisään. Siellä varsinainen vaaranpaikka olikin, vakuutin Saptille.
»Ja siellä te tulette olemaan», lisäsin. »Ettekö ole siihen tyytyväinen?»
Mutta tyytyväinen hän ei ollut lainkaan. Hän olisi halusta lähtenyt minun mukaani, mutta siihen minä en suostunut. Yksi mies voi läpäistä joutumatta ilmi; mutta jos meitä oli kaksi, oli vaaranuhka enemmänkin kuin kaksi vertaa suurempi. Kun hän jälleen rohkeni viittailla, että minun henkeni oli valtakunnalle kallis, pyysin häntä tukkimaan suunsa ja vakuutin vakavasti, että jollei kuningas päässyt hengissä sen yön seikkailusta, niin en minäkään tahtonut päästä.
Kello kahdeltatoista lähti Saptin osasto Tarlenheimin linnasta ja poikkesi oikeaan käteen vähäliikkeisille teille, välttääkseen kulkemasta Zendan kaupungin läpi. Jos hyvin kävi, joutuivat he linnan edustalle jokseenkin neljännestä vaille kaksi. Heidän tuli jättää hevoset vähän matkan päähän puihin kiinni ja hiipiä itse linnan porttisolaan ja olla valmiit hyökkäämään sisään, kohta kuin portti avattiin. Jollei tätä tapahtunut kello kahden ajoissa, piti heidän lähettää Fritz Tarlenheim linnan toiselle puolelle. Siellä minä — jos vielä olin hengissä — kohtaisin hänet, ja yhdessä me punnitsisimme, kannattiko meidän yrittää vallata linnaa väkirynnäköllä. Mutta jollei minua siellä tavattaisi, niin heidän piti kaikella kiireellä palata takaisin Tarlenheimiin, hälyttää sotamarski hereille ja marssia uudelleen Zendaa vastaan. Sillä jollei minua tavattu, niin se merkitsi, että olin kuollut; ja minä tiesin, ettei kuningas eläisi viittä minuuttia kauempaa sen jälkeen kuin minä olin saanut surmani.
Nyt minun on jätettävä Sapt ja hänen ystävänsä omiin hoteisiinsa ja kerrottava, mitä kaikkea itse toimitin tänä kohtalokkaana yönä. Minä ratsastin sillä oivalla hevosella, joka kruunauspäivän iltana oli lennättänyt minut metsästyslinnasta takaisin Strelsauhun. Minulla oli revolveri satulataskussa ja miekka vyölläni. Ylläni oli iso viitta ja sen alla lämmin villapaita ja hyvin paksut sukat ynnä keveät kangaskengät. Olin hieronut koko ruumiini öljyllä ja varannut mukaan ison konjakkipullon. Yö tosin oli hyvin lämmin. Mutta minä voin joutua oleksimaan vedessä ehkä kauankin, joten oli tarpeen varustautua hyvin kylmää vastaan; sillä kylmettyminen ei ainoastaan masenna miehen miehuutta, silloin kuin hänen pitää kuolla, vaan myöskin hänen tarmoaan, silloin kuin hänen pitää lähettää toisiakin kuolemaan; ja vihdoin se iskee häneen kukaties luuvalon, jos taivaan tahto on, että hän jää henkiin. Minä käärin uumilleni pitkän ja ohuen mutta vankan nuoran, enkä tietenkään unohtanut tikapuitani. Minä ratsastin suorempaa tietä kuin Sapt ja jouduin metsän ulkoreunaan noin puoli yhden tienoissa. Sidoin hevoseni kiinni tiheikköön, jätin revolverin satulataskuun — sillä mitäpä hyötyä minulla siitä enää oli — ja lähdin tikapuut kädessä astelemaan vallihaudan partaalle. Sinne tultuani irroitin köyden uumiltani, kiinnitin sen toisen pään lujasti reunalla kasvavaan puuhun ja hinauduin alas hautaan. Linnan kello ilmoitti silloin ajan olevan neljännestä vaille yksi, kun tunsin jalkaini vajoavan veteen ja heittäysin uimasille, pitäen tikapuita edessäni ja pysytellen muurin lähellä. Sillä tapaa tulin vanhan ystäväni Jaakopin portaiden luo ja tunsin muurinperustuksen reunan jalkaini alla. Ryömin ison torven pimentoon — koetin huojuttaa sitä, mutta se ei hievahtanutkaan — ja vartosin mitä tuleman piti. — Muistan tunteneeni tällöin — ei hätää kuninkaan kohtalosta eikä ikävää Flavian luo — vaan tavattoman tuimaa tupakan nälkää, mutta sitä halua minun ei tietysti silloin käynyt tyydyttäminen.
Nostosilta oli vielä alhaalla. Minä voin nähdä kirkkaan taivaan kuumottavan sen kapeiden pohjalautojen raoista. Aivan sillan tasalla, noin kuuden jalan päässä siitä, näin verhottoman akkunan. Johannin kertomuksesta päättäen sen täytyi kuulua herttuan huoneistoon, ja vastakkaisella puolella sillan toisella puolella piti rouva de Maubanin akkunain sijaita. Naiset ovat huolettomia olentoja, jotka helposti unohtavat tärkeätkin asiat. Minä rukoilin taivasta, ettei hän mitenkään unohtaisi, että hänen piti kaikin mokomin joutua törkeän väkivallan uhriksi täsmälleen kello kaksi. Minua hymyilytti ajatellessani sitä osaa, jonka olin antanut tässä näytelmässä nuoren ystäväni Rupert Hentzaun esitettäväksi, mutta olinhan hänelle velkaa kiitoksen viimeisestä; sillä vielä nytkin täällä veden varassa kykkiessäni tunsin kipua olkapäässäni, johon hän oli pistänyt puukkonsa kaikkien ystäväini nähden.
Äkkiä tuli valoa herttuan akkunaan. Koska verhot olivat syrjässä ja luukut vielä selällään, voin nähdä jonkin verran sisään nousemalla varovaisesti varpailleni. Akkunan toinen puolisko näkyi olevan auki, ja siitä katseli joku olento ulos. Minä tunsin Antoinette de Maubanin muhkean hahmon, ja vaikka hänen kasvonsa olivatkin varjossa, voin nähdä hänen päänsä kauniit ääriviivat. Minun teki mieleni kuiskuttaa hänelle: »Muistakaakin, mitä teidän on tehtävä!» mutta en tietystikään uskaltanut — ja hyvä olikin, etten sitä tehnyt, sillä seuraavassa tuokiossa tuli akkunaan mieshahmokin ja asettui hänen viereensä. Tulija koetti kietoa kätensä naisen vyötäisille, mutta notkealla liikahduksella tämä väistyi syrjään ja nojautui akkunanpieleen, niin että näin hänen profiilinsa. Arvasin, että mies oli Rupert Hentzau, ja hänen hiljainen naurunsa osoittikin sen todeksi. Hän kumartui naista kohti ja kurotti uudestaan käsivartensa häntä tavoittaakseen.
»Hiljempaa, hiljempaa, ystäväiseni!» mutisin hampaitteni välistä.
»Satuitpa tulemaan hiukan liian aikaisin.»
Molempien päät olivat melkein kiinni toisissaan. Arvasin Rupertin kuiskailevan naiselle; sillä minä näin tämän viittaavan kädellään kaivantoon ja kuulin hänen sanovan:
»Ennen hyppään tuonne alas.»
Rupert tuli aivan akkunaan ja kurkisti ulos.
»Vesi näyttää siellä niin hirveän kylmältä», hän sanoi »Puhutteko te aivan vakavissanne, Antoinette?»
Nainen ei vastannut, mikäli minä voin kuulla, ja silloin Rupert lyödä läimäytti kädellään akkunanpieleen ja nurisi mauruten kuin pilalle hemmoteltu lapsikakara:
»Piru periköön koko mustan Mikon! Eikö prinsessa riitä hänelle? Pitääkö hänen saada kaikki itselleen? Mitä hittoa te olette oikein näkevinännekään tuossa mustilaisessa?»
»Jospa minä kerron hänelle, mitä te hänestä sanotte…» aloitti nainen.
»Kertokaa kaikin mokomin», tokaisi Rupert huolettomasti.
Sitten hän yllätti saaliinsa, karkaamalla hänen kimppuunsa ja suutelemalla häntä väkisin suulle, ja hän nauroi täyttä kurkkua ja huusi: »Kas siinä vielä lisää syytä, josta voitte kannella hänelle!»
Jos minulla olisi ollut revolveri matkassa, olisin ollut aika pahassa kiusauksessa; mutta nyt pelastuin pakostakin siitä ja merkitsin tämän vain uudeksi laskueräksi Rupertin lopputiliin.
»Ja luuletteko te hänen siitä paljoakaan välittävän?» jatkoi Rupert naljailuaan. »Tiedättehän, että hän on ihan hullautunut prinsessaan. Hän ei enää osaa muusta puhuakaan kuin että siltä vietävän komeljantilta pitäisi kurkku katkaista.»
Ahaa, vai sellainen mieliteko veli Michaelilla oli!
»Ja jos minä teen sen hänen hyväkseen, niin minkä palkinnon arvaatte hänen minulle luvanneen? Hah, kaunokaiseni!»
Naisparka peitti epätoivoisena kasvot käsiinsä.
»Mutta minä en ole niitä miehiä, jotka malttavat odottaa herkkujaan», sanoi Rupert, ja minä näin hänen jälleen aikovan käydä käsiksi naiseen, kun sisäpuolella ovi kuului avautuvan ja tuima ääni ärähtävän:
»Mitä teillä on täällä tekemistä, Hentzau?»
Rupert käänsi selkänsä akkunaan, kumarsi syvään ja vastasi heleällä, iloisella äänellään:
»Pyytelen anteeksi teidän viipymistänne. Enhän voinut hyvällä omallatunnolla jättää kaunista naista yksin.»
Tulijan täytyi olla musta herttua. Siksi hänet kohta tunsinkin, kun hän lähestyi akkunaa. Hän tarttui Hentzaun käsivarteen.
»Vallihautaan mahtuu muitakin kuin kuninkaita», sanoi hän synkeästi värähtelevällä äänellä.
»Uhkaileeko teidän korkeutenne minua?» kysyi Rupert.
»Uhkauksia minä harvoin tarjoan kellekään.»
»Mutta Rudolf Rassendyll on saanut kuulla teidän uhkailujanne yhtäpäätä, ja kuitenkin hän on elävien ilmoilla», pisteli nuori Rupert.
»Onko se minun vikani, että palvelijani ovat typeriä poropeukalolta?» ärähti Michael kiukkuisesta.
»Teidän korkeutenne ei itse olekaan alistunut vaaraan ansaita poropeukalon nimeä», vastasi Rupert ivallisesti.
Tuohan oli samaa kuin sanoa herttualle vasten naamaa, että hän itse arasteli nahkaansa, enkä minä ole koskaan kuullutkaan kenenkään sanovan totuutta toiselle niin päin silmiä kuin Rupert teki tällöin. Mutta musta Mikko hillitsi itsensä. Hänen täytyi tietysti näyttää hyvin tuimalta — minua harmitti, etten sen paremmin nähnyt heidän kasvojaan, mutta hänen äänensä oli levollinen, kun hän vastasi:
»Jo riittää! Meillä ei ole aikaa riidellä, Rupert. Ovatko Detchard ja
Bersonin paikallaan?»
»Ovat kyllä.»
»Sitten en enää tarvitse teitäkään.»
»Minä en ole ollenkaan väsyksissä, teidän korkeutenne», intti Rupert.
»Suvaitkaa jättää meidät kahdenkesken», sanoi Michael kärsimättömästi. »Kymmenen minuutin perästä vedetään nostosilta ylös, ja arvaan, ettei teitä haluta uida kaivannon yli sänkyynne.»
Rupert katosi näkyvistäni, ja ovi kuului avautuvan ja jälleen sulkeutuvan. Minun suureksi surukseni sulki herttua akkunan. Hän seisoi vielä hetkisen sen ääressä ja puheli Antoinetten kanssa. Tämä pudisteli päätänsä, ja herttua kääntyi kärsimättömästi pois akkunasta. Ovi kuului jälleen käyvän, ja musta Mikko sulki sitten akkunaluukutkin.
»De Gautet! Halloo, de Gautet!» kuului sillalta huudettavan. »Joutukaa yli, jollette halua kylmää kylpyä, ennenkuin käytte vuoteeseen!»
Se oli Rupertin ääni. Seuraavassa tuokiossa hän ilmestyi de Gautet’n kera sillalle. Rupert tarttui toveriaan kainaloon, ja keskellä siltaa hän pysähdytti tämän ja kurkisti kaiteen yli alas. Minä painauduin Jaakopin portaiden taa.
Sitten tahtoi nuori Rupert huvitella vielä vähän. Hän sieppasi de
Gautet'n taskusta pullon ja vei sen suulleen.
»Siinähän ei ole pisaraakaan, mokoma juopporatti!» hän huudahti tyytymättömästi ja paiskasi pullon vallihautaan.
Molskahduksesta ja vesikareista päättäen se putosi aivan lähelle tiilitorven suuta. Rupert otti revolverinsa ja rupesi ammuskelemaan pulloa kohti. Ensimmäinen luoti ei ottanut pulloon vaan torveen, kolmas sen sijaan särki pullon. Minä toivoin tuon vintiön tyytyvän siihen, mutta hän tyhjensi koko makasiinin torvea kohti, ja minä tunsin yhden luodin suhahtavan tukkani lävitse, kun kyyristyin aivan vesirajaan torven toiselle puolelle.
»Hei, te siellä sillalla!» huusi joku toisesta päästä minun suureksi huojennuksekseni.
»Odottakaa silmänräpäys!» vastasi Rupert, ja hän ja de Gautet juoksivat sillan yli. Sitten se vedettiin ylös ja kaikki oli aivan hiljaista. Torninkello ilmoitti neljännestä yli yhden. Minä suoristauduin pystyyn, ojentelin käsivarsiani ja haukottelin.
Arvelen kuluneen kymmenisen minuuttia, kun oikealta puoleltani kuulin jotakin ääntä. Kurkistin torven yli ja näin tumman hahmon seisovan sillä ovella, joka vei alas sillalle. Se oli miehen hahmo. Huolettomasta ryhdistä voin arvata hänet nuoreksi Rupertiksi, joka oli jälleen liikkeellä. Hänellä oli miekka kädessä, ja hän seisoi hievahtamatta paikallaan parin minuutin ajan. Mitähän tuo paholaisen sikiö nyt vehkeili? Hän kuului naurahtavan hiljaa, kääntyi sitten muuriin päin ja rupesi minun sanomattomaksi ällistyksekseni kapuamaan sen rintaa alas. Minä voin arvata, että siinä täytyi olla jonkinlaiset kiviportaat. Rupert oli jo joutunut alimmalle niistä. Sitten hän pani miekan hampaittensa väliin, käänsi selkänsä muuriin päin ja hivuttautui aivan äänettömästi alas veteen. Jos vain oma henkeni olisi nyt ollut kysymyksessä, niin totisesti olisin uinut häntä vastaan. Olisin niin halusta antautunut taistelemaan hänen kanssaan kahdenkesken näin ihanana yönä. Mutta minun täytyi ajatella kuningasta! Hillitsin haluani, mutta vedin syvään henkeä ja vaarinotin hänen puuhaansa mitä hartaimmalla mielenkiinnolla.
Hän ui rauhallisesti kaivannon yli; myöskin toisella puolella oli muurissa portaat, joita myöten hän kiipesi ylös. Tultuaan ylösvedetyn nostosillan alapäässä olevaan porttiaukkoon hän tunnusteli taskuaan ja otti siitä jotakin esiin. Kuulin hänen sitten avaavan jonkin oven; mutta en kuullut sen sulkeutuvan hänen jälestään. Joka tapauksessa hän hävisi näkyvistäni.
Minä pudotin tikapuuni veteen, sillä nyt enää en niitä tarvinnut, uin sillan juureen, ja nousin muurinrintaan hakattuja kiviportaita puolitiehen. Jäin siihen heilumaan paljas miekka kädessä ja tähystelin tarkoin ympärilleni. Herttuan huoneisto oli aivan pimeänä, mutta sillan toisella puolella olevasta akkunasta helotti valoa. Mutta risahdustakaan ei kuulunut mistään, ennenkuin linnan iso torninkello löi puoli kaksi.
Olipa linnassa sinä yönä näemmä muitakin kuin minä valveilla ja juonia punomassa.