KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Vankila avautuu.
Ilmassa riippuen ei ollut oikein hyvä ajatella ja pohtia asioita; mutta minulla oli kuitenkin paljon mietittävää. Minä olin astunut hyvän askeleen eteenpäin, sanoin itselleni. Mitä asiata Rupert Hentzaulla nyt olikin kummitella linnassa — ja mitäpä semmoinen mies tähän aikaan päivästä hautoikaan muuta kuin koiran juonia —, niin olin joka tapauksessa astunut aimo askeleen eteenpäin. Hän oli vallihaudan toisella puolella, ja minun syykseni jäisi, jos hän enää koskaan saisi laskea jalkansa sille puolelle, missä kuningas oli. Sitten oli minulla vielä kolme muuta vastustajaa lukuunotettavana: Detchard ja Bersonin, jotka olivat vahtivuorossa, ja de Gautet, joka oli levolla. Olisipa minulla vain ollut vankilan avain! Minä olisin uskaltanut kaikkeni ja hyökännyt molempien edellisten kimppuun, ennenkuin heidän ystävänsä ennättivät apuun. Mutta minä olin voimaton. Minun täytyi odottaa, kunnes omat mieheni joutuivat ja saivat jonkun menemään sillan yli avaamaan valtaoven. Ja minä odottelin — kuten minusta tuntui runsaan puoli tuntia; mutta itse asiassa kesti vain ehkä viitisen minuuttia, ennenkuin tämän jännittävän murhenäytelmän seuraava näytös alkoi.
Uuden linnan puolella oli aivan hiljaista. Herttuan huoneet pysyivät pimeinä, kun sen sijaan valoa yhä paistoi rouva de Maubanin puolelta. Sitten kuulin pienen kitisevän äänen; se tuli siltä portilta, joka vallihaudan toisella puolen vei nostosillalle. Olin kuullut sen hyvin epäselvästi, mutta sittenkään en voinut siitä erehtyä. Se lähti avaimesta, jota hitaasti ja varovasti käännettiin lukossa. Kuka siellä avainta liikutteli? Ja minne johti ovi, jota koetettiin avata? Ajatuksissani näin oven edessä nuoren Rupertin, avain toisessa kädessä ja paljas miekka toisessa ja ilkeä hymy huulillaan. Mutta minä en tiennyt, mikä ovi se oli, enkä myöskään, mitä huvia Rupertilla oli näin myöhäisenä yönhetkenä hankkeissa.
Mutta pianpa se minulle selvisi, kun seuraavassa silmänräpäyksessä — ennenkuin mieheni olivat ennättäneet metsänreunasta ulkoportille, ja ennenkuin Johann oli kerinnyt käydä urakkaansa — äkkiä kuului jyryä siitä huoneesta, mistä valoa pilkoitti ulos. Kuului siltä kuin olisi joku paiskannut lampun lattiaan, ja akkuna kävi samassa pimeäksi. Ja siinä tuokiossa kuului hätääntynyttä kirkunaa: »Apuun! Apuun! Michael, tulkaa auttamaan!» — ja sitten jälleen uusi hätähuuto.
Jokainen hermo värisi ruumiissani. Seisoin ylimmällä muuriportaalla ja takerruin oikealla kädelläni kiinni ovikynnykseen, pidellen paljasta säilää vasemmassa kädessäni.
Yht'äkkiä keksin, että porttiaukko oli siltaa leveämpi; sen toisessa päässä oli musta loukko, johon mies mahtui juuri seisomaan. Minä heilahdutin itseni sinne ja asetuin loukkoon. Nyt minä vallitsin tietä; kukaan ei päässyt kulkemaan uuden ja vanhan linnan väliä vastoin minun tahtoani. Jälleen kuului kirkunaa. Sitten paiskattiin ovi auki niin tuimasti, että se jymähti seinää vastaan, ja minä kuulin kiivaasti kiskaistavan toisen oven rivasta.
»Ovi auki! Mitä pirullista peliä siellä pidetään!» karjui joku — ja äänestä tunsin huutajan mustaksi herttuaksi!
Hänen huutoonsa vastattiin juuri niillä sanoilla, jotka olin kirjeessä neuvonut:
»Apuun, Michael — se on Hentzau!»
Herttua kirosi karkeasti ja paiskautui koko ruumiillaan sisempää ovea vastaan. Samassa tuokiossa kuulin viskattavan pääni päällä olevan akkunan auki ja äänen huutavan siitä yöhön: »Mitä peijakasta nyt on merrassa?» Ja sitten kuulin kiireisiä askeleita. Minä puristin tuimasti miekkani kahvaa. Jos de Gautet tuli tätä tietä, niin väheni, alkuperäinen kuusikko jälleen yhdellä miehellä.
Sitten kuulin miekkojen kalsketta ja jalkain töminää ja — ei, en kykene tässä kuvailemaan tapauksia niin sukkelaan kuin ne kävivät, sillä kaikki tuntui käyvän aivan yht'aikaisesti. Rouva de Maubanin huoneesta kuului vihainen karjahdus; se oli kuin pahasti haavoitetun miehen huuto; sitten paiskattiin akkuna auki, ja nuori Rupert ilmestyi siihen miekka kädessä. Hän käänsi selkänsä ulospäin, ja minä näin hänen kumartuvan eteenpäin aivan kuin uudestaan hyökätäkseen vastustajansa kimppuun.
»Ähää, Johann, siinä sait! No, nyt on sinun vuorosi, Michael — hei!»
Johann oli siis siellä. Hän oli tullut auttamaan herttuata! Kuinka hän silloin voi avata oven minulle? Minua peloitti, että Rupert oli jo surmannut hänet.
»Apuun!» kuului herttuan ääni heikosti ja käheästi.
Kuulin askeleita yläpuoleltani portailta ja liikettä alhaalta oikealle käsin kuninkaan vankityrmää kohti. Mutta ennenkuin mitään kerkisi tapahtua minun puolellani vallihautaa, näin puolisen tusinaa miehiä lähestyvän uhkaavasti sitä rouva de Maubanin huoneen akkunaa, jossa nuori Rupert Hentzau seisoi. Hän teki kolme neljä kertaa mainion käteviä ja uhkarohkeita hyökkäyksiä heitä vastaan, niin että heidän oli pakko väistyä takaperin ja jättää hänelle vapaata tilaa. Sitten hypähti hän hymyillen jälleen akkunalaudalle ja heilutti säiläänsä. Hän oli kuin juovuksissa vuodattamastaan verestä, ja sitten hän hurjasti nauraen syöksyi suinpäin alas vallihautaan.
Miten hänen siellä kävi? En ennättänyt häntä tarkkaamaan, sillä samassa näin vierelläni porttiaukossa de Gautet'n laihan naaman, ja viipymättä edes sekuntiakaan iskin häntä kohti kaikella sillä voimalla, jonka Jumala on minulle antanut, niin että hän edes sanaakaan tai huokausta päästämättä kaatui hengetönnä kynnykselle. Minä polvistuin hänen vierelleen. Missä ne avaimet olivat? Luulin mutisseeni kärsimättömästi: »Avaimet tänne, senkin roisto.» aivan kuin hän olisi vielä ollut elossa; ja kun en niitä heti löytänyt, niin — Jumala sen antakoon minulle anteeksi! — luulen lyöneeni kuollutta miestä vasten kasvoja!
Vihdoinkin löysin avaimet. Niitä oli vain kolme kappaletta. Valitsin niistä suurimman ja tunnustelin käsiini kellariin vievän oven jykevän lukon. Työnsin avaimen reikään — ja se kävi siihen. Kiersin sen ympäri, avasin oven ja suljin sen jälestäni niin hiljaa kuin taisin ja pistin avaimen taskuuni.
Seisoin jyrkkien portaiden yläpäässä. Seinällä riippui heikosti tuikuttava öljylyhty. Otin sen käteeni, seisoin hiljaa ja kuuntelin.
»Mitähän hittoa se oli?» kuulin äänen sanovan.
Se tuntui tulevan portaiden alipäässä olevan oven takaa.
Toinen ääni kysyi: »Joko me tapamme hänet?»
Heristin korviani erottaakseni vastauksen, ja huoahdin helpotuksesta kuullessani Detchardin järeän äänen sanovan: »Odotetaan vähän, muuten voimme saada harmia, jos iskemme liian aikaisin.»
Lyhyen hetkisen oli aivan hiljaista. Sitten kuulin jotakin salpaa työnnettävän varovaisesti syrjään. Sammutin oitis kädessäni olevan lampun ja ripustin sen jälleen naulaan.
»Täällähän on pimeätä kuin säkissä — lamppu on palanut sammuksiin. Onko sinulla kynttilätä?» kuului toinen mies sanovan. Se oli Bersoninin ääni.
Kynttilä heillä varmaankin oli, mutta he eivät tulleet sitä koskaan sytyttäneeksi. Tilinteonhetki oli käsissä, ja minä syöksyin portaita alas ja sitten ovea vastaan.
Bersonin oli työntänyt salvan syrjään, ja ovi antoi perään. Belgialainen seisoi keskellä huonetta miekka kädessä, ja Detchard istui seinäpenkillä. Bersonin ällistyi minun tulostani ja vetäytyi taapäin, mutta Detchard hyppäsi pystyyn ja sieppasi säilänsä. Minä karkasin kuin raivohullu belgialaisen kimppuun ja ahdistin hänet seinämuuria vastaan. Hän oli kehno miekkailija, mutta taisteli urhokkaasti. Tuokion perästä hän kuitenkin makasi verissään lattialla. Minä käännähdin ympäri — mutta Detchardia ei näkynyt missään. Hän oli totellut ennen saamaansa määräystä ja käymättä taisteluun minun kanssani juossut kuninkaan huoneeseen ja paiskannut oven kiinni perästään. Nyt hän oli täydessä työssä siellä sisällä.
Hän olisi varmastikin tappanut sekä kuninkaan että minut, jollei huoneessa olisi ollut muuan uskollinen mies, joka uhrasi henkensä kuninkaan edestä. Sillä kun minä sain murretuksi oven auki, näin seuraavan näyn: Kuningas seisoi eräässä sopessa; hän ei voinut tehdä yhtään mitään, sillä hän oli sairautensa heikontama, hän liikutteli yhteenkahlittuja käsiään edestakaisin ja nauroi melkein kuin mielipuolen kamalaa naurua. Detchard ja lääkäri painiskelivat keskellä huonetta, sillä jälkimmäinen oli hypännyt murhamiehen tielle ja koetti pidättää tätä pääsemästä saaliinsa kimppuun. Juuri kuin minä astuin sisään, tempautui Detchard irti heikon miehen käsistä ja lävisti poloisen miekallaan.
Sitten hän kääntyi minua vastaan ja huusi: »No vihdoinkin!»
Me seisoimme säilät paljaina vastakkain. Onneksi ei hänellä eikä Bersonilla ollut sattunut olemaan revolvereja vyössään; minä löysin ne myöhemmin ulommasta huoneesta uuninrinnalta. Uuni oli tosin lähellä väliovea, niin että heidän olisi ollut helppo tavoittaa ne; mutta tietämättäni olin asettunut kumpienkin eteen. Niin — siinä me nyt seisoimme, mies miestä vastaan, ja aloimme taistella vakavina ja äänettöminä. Minä muistan perin vähän kamppailumme kulusta; sen vain tiedän, että hän oli minun vertaiseni miekkailija, jollei parempikin, sillä hän taisi enemmän ovelia temppuja kuin minä ja työnsi minua tuuma tuumalta sitä rautaristikkoa kohti, joka peitti Jaakopin portaiden suun. Minä näin tuiman hymyn hänen kasvoillaan, kun hän haavoitti minua käsivarteen.
En voi lainkaan kerskua siitä taistelusta. Luulen, että hän olisi kyennyt tappamaan minut ja sitten jatkamaan pyövelintointaan kuninkaaseen nähden, sillä hän oli paras miekkailija, minkä kanssa vielä koskaan olen joutunut tekemisiin; mutta hänen ahdistaessa minua yhä pahemmin kavahti nurkassa värjötellyt puoleksi heikkomielinen ja sairautensa näännyttämä kuningas pystyyn, viuhtoi hurjan iloisesti yhteenköytetyillä käsillään ja huusi:
»Sehän on Rudolf serkku! Rudolf serkku! Minä autan sinua, Rudolf serkku!» ja hän tarttui jakkaraan — hän kykeni nostamaan sen vyötäistensä tasalle ja tuli meitä kohti. Siitä sain jälleen toivoa.
»Tulkaa!» huusin, »joutukaa! — Iskekää häntä sääriin!» Detchard teki raivoisan karkauksen minua kohti. Olin jo miltei hänen armoissaan.
»Mutta joutukaahan toki, ihminen, joutukaa herran nimessä!» karjaisin kuninkaalle. »Joutukaa mukaan leikkiin!»
Kuningas nauroi iloisesti ja läheni meitä, pidellen jakkaraa jaloista edessään.
Detchard hypähti synkeästi kiroten erilleen minusta, ja ennenkuin arvasinkaan mitä hän aikoi, oli hän kääntänyt miekkansa kuningasta vastaan. Tämä parkaisi surkeasti ja kaatui pitkäkseen lattialle. Väkevä rosvo pyörähti jälleen minun kimppuuni. Mutta hän oli itse aiheuttanut turmionsa; sillä käännähtäessään ympäri hän astui verilätäkköön, joka oli vuotanut lattialle hänen tappamansa lääkärin rinnasta. Hän luiskahti ja kaatui selälleen. Kuin salamanleimaus minä olin kiinni hänen kurkussaan, ja ennenkuin hän ennätti tointua, lävistin hänet miekallani, ja tukahtuneesti kiroten hän painui uhrinsa rinnalle.
Oliko kuningas kuollut? Se oli minun ensimmäinen ajatukseni. Juoksin hänen luokseen. Niin — kuolleelta hän aivan näytti, sillä hänellä oli paha haava otsassa, ja hän makasi aivan liikkumatonna kivipermannolla. Minä polvistuin hänen vierelleen ja laskin korvani hänen rinnalleen kuullakseni, hengittikö hän vielä. Mutta ennenkuin kerkisin mitään kuulla, kuului ulkoa rautavitjojen helmaa. Minä tunsin sen äänen — nostosiltaa laskettiin juuri alas. Seuraavassa tuokiossa se rämähti alas kivikynnykselle samalle puolella hautaa, missä minä olin. Nytpä jouduin elävänä satimeen, ja kuningas samoin minun kerallani, jos hän vielä oli hengissä. Sieppasin miekkani maasta ja lähdin ulompaan huoneeseen. Ketkä olivatkaan laskeneet nostosillan alas? Olivatko ne minun miehiäni? Jos niin oli, niin silloin kaikki oli hyvin. Vasta nyt sattuivat uuninrinnalla olevat revolverit silmiini; minä otin niistä toisen. Pysähdyin hetkiseksi kuuntelemaan ulomman huoneen ovelle. Kuuntelemaan — sanoinko niin? Niin — ja saadakseni jälleen ilmaa keuhkoihini; ja minä revin paitani rääsyiksi ja laitoin siteen vertavuotavaan olkalihakseeni. Sitten jälleen kuuntelin. Olisin maksanut mitä hyvänsä saadakseni kuulla Saptin äänen; sillä itse olin nyt niin heikko että horjahtelin. Ja tuo ihmistiikeri, Rupert Hentzau, kuljeskeli vielä vapaasti linnassa. Minä kykenin paremmin puolustamaan ahdasta porttiaukkoa sillan päässä kuin tätä puoleksi maanalaista porraskäytävää, ja sen vuoksi laahauduin kiviportaita ylös ja seisahduin jälleen kuuntelemaan. Mitä ääntä tuo oli? Jälleen sama merkillinen ääni — ja sellainen ääni tällaisena hetkenä ja tällaisessa paikassa! Ivallinen, hilpeä naurunhohotus. Voin tuskin uskoa, että täydessä järjessä oleva mies juuri nyt kykeni sillä tapaa nauramaan. Mutta tuo nauru samalla myöskin ilmaisi minulle, etteivät minun mieheni olleet tulleetkaan, sillä jos ne jo olisivat täällä, olisivat ne ampuneet tuon lemmon koiranleuan Rupertin. Kello löi puoli kolme! Hyvä Jumala! Isoa porttia ei vieläkään oltu avattu! Mieheni olivat vetäytyneet takaisin vallihaudan reunalle! Ne eivät olleet löytäneet minua! Ne olivat palanneet takaisin Tarlenheimiin ja vieneet tiedon minun ja kuninkaan kuolemasta. Ja siksipä asiat kävisivät, jo ennenkuin ne edes ennättivät Tarlenheimiinkaan saakka! Sillä Ruperthan se tuolla nauroi ja ilkkui!
Lysähdin aivan voimatonna ovea vastaan. Sitten ojentauduin jälleen sukkelasti, sillä ulkoa kuului ilkkujan ivallinen huuto:
»Siltahan on alhaalla! Juoskaa vain yli! Ja päästäkää kaikkien pirujen nimessä minut käsiksi mustaan Mikkoon! Takaisin, senkin sammakot! Michael, tule tappelemaan hentustasi!»
Vaikka olin liian voimaton kyetäkseni yksin taistelemaan, niin voinhan toki aina toimittaa edes jotakin. Minä kiersin avaimen ympäri lukossa ja kurkistin ulos ovesta.