YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Silmästä silmään metsäpolulla.
Ensiksi en voinut nähdä mitään, sillä sillan toisesta korvasta paistavain lyhtyjen ja soihtujen loimo sokaisi silmäni; mutta pian ne tottuivat valoon, jolloin hyvin hullunkurinen näytelmä levisi niiden eteen. Silta oli alhaalla; sen toisessa päässä seisoi ryhmä herttuan palvelijoita; parilla kolmella niistä oli käsissä soihdut ja neljällä tai viidellä keihäät. He seisoivat tiukasti toisiinsa likistyneinä, ja heidän kasvonsa paistoivat aivan valkoisina säikähdyksestä. Suoraan sanoen he olivat niin pelästyksissään, etten ole vielä mokomata nähnyt, ja tuijottivat silmät selällään yksinäiseen mieheen, joka seisoi keskellä siltaa hajasäärin ja heilutteli nauraa hohottaen miekkaansa. Se oli Rupert Hentzau, jolla oli vain paita ja housut päällään. Paidassa paistoi punaisia veripilkkuja; mutta hänen reipas ryhtinsä ilmaisi, että ne olivat joko vierasta verta tai että hän oli saanut vain mitättömiä naarmuja. Siinä hän rehenteli yksin ja puolusti siltaa kokonaista miesjoukkoa vastaan ja vaati niitä käymään hänen kimppuunsa tahi pikemminkin lähettämään mustan Mikon hänen kynittäväkseen; ja toiset, joilla ei ollut ampuma-aseita, väistyivät hänen tieltään uskaltamatta käydä häntä vastaan. He kuiskailivat toisilleen, ja takimmaisena näin Johann-ystäväni, joka nojautui porttia vastaan ja pyyhkieli nenäliinalla poskessaan olevasta haavasta vuotavaa verta.
Merkillisen sattuman kautta minä olin odottamatta päässyt tilanteen herraksi. Nuo pelkurit rohkenivat yhtä vähän käydä minua vastustamaan kuin hyökätä Rupertinkaan kimppuun. Ja minun tarvitsi vain kohottaa revolverini toimittaakseni tuon hornankekäleen toiseen maailmaan; hänellä ei ollut aavistustakaan minun läsnäolostani. Sitä en kuitenkaan tehnyt — enkä tuskin nytkään tiedä, miksi minä häntä säästin. Olinhan tosin tänä samana yönä surmannut kavalasti yhden miehen ja tappanut toisen pikemminkin hyvän sattuman kuin oman taitoni avulla — ja siinäpä ehkä olikin syy. Ja toiselta puolen — miten suuri konna tuo mies olikin, niin ei minua kuitenkaan haluttanut liittyä niihin moniin, jotka häntä ahdistivat — ehkäpä siinä oli toinen syy. Mutta väkevämmin kuin mitkään muut tunteet minua pidätti paikallani pakottava uteliaisuus — minä tahdoin syrjästä vaarinottaa näytelmän kehitystä.
»Michael, sinä äpärä koira — missä piileskelet? Michael, jos pysyt jaloillasi, niin käy tänne ja näytä olevasi mies!» karjui Rupert ja eteni askeleen, jolloin vastustajiin ryhmä peräytyi saman verran. »Hei, äpärä, etkö joudu?»
Vastaukseksi tähän ilkkunaan kuului epätoivoinen naisenhuuto:
»Hän on kuollut! Ah, Jumalani — hän on kuollut!»
»Kuollutko!» huusi Rupert. »Sitten osuin häneen paremmin kuin liesinkään!» Ja hän nauroi jälleen hurjan riemuitsevasti. Sitten hän ärjäisi miesjoukolle: »Laskekaa aseenne, pelkurit jänikset! Nyt minä olen teidän herranne! Aseet maahan, kuoletteko!»
Minä luulen, että miehet olisivat totelleet häntä, mutta vielä hänen puhuessaan tapahtui jotain uutta. Ensin kuului etäistä hälyä, aivan kuin olisi joku huutanut ja koputellut porttia. Sydämeni paukutti ilosta, sillä luulin miesteni palanneen takaisin etsimään minua. Jyskytys jatkui, mutta kukaan toinen ei näyttänyt kiinnittävän siihen huomiota; kaikkien silmät seurasivat näytelmän uutta vaihetta. Sillan toisessa päässä oleva palvelijajoukko antoi tietä naiselle, joka horjuen tuli sillalle. Se oli Antoinette de Mauban; hänellä oli yllään liehuva valkoinen yöpuku, musta tukka oli hartioilla hajallaan; hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja silmät leimusivat hurjina soihtujen valossa. Värisevässä kädessään hänellä oli revolveri, ja hoippuessaan eteenpäin hän ampui siitä laukauksen Rupertia kohti. Luoti ei kuitenkaan osunut; se kävi ovenkamanaan korkealle minun pääni päällä.
»Hohoo!» nauroi Rupert; »jolleivät silmänne olisi olleet kuolettavammat kuin luotinne, niin minä en olisi tässä hornan papurokassa tänä yönä eikä Michael helvetissä!»
Nainen ei piitannut lainkaan hänen pilkastaan; ihmeellisen väkevästi hän jaksoi koota voimansa ja seisoi aivan jäykkänä ja ääneti. Sitten hän rupesi hitaasti ja varmasti jälleen kohottamaan kättänsä saadakseen tarkan tähtäyksen.
Hullua oli Hentzaun alistua siihen vaaraan. Hänen olisi pitänyt syöksyä vihollistaan vastaan lyödäkseen aseen tämän kädestä tahi sitten peräytyä minua kohti. Minäkin tähtäsin häneen revolverillani.
Mutta Rupert ei tehnyt kumpaakaan. Ennenkuin nainen vielä oli saanut asetta hänen kasvojensa tasalle, hän kumarsi hänelle mitä siroimmin ja sanoi: »Minä en voi tappaa naista, jonka huulia olen suudellut!» Ja ennenkuin rouva de Mauban tai minä kerkisimme häntä pidättämään, hän heilahdutti itsensä siltakaiteen yli vallihautaan.
Ja sitten minä kuulin monien askelien kopinaa ja sitten äänen, jonka hyvin tunsin — se oli Saptin ääni! — huutavan: »Herttua on kuollut!» Siitä tiesin, ettei kuningas enää tarvinnut minun apuani, ja heitin revolverin menemään ja juoksin sillalle. Kuului ihmettelevä huudahdus: »Katsokaa — sehän on kuningas!» Ja sitten hyppäsin Rupertin tavoin veteen miekka kädessä. Minä tahdoin päättää taisteluni hänen kanssaan tuolla alhaalla, missä näin hänen kiharaisen päänsä pistävän esiin vedestä.
Hän ui keveästi kuin kala. Minä olin perin uupunut ja käsivarsivammani takia puoleksi raajarikko. En kyennyt tavoittamaan häntä. Vähään aikaan en sanonut mitään; mutta tultuamme vanhan tornin kohdalle, missä vallihauta tekee mutkan, huusin kaikin voimin; »Pysähtykää, Rupert, pysähtykää!»
Hän katsahti taaksensa ja ui edelleen. Nyt hän oli ulommalla reunalla ja katseli paikkaa, josta voisi kavuta ylös. Minä tiesin, ettei siellä sellaista ollut — mutta tosiaan, olihan siellä minun köyteni, jota myöten olin tullut alas. Hän saattoi saavuttaa sen ennenkuin minä. Minä kokosin voimani kaikki tähteet joutuakseni hänen rinnalleen. Vihdoin tavoitinkin hänet, sillä hän ui hitaammin kuin minä etsiessään jotain kiipeemäkohtaa.
Hän oli keksinyt köyden! Hän päästi riemuitsevan huudon. Hän tarttui siihen molemmin käsin ja rupesi hinaamaan itseään ylös. Olin kyllin lähellä kuullakseni hänen mutisevan itsekseen: »Mistä hitosta tämä on tänne tullut?»
Minäkin saavuin köyden kohdalle; hän riippui ilmassa korkealla pääni päällä ja näki minut; mutta minä en voinut enää tavoittaa häntä.
»Hei — kuka siellä on?» hän huudahti säikähtyneenä. Luulenpa, että hän ensi hetkenä luuli minua kuninkaaksi, ja minä olinkin siksi kalpea, että tuollainen ajatus voi pistää hänen päähänsä; mutta sitten hän huusi:
»Ahaa! Komeljanttihan se onkin! Mistä te tänne osuitte, hyvä mies?»
Näin puhuessaan hän saavutti jyrkänteen reunan.
Minä tartuin kiinni köyteen; mutta sitten en ruvennutkaan kapuamaan. Vastustajanihan seisoi jo ylhäällä kovalla kamaralla, paljas miekka kädessä — ja hän voi huoletta halkaista pääni tai katkaista kurkkuni, jos aloin kiivetä hänen perästään. Heitin irti köydestä.
»Se on samantekevää», vastasin; »mutta kun kerran olen täällä, niin luulenpa, että pysynkin täällä.»
Hän kumartui alaspäin ja hymyili minulle.
»Nuo naiset ovat niitä helkkarin…» hän aloitti, mutta samassa rupesi linnan iso kello jymähtelemään, ja ylhäältä kuului kovaäänisiä huutoja.
Rupert hymyili jälleen ja huiskautti kättään minua kohti.
»Tahtoisin kernaasti mitellä vähän miekkaani teidän kanssanne, mutta sattuu olemaan liiaksi vari», hän naljaili; ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli kadonnut näkyvistäni.
En enää ajatellut vaaraa, vaan tartuin köyteen. Tuotapikaa minäkin olin jyrkänteen kaltaalla. Näin viholliseni puolisensadan askeleen päässä edessäni; hän juoksi aika vilakkata metsään päin. Rupert Hentzau oli kerrankin varovainen. Minä syöksyin hänen peräänsä ja vaadin häntä pysähtymään, mutta siitä ei ollut apua. Hän oli täysissä voimissaan ja eteni joka askeleella yhä kauemmaksi minusta; mutta minä unhotin kaiken muun koko maailmassa kuin oman kostonhimoni ja kiidin minkä jaloistani pääsin hänen perässään, ja pian peitti metsä pimentoonsa sekä takaa-ajetun että vainoojan.
Kello lienee tällöin ollut kolme, koska päivä rupesi valkenemaan. Juoksin suoraa ruohottunutta tietä pitkin, ja parinsadan askeleen päässä edelläni juoksi nuori Rupert, jonka pitkät suortuvat liehuivat raikkaassa tuulessa. Minä olin, väsyksissä ja läähätin; hän katsahti tavantakaa taakseen ja huiskutti minulle kättään. Hän teki pilaa minusta nähdessään, etten pystynyt saavuttamaan häntä. Minun oli pakko seisahtua ja vetää ilmaa huohottaviin keuhkoihini. Hetkisen perästä hän poikkesi oikeaan käteen ja katosi jälleen näkyvistäni.
Luulin takaa-ajon jo turhaksi ja vaivuin harmissani ja uupuneena maahan. Mutta tuossa tuokiossa olin jälleen jaloillani, sillä metsästä kuului huuto — naisen huuto. Ponnistin viimeiset voimani ja aloin painaa sitä paikkaa kohti, minne hän oli kadonnut; ja kääntyessäni mutkasta näin hänet uudelleen. Mutta oli — minä en saanut häntä enää käsiini! Hän oli juuri nostamassa nuorta tyttöä hevosen selästä, jolla tämä oli ratsastanut; tyttö se varmaankin oli huutanut hädissään. Hän näytti olevan talonpoikaistyttö, ja hänellä oli kori käsivarrella. Arvatenkin hän oli menossa Zendan torille myymään jotain. Hänen hevosensa oli vankka ja hyvätekoinen eläin. Nuori Rupert nosti tytön alas, tämän kirkumisesta piittaamatta, kohteli häntä muuten hyvin, suuteli häntä huulille ja nauroi ja antoi hänelle rahaa. Sitten hän hyppäsi itse hevosen selkään naisten tapaan sivuttain, ja jäi odottelemaan minua. Ja minä odottelin häntä, jotta hän tulisi minua kohti.
Hän ratsastikin oitis minun suunnalleni, mutta pysytteli jonkun matkan päässä minusta.
»Mitä teillä oli linnassa tekemistä?» hän kysyi.
»Tapoin kolme teidän ystävistänne», vastasin.
»Mitä hullua! Löysittekö te tien vankityrmään?»
»Tietenkin!»
»Entä kuningas?»
»Detchard haavoitti häntä, ennenkuin tapoin Detchardin; mutta toivon hänen jääneen henkiin.»
»Te olette aika hupsu», sanoi Rupert ystävällisesti.
»Teinpä vielä muutakin…»
»Häh?»
»Säästin teidän henkenne. Seisoin sillalla lakananne revolveri kädessä.»
»Totta tosiaan? Olinpa silloin aika täpärällä!»
»Hypätkää alas hevosen selästä ja tapelkaa miehen tavoin!»
»Naisenko läsnäollessa?» hän nauroi ja viittasi maalaistyttöön. »En ikimaailmassa, teidän majesteettinne!»
Silloin en raivoissani enää tiennyt, mitä oikein teinkään; mutta minä ryntäsin silmittömästi hänen kimppuunsa. Ensi hetkessä hän näytti olevan kahden vaiheella. Sitten hän pysähdytti hevosensa ja jäi odottamaan minua. Minä syöksyin miekka ojossa häntä vastaan, niin heikko kuin olinkin. Tartuin hevosen ohjaksiin ja tavoitin ratsastajaa miekallani; hän väisti iskuni ja iski takaisin. Peräydyin askeleen taapäin ja karkasin uudestaan hänen kimppuunsa, ja tällä kertaa satutinkin häneen, viiltäen hänen poskeensa verinaarmun, ja peräydyin jälleen, ennenkuin hän kerkisi koskettaa minuun! Hän näytti miltei säikähtyvän minun sokeata raivoani; muuten luulen, että hän olisi saanut helposti tapetuksi minut. Vaivuin läähättäen toiselle polvelleni ja jäin odottamaan, että hän ajaisi päälleni. Ja sen hän olisi tehnytkin — enkä epäilekään, että toinen meistä tai ehkä kumpikin olisi jäänyt kuolleena paikalle; mutta samassa kuului takaamme huuto, ja kun käänsin päätäni, näin miehen ratsastavan täyttä laukkaa meitä kohti revolveri kädessä. Se oli uskollinen ystäväni Fritz von Tarlenheim. Rupertkin tunsi hänet ja tajusi, että leikki oli tällä kertaa lopussa. Hän heitti toisen säärensä hevosen selän ylitse, niin että tuli istumaan kahareisin, mutta odotti vielä hetkisen. Sitten hän kumartui eteenpäin, pyyhkäisi tukan silmiltään ja hymyili minulle sanoen:
»Näkemiin, Rudolf Rassendyll!»
Veri virtasi hänen kasvoiltaan, mutta huulet hymyilivät, ja hän kumarsi minulle sirosti hovimiehen tapaan; ja hän kumarsi maalaistytöllekin, joka oli lähestynyt ymmällään ja vapisten, mutta ilmeisesti aivan hurmautuneena tuon veitikan vehkeistä; ja hän heilautti kättään Fritzille, joka oli päässyt luodinkantaman päähän ja ampui häntä kohti. Luoti oli vähällä käydäkin maaliinsa, sillä se iski hänen miekkansa terään, niin että hän kiroten pudotti sen kädestään, iski sitten kannuksettomat kantapäänsä hevosen kupeisiin ja nelisti tiehensä.
Ja minä näin hänen ratsastavan huolettomasti pitkää, suoraa metsätietä pitkin, aivan kuin olisi hän ollut huviajelulla. Ja hän lauloi täyttä kurkkua, vaikka hänellä oli iso haava poskessaan.
Hän kääntyi vielä kerran katsomaan taakseen ja huiskutti kättään; sitten hän hävisi pimeyden syliin. Niin — sellaisena hän hävisi näkyvistäni, uhitellen ja hillittömänä ja älykkäänä, kauniina ja sirona, mutta aina yhtä häpeämättömänä ja matalamielisenä, ja kukistamattomana viimeiseen saakka. Ja minä paiskasin voimattomassa kiukussani hyödyttömän miekkani tantereeseen ja huusin Fritzille, että hän lähtisi tuon roiston perään. Mutta Fritz pysähdytti hevosensa, hyppäsi alas satulasta ja polvistui vierelleni ja kannatti minua käsivarrellaan. Ja totta jo olikin aika; sillä Detchardin antama haava oli jälleen päässyt siteestä auki, ja vereni hurmehti hiekkaan.
»Antakaa sitten hevonen minulle!» huusin, koettaen nousta horjuen pystyyn ja reuhtoen irti hänestä. Ja vihani vimmoissa jaksoinkin hoiperrella hevosen luo asti, mutta siellä kaaduin maahan, ja Fritz polvistui jälleen viereeni.
»Fritz», minä läähätin.
»Mitä, rakas ystävä?» hän vastasi hellästi kuin rakastava nainen.
»Elääkö — kuningas?»
Hän otti nenäliinani ja kuivasi huuliani; sitten hän kumartui ja suuteli minua otsalle…
»Kyllä — kuningas elää, ja siitä hän saa kiittää maailman uljainta miestä», hän sanoi hiljaa.
Nuori maalaistyttö seisoi lähellämme ja katsella tiirotti meitä silmät selällään. Sillä hän oli nähnyt minut kauppalassa ja tiesi, että minä, joka makasin tässä niin kalpeana ja verisenä, sittenkin olin kuningas!
Kuullessani, että kuningas oli hengissä, yritin hurrata; mutta olin niin heikko, etten saanut ääntä suustani; ja minä laskin pääni jälleen Fritzin käsivarrelle ja voihkasin, ja sitten avasin silmäni ja suljin ne jälleen; ja jotta Fritz ei vain saisi minusta väärää käsitystä, yritin uudelleen hurrata. Mutta en jaksanut. Olin hyvin väsyksissä, ja nyt minua alkoi vilustaakin, ja minä painauduin Fritziä vastaan, jotta hän ruumiillaan lämmittäisi minua; ja sitten silmäni taasen ummistuivat ja minä nukahdin.