VI.
Oli sovittu, että ajettaisiin seitsemän virstan päähän kaupungista etelään päin kulkevaa tietä ja jäätäisiin kahden pikku joen, Mustan ja Keltaisen, yhtymäpaikalla olevan maalaisravintolan tienoille ja siellä syötäisiin kalakeittoa. Lähdettiin liikkeelle kellon käydessä kuudetta. Etummaisina ajoivat rillavaunuissa Samoilenko ja Lajevski, heidän jäljestään tulivat linjaalirattaissa, kolme hevosta edessä, Maria Konstantinovna, Nadeshda Feodorovna, Katja ja Kostja, ja niiden hoidettavina olivat eväskori ja astiat. Seuraavissa ajoneuvoissa istuivat poliisiupseeri Kirilin ja nuori Atshmianov, saman kauppias Atshmianovin poika, jolle Nadeshda Feodorovna oli velkaa kolmesataa ruplaa, ja vastapäätä heitä, niska kumarassa ja jalat koukussa, istui Nikodim Aleksandritsh, pienehkö, säntillinen mies, hiukset kammattuina ohimoille. Viimeisinä ajoivat von Coren ja diakoni; jälkimäisellä oli jalkainsa juuressa kalakori.
— Oikealle! — huusi täyttä kurkkua Samoilenko, milloin vastaan ajoivat korkeat kaksipyöräiset kärryt tahi joku abhasialainen aasin selässä ratsastaen.
— Kahden vuoden kuluttua, kun saan kokoon tarvittavat varat ja sopivat miehet, lähden tutkimusretkelle, — puheli von Coren diakonille. — Kuljen pitkin rannikkoa Vladivostokista Beringinsalmelle ja sitten salmelta Jeniseivirran suulle. Piirrämme karttoja, tutkimme eläin- ja kasvikuntaa ja käymme laajaperäisesti käsiksi geologiaan ja suoritamme antropologisia ja etnografisia tutkimuksia. Teistä itsestänne riippuu, tahdotteko seurata mukana vai ette.
— Mahdotonta, — sanoi diakoni.
— Minkätähden?
— Minä olen toisista riippuvainen, perheellinen mies.
— Vaimonne kyllä päästää teidät. Me turvaamme hänen toimeentulonsa. Vielä parempi, jos voisitte suostuttaa hänet yhteishyvän vuoksi rupeamaan nunnaksi! Sittenhän teistäkin voisi tulla munkki ja retkikuntamme lähetyspappi. Minä voin sen teille järjestää.
Diakoni oli vaiti.
— Oletteko jumaluusoppiinne hyvin perehtynyt?
— Enpä kehuttavasti.
— Hm… Sillä alalla en ollenkaan pysty teitä neuvomaan, sillä minä olen itsekin hyvin vähän perillä teologiasta. Antakaa minulle luettelo niistä kirjoista, joita tarvitsette, niin lähetän ne teille Pietarista ensi talvena. Myöskin olisi teidän luettava kirkon palveluksessa olleiden henkilöiden matkakertomuksia; näiden miesten joukossa tapaa usein hyviä etnologeja ja itämaisten kielten tuntijoita. Perehdyttyänne heidän kirjoitustapaansa teidän on helpompi käydä asiaan käsiksi. No, ja niin kauan kuin ei ole kirjoja, älkää hukatko aikaa, vaan alkakaa käydä luonani, opettelemme kompassin käyttämistä ja tutustumme meteorologiaan. Kaikkea sitä tarvitaan.
— Onhan se niinkin … jupisi diakoni vastaukseksi ja veti suunsa nauruun. — Olen hakenut papintointa Keski-Venäjällä, ja setäni, joka on rovasti, on luvannut myötävaikutustaan. Nyt jos lähtisin teidän mukaanne, huomaisi hän minun ihan turhanpäiten toimittaneen hänelle puuhaa.
— En ymmärrä epäröimistänne. Pysymällä edelleen tavallisena diakonina, jonka velvollisuutena on vain pyhäisin toimittaa jumalanpalvelusta ja muina päivinä levätä työstä, te vielä kymmenenkin vuoden perästä olette sama mikä nytkin, se vain eroa, että olette ehkä saanut viikset ja parran, sen sijaan että palattuanne näiden kymmenen vuoden kuluttua tutkimusretkeltä voisitte olla vallan toinen ihminen ja sitä tietoa rikkaampi, että olette tehnyt edes jotakin.
Naisten ajoneuvoista kuului kauhun ja ihastuksen huutoja. Vaunut kulkivat suoraan vuorenrinteeseen hakattua tietä ja kaikista näytti, että he kiitivät ikäänkuin korkealle seinään tehtyä hyllyä pitkin ja tuossa tuokiossa vierähtäisivät pohjattomaan kuiluun. Oikealla levisi aava meri, vasemmalla kohosi epätasainen ruskeanharmaa vuorenseinä, jossa näkyi mustia täpliä, punaisia suonia ja kiemuroivia juuria, ja ylhäältä kurkistivat alas puiden tuuheat havut ikäänkuin peläten ja uteliaisuudesta taipuneina yli jyrkänteen reunan. Tovin kuluttua taas kirkunaa ja naurua: piti ajaa vuorenseinästä ulkonevan suunnattoman kallion ohitse.
— En käsitä, miksi lemmossa kuljen teidän seurassanne, — virkkoi Lajevski. — Kuinka typerää ja joutavaa. Minun on matkustettava pohjoista kohti, paettava, pelastuttava, ja minä ties miksi lähdin näihin viheliäisiin kekkereihin.
— Katsos tuota näkyä! — sanoi hänelle Samoilenko, kun hevoset kääntyivät vasemmalle ja silmien eteen avautui Keltajoen laakso, jonka keskellä itse jokikin välkkyi — keltaisena, sameana, villinä…
— En siinä havaitse mitään hyvää, Sasha, — vastasi Lajevski. — Alati ihailemalla luontoa osoittaa vain oman mielikuvituksensa köyhyyttä. Verrattuna siihen, mitä minun mielikuvitukseni voi antaa, eivät kaikki nämä purot ja kalliot ole muuta kuin moskaa.
Ajoneuvot kulkivat jo pitkin joen rantaa. Korkeat vuoriset rannat lähenivät toisiaan vähitellen, laakso kapeni ja näytti edessäpäin solalta; vuoren, jonka viertä ajettiin, oli luonto kyhännyt kokoon suunnattomista kallioista, jotka painoivat toisiaan sellaisella tuhottomalla voimalla, että Samoilenko katsahtaessaan niihin joka kerran tahtomattaan ähkäisi. Jylhän kaunista vuorta leikkelivät paikoin kapeat halkeamat ja solat, joista matkailijoita vastaan henki tuoreutta ja salaperäisyyttä; solien kautta näkyi toisia vuoria, ruskeita, vaaleanpunaisia, sinipunertavia, savunharmaita tai kirkkaan valon kultaamia. Kuultiin joskus, kun kuljettiin rotkojen ohitse, veden putoavan jostakin korkealta ja solisevan kivien yli.
— Äh, noita kirottuja vuoria, — huokaili Lajevski, — kuinka olenkaan niihin kyllästynyt!
Siinä paikassa, missä Mustajoki yhtyi Keltajokeen ja sen musteentapainen vesi likasi keltaista vettä, rynnistäen sitä vastaan, kohosi syrjemmällä tiestä tataari Kerbalain mökki, Venäjän lippu katolla liehumassa, ja nimikilpeen oli liidulla kyhätty: "Hauska ravintola." Ympärillä oli säleaidalla suojattu pieni puutarha, jossa oli pöytiä ja penkkejä, ja keskellä vaivaista, okaista pensastoa yleni ainokainen kypressi, kaunis ja tumma.
Kerbalai, pieni, vikkelä tataari, yllään sininen paita ja valkoinen vyöliina, seisoi tiellä ja pannen kädet vatsalleen teki syvän kumarruksen ajoneuvoja kohden ja hymyili väläyttäen valkohohtoisia hampaitaan.
— Terve, Kerbalaika! — huusi hänelle Samoilenko. — Me ajamme vähän loitommas, tuo sinä sinne teekeittiö ja tuoleja! Joutuin!
Kerbalai nyökäytti kerittyä päätään, samalla jotakin mutisten, mutta vain viimeisissä ajoneuvoissa istuvat saattoivat kuulla: "on taimenia, teidän ylhäisyytenne".
— Tuo, tuo! — sanoi hänelle von Coren.
Kuljettuaan noin viidensadan askelen päähän ajoneuvot pysähtyivät. Samoilenko valitsi pienen nurmikon, jossa oli hajallaan siellä täällä istuimiksi sopivia kiviä ja lojui tuulen kaatama puu, pörröiset juuret maasta esiin vääntyneinä ja havuneulaset kuivettuneina keltaisiksi. Joen poikki oli kyhätty hirsistä huojuva silta, ja vastapäätä toisella rannalla oli neljän matalahkon paalun varassa pieni vaja maissin kuivaamista varten, sentapainen kuin sadussa mökki, jota kannattivat kananjalat; sen ovelta johtivat alas tikapuut.
Ensi vaikutelma oli kaikilla sellainen, ettei täältä enää ikänä päästä pois. Kaikilla tahoilla, minne vain katsoi, kohosivat ja työntyivät vastaan vuoret, ja hyvin nopeasti läheni mökin ja tumman kypressin taholta illan varjo, jonka takia Mustajoen kapea, mutkainen sola näytti yhä kapeammalta ja vuoret korkeammilta. Selvästi kuului, kuinka joki reuhtoi ja kaskaat lakkaamatta sirisivät.
— Hurmaavaa! — virkkoi Maria Konstantinovna, hengähtäen syvään ihastuksesta. — Lapset, katsokaa kuinka kaunista! Mikä hiljaisuus!
— Todellakin, hyvin kaunista, — myönsi Lajevski, jota maisema miellytti ja joka katsellessaan taivasta ja sitten tataarin mökistä nousevaa sinistä savupatsasta äkkiä tunsi alakuloisuutta. — Niin, kaunista on! — toisti hän.
— Ivan Andreitsh, kuvatkaa tämä maisema! — pyysi Maria Konstantinovna hempeämielisesti.
— Mitä varten? — kysyi Lajevski. — Vaikutelma on parempi kaikkia kuvauksia. Sitä värien ja äänien moninaisuutta, jonka jokainen saa vaikutelmissa luonnolta, vatvovat kirjailijat muodottomaksi, tuntemattomaksi vääristyneenä.
— Jokohan? — kysäisi von Coren kylmästi, valittuaan itselleen kaikkein isoimman kiven veden läheisyydessä ja koettaen kavuta sille ja istuutua. — Jokohan? — toisti hän, katsoen tiukasti Lajevskiin. — Entä Romeo ja Julia? Entä Pushkinin Ukrainan yö? Luonto saa tulla ja kumartaa maahan asti.
— Ehkä niin … myönsi Lajevski, joka oli liian laiska viitsiäkseen ajatella ja väittää vastaan. — Kuitenkin, — lausui hän kotvan odotettuaan, — mitä itse asiassa on Romeo ja Julia? Kaunis, runollinen, pyhä rakkaus on vain kuin ruusuja, joilla tahdotaan peittää mätää. Romeo on samanlainen elukka kuin kaikki muutkin.
— Mistä hyvänsä teidän kanssanne puhuu, johdatte te kaikki…
Von Coren katsahti Katjaan ja jätti kesken.
— Mihin minä johdan? — kysyi Lajevski.
— Jos teille sanoo esimerkiksi: "kuinka viinirypäleterttu on kaunis!" niin te tokaisette: "mutta kuinka ruma se on, kun se pureksitaan ja sulatetaan vatsassa". Mitä toimittaa sellainen puhuminen? Ei se ole mitään uutta … yleensä vain kummallinen tapa.
Lajevski tiesi, ettei hän ollut von Corenin suosiossa, ja sentähden pelkäsi häntä ja tunsi hänen ollessaan läsnä ikäänkuin kaikkien olisi ollut ahdasta ja ikäänkuin selän takana olisi seisonut joku. Hän ei vastannut mitään, vaan astui syrjään ja katui, että oli lähtenyt mukaan.
— Herrat, mars hakemaan risuja valkeaan! — komensi Samoilenko.
Kaikki hajaantuivat, kuka minnekin, ja paikalle jäivät vain Kirilin, Atshmianov ja Nikodim Aleksandritsh. Kerbalai toi tuoleja, levitti nurmelle maton ja laski sille muutamia viinipulloja. Kirilin, pitkäkasvuinen, muhkea mies, joka ilmoista huolimatta käytti palttinamekkonsa päällä upseeriviittaa, muistutti ylpeällä ryhdillään, arvokkaalla astunnallaan sekä matalalla, hieman käheällä äänellään nuorenpuoleisia pikkukaupungin poliisimestareita. Hänen kasvonsa näyttivät murheellisilta ja unisilta, ikäänkuin hänet vastikään olisi vasten tahtoaan herätetty.
— Mitä sinä toit sieltä, aasi? — kysyi hän Kerbalailta, lausuen verkkaan joka sanan. — Käskin sinun tuoda kvareli-viiniä, mutta mitä sinä toit, tataarilaiskuono? Häh?
— Meillä on paljon omaa viiniä, Jegor Alekseitsh, — huomautti arasti ja kohteliaasti Nikodim Aleksandritsh.
— Kuinka? Mutta minä tahoon, että minunkin viiniäni pitää olla. Otan osaa kekkereihin ja otaksun siis, että minullakin on oikeus maksaa osaltani. Niin otaksun! Tuo kymmenen pulloa kvarelia!
— Miksi niin paljon? — ihmetteli Nikodim Aleksandritsh tietäen, ettei
Kirinillä ollut rahaa.
— Kaksikymmentä pulloa! Kolmekymmentä! — huusi Kirilin.
— Antaa olla, tuokoon, — kuiskasi Atshmianov Nikorim
Aleksandritshille, — minä maksan.
Nadeshda Feodorovna oli iloisella, vallattomalla päällä. Häntä halutti hyppiä, nauraa, huutaa, ärsyttää, keikailla. Yllään huokeahintainen, sinisilmäisestä pumpulikankaasta tehty puku, jalassa punaiset tohvelit ja ennenmainittu olkihattu päässä hän oli mielestänsä pieni, yksinkertainen, kevyt ja leijaileva kuin perhonen. Hän juoksi notkuvalle sillalle ja katseli kotvasen veteen, jotta olisi alkanut päätä huimata, sitten hän huudahti ja juoksi nauraen toiselle rannalle kuivuuvajan luo, ja hänestä näytti, että kaikki mieshenkilöt, yksinpä Kerbalaikin, ihaillen katselivat häntä. Kun äkkiä yllättäneessä hämärässä puut ja vuoret, hevoset ja ajoneuvot sulivat yhteen ja tataarilaismökin ikkunoista pilkahti esille tulta, kiipesi hän kivien ja okaisten pensasten välitse polveilevaa polkua pitkin vuorelle ja istahti kivelle. Alhaalla paloi jo nuotio. Sen ääressä liikkui, hihat ylös käärittyinä, diakoni, ja hänen pitkä, musta varjonsa kierteli säteenä valkean ympärillä, kun hän heitteli nuotioon risuja ja hämmenteli pataa pitkään keppiin sidotulla lusikalla. Samoilenko, kasvot kuparinpunaisina, hääräili siellä myös kuin omassa keittiössään ja huusi tuikeasti:
— Missä suola on, hyvät herrat? Unohtui tietenkin? Ja mitä te kaikki siinä istua nökötätte kuin mitkäkin paroonit, ja minä saan tässä yksin puuhata?
Tuulenkaatopuulla istuivat rinnakkain Lajevski ja Nikodim Aleksandritsh ja katselivat miettiväisinä. Maria Konstantinovna, Katja ja Kostja ottivat esille korista teevehkeet ja lautaset. Von Coren käsivarret ristissä ja toinen jalka kivellä seisoi rannalla lähellä vedenrajaa ja mietti jotakin. Nuotion luomat punaiset läikät yhdessä varjojen kanssa kiertelivät maanpinnalla tummien ihmishahmojen vaiheilla, värähtelivät vuorilla, puissa, sillalla; toisella puolella jyrkkä, veden uurtama rantaäyräs oli kokonaan valaistu, näytti iskevän silmää ja kuvastui veteen, ja vuolaasti virtaava, myllertävä vesi repi kappaleiksi heijastuksen.
Diakoni lähti noutamaan kaloja, joita Kerbalai rannalla puhdisti ja pesi, mutta puolitiessä hän pysähtyi ja katseli ympärilleen.
"Voi sentään, kuinka ihanaa!" ajatteli hän. "Ihmiset, kivet, tuli, hämärä, maassa lojuva puu — ei mitään sen enempää, mutta kuinka ihanaa silti!"
Toisella rannalla ilmestyi kuivuuvajan luo joitakin tuntemattomia ihmisiä. Kun valo häilähteli ja savu painautui sille puolelle, ei näitä ihmisiä voinut heti täysin eroittaa, vaan siellä näkyi milloin karvalakki ja harmaa parta, milloin sininen paita, milloin ryysyt olkapäästä polviin ja tikari poikkipuolin vatsalla, milloin taas nuoret, tummaveriset kasvot mustine kulmakarvoineen, jotka olivat niin tuuheat ja silmäänpistävät kuin hiilellä piirustetut. Viisi heistä istahti piiriin nurmelle, toiset viisi menivät kuivuuvajaan. Yksi pysähtyi ovessa selin tuleen ja pannen kädet selän taakse alkoi kertoa jotakin hyvin mielenkiintoista, sillä Samoilenkon heitettyä risuja tuleen, joka siitä leimahtaen räiskäytti säkeniä ja kirkkaasti valaisi kuivuuvajan, näkyi ovesta tuijottamassa kaksi rauhallista naamaa, ilmaisten innostunutta tarkkaavaisuutta, ja piiriin istuutuneet kääntyivät taaksepäin kuuntelemaan kertomusta. Vähän myöhemmin virittivät piirissä istujat hiljaisin äänin soinnukkaan pitkäveteisen laulun, joka muistutti suuren paaston aikana kirkossa veisattavaa virttä… Kuunnellessaan heitä diakoni ajatteli, mikä hän on miehiään kymmenen vuoden kuluttua, kun hän palaa tutkimusretkeltä: nuori lähetyspappi, kirjailija, jolla on kuuluisa nimi ja kunniakas menneisyys; hänestä tehdään arkkimandriitti, sitten piispa; hän toimittaa tuomiokirkossa jumalanpalvelusta: päässä kultahiippa hän astuu pyhimyskuvaa kantaen alttarin eteen lavalle, korottaa kolmihaaraisen ja kaksihaaraisen kynttilänjalan, valaisee niillä suurta kansanpaljoutta ja julistaa: "Holho taivaasta, Herra, tätä viinipensasta, katso lempeästi sen puoleen ja lähesty sitä, ja oikea kätesi istuttakoon sen!" Ja enkelimäisin äänin lapset veisaavat vastaan: "Pyhä jumala…"
— Diakoni, missä kalat ovat? — kuului Samoilenkon ääni.
Palattuaan nuotion luo diakoni kuvitteli, että kuumana heinäkuun päivänä astuu pölyistä tietä kirkollinen juhlakulkue: edellä talonpojat kantavat kirkkolippuja, eukot ja tytöt pyhäinkuvia, heti seuraavat kuoripojat ja lukkari poski sidottuna ja oljenkorsia hiuksissa, sitten järjestyksessä hän, diakoni, hänen jäljestään pappi kalotti päässä ristiä kantaen, ja takana pöllyttää joukko ukkoja, akkoja, poikia; joukossa ovat papin ja diakonin vaimot huivit päässä. Kuoripojat laulavat, lapset kirkuvat, peltopyyt piipottavat, leivot visertävät… Kulkue pysähtyy, ja siunattua vettä vihmotaan karjan päälle… Kuljetaan edelleen ja polvistumalla rukoillaan sadetta. Sitten syödään, jutellaan…
"Niin, hyvää on sekin…" ajatteli diakoni.