VII.
Kirilin ja Atshmianov kiipesivät vuorelle polkua myöten, Atshmianov jättäytyi jälkeen ja pysähtyi, mutta Kirilin astui Nadeshda Feodorovnan luo.
— Hyvää iltaa! — virkkoi hän tervehtien sotilaan tapaan.
— Hyvää iltaa.
— Niinpä niin! — lausui Kirilin, katsoen taivasta kohden ja miettien.
— Mitä niinpä niin? — kysyi Nadeshda Feodorovna, oltuaan hetken vaiti ja huomattuaan, että Atshmianov piti heitä kumpaakin silmällä.
— Niinpä siis, — puheli upseeri verkkaan, — rakkautenne kuihtuu ennenkuin on ehtinyt kukkaan puhjeta, niin sanoakseni. Miten on tämä ymmärrettävä? Oliko se teidän puoleltanne keimailua tavallaan, vai pidättekö minua tyhjäntoimittajana, jota kohtaan voi menetellä mielensä mukaan?
— Se oli hairahdus! Jättäkää minut! — lausui Nadeshda Feodorovna jyrkästi, katsoen häneen pelokkaasti tänä ihanana, hurmaavana iltana ja kysyen itseltään hämillään: "onko todella ollut hetki, jolloin tuo mies minua miellytti ja pääsi niin läheiseksi?"
— Niin vainen! — virkkoi Kirilin; hän seisoi kotvan mätään puhumatta, mietti ja jatkoi: — Mitähän tuosta? Odottakaamme, kunnes tulette paremmalle päälle, mutta toistaiseksi rohkenen vakuuttaa teille, että olen kunnon ihminen enkä salli kenenkään sitä epäillä. Minun kanssani ei leikitellä! Hyvästi!
Hän tervehti sotilaallisesti ja astui syrjään, raivaten tietä pensasten läpi. Hetken kuluttua lähestyi arastellen Atshmianov.
— Tänään on kaunis ilta! — virkkoi hän hieman murtaen armenialaiseen tapaan.
Hän oli koko pulska ulkomuodoltaan, kävi muodinmukaisesti puettuna, käyttäytyi luontevasti, kuten hyvinkasvatettu nuorukainen, mutta Nadeshda Feodorovna ei pitänyt hänestä sentähden, että hän oli velkaa tämän isälle kolmesataa ruplaa; myöskään ei hänestä ollut mieleen, että kekkereihin oli osalliseksi päästetty puotilainen, ja hänestä oli kiusallista, että Atshmianov lähestyi häntä juuri tänä iltana, jolloin hänen sielussaan oli niin puhdasta.
— Kekkerit ovat onnistuneet ylimalkaan hyvin, — sanoi Atshmianov hetkisen vaitiolon jälkeen.
— Niin, — myönsi Nadeshda Feodorovna, ja ikäänkuin juuri tällä hetkellä olisi muistunut hänelle mieleen, virkkoi hän yliolkaisesti: — Niin tuota, sanokaapa siellä kaupassanne, että Ivan Andreitsh käy näinä päivinä suorittamassa ne kolmesataa ruplaa … tai minkäverran sitä lienee.
— Olen valmis antamaan vielä kolmesataa, kunhan ette joka päivä muistuta tuosta velasta. Jättäkäämme tuo proosa!
Nadeshda Feodorovna naurahti; hänelle tuli mieleen naurettava ajatus, että jos hän olisi ollut riittämättömän siveellinen ja tahtonut, olisi hän hetkessä voinut vapautua velastaan. Jospa esimerkiksi tältä kauniilta, nuorelta houkalta panisi pään pyörälle! Kuinka se itse asiassa olikin naurettavaa, tyhmää ja hurjaa! Ja hän tunsi äkkiä halua hurmata, riistää puhtaaksi, hyljätä ja sitten katsoa, mitä tuosta tulisi.
— Sallikaa minun antaa teille yksi neuvo, — virkkoi Atshmianov arasti. — Varokaa Kiriliniä. Hän kertoo kaikkialla teistä mitä kamalimpia juttuja.
— Minua ei huvita tietää, mitä mikin aasinpää minusta kertoo, — vastasi Nadeshda Feodorovna kylmästi, ja hänet valtasi äkkiä levottomuus, ja naurettava ajatus pitää tuota nuorta, kaunista Atshmianovia lelunaan oli kadottanut viehätyksensä.
— Täytyy jo mennä alas, — sanoi hän. — Minua kutsutaan.
Alhaalla oli kalakeitto jo valmiina. Sitä kaadettiin lautasille ja syötiin niin hartaasti kuin vain ulkoilmakekkereissä on tavallista; ja kaikista maistui kalakeitto erittäin hyvältä, ja kaikki olivat sitä mieltä, etteivät he olleet kotona milloinkaan syöneet mitään niin herkullista. Kuten tällaisissa kekkereissä on tavallista, sai ruokaliinojen, myttyjen, tarpeettomien, tuulessa liehuvien rasvaisten paperien paljous sellaista sekasotkua aikaan, etteivät osanottajat tienneet missä kenenkin lasi ja leipäpala olivat; he kaatoivat viiniä matolle tai polvilleen, pudottivat maahan suolaa, ja ympärillä oli pimeä eikä nuotiokaan enää loimunnut niin kirkkaasti eikä kukaan viitsinyt nousta heittämään risuja tuleen. Kaikki joivat viiniä ja Kostjalle ja Katjallekin annettiin puoli juomalasillista. Nadeshda Feodorovna joi koko lasillisen, sitten toisen, päihtyi ja unohti koko Kirilinin.
— Erinomaiset kekkerit, hurmaava ilta, — sanoi Lajevski riemastuen viinin vaikutuksesta, — mutta sittenkin pitäisin hyvää talvea kaikkea tätä parempana. "Majavainen kaulus hopeaisna pakkasessa loistaa."
— Kullakin oma makunsa, — huomautti von Coren.
Lajevskin tuli paha olla: selkää paahtoi nuotiosta hohtava kuumuus, rintaa ja kasvoja von Corenin viha; ja tämä viha, lähtien viisaasta ja säällisestä miehestä, jolla luultavasti oli perusteellinen syykin vihata, alensi ja lannisti häntä, ja kykenemättä sitä vastustamaan hän lausui mielistelevällä äänellä:
— Minä rakastan intohimoisesti luontoa ja säälin, etten ole luonnontutkija. Minä kadehdin teitä.
— Minäpä en sääli enkä kadehdi, — virkkoi Nadeshda Feodorovna. — En ymmärrä, kuinka voi tosissaan työskennellä turilasten ja koppakuoriaisten tutkimisesssa sillä aikaa kun kansa kärsii.
Lajevski kannatti hänen mielipidettään. Hän ei ollut yhtään perillä luonnontieteistä eikä sentähden koskaan ollut voinut kärsiä muurahaisten tuntosarvia ja torakoiden koipia tutkivien miesten mahtipontista äänensävyä ja viisasta, syvämielistä ulkomuotoa, ja häntä oli aina suututtanut se, että nämä ihmiset, tuntosarvien, koipien ja jonkin alkuliman (hän oli ties miksi kuvitellut tätä alkulimaa osterin muotoiseksi) nojalla ottavat ratkaistaksensa ihmisen alkuperää ja elämää koskevia kysymyksiä. Mutta Nadeshda Feodorovnan sanoissa oli kuulostavinaan valhetta, ja vain inttääkseen vastaan hän lausui:
— Tähdellistä eivät ole koppakuoriaiset, vaan johtopäätökset!