X.

Kolmisen päivää kekkereiden jälkeen tuli Maria Konstantinovna vallan odottamatta Nadeshda Feodorovnan luo ja tarttui, tervehtimättä ja hattuaan riisumatta, hänen molempiin käsiinsä, painoi ne rintaansa vasten ja lausui, mieli kovasti kuohuksissa:

— Rakkaani, olen kuohuksissa, olen hämmästynyt. Herttainen, miellyttävä tohtorimme kertoi eilen Nikodim Aleksandritshille, että miehenne on kuollut. Sanokaa, rakkaani, onko se totta?

— On se totta, hän on kuollut, — vastasi Nadeshda Feodorovna.

— Se on kauheaa, kauheaa, rakkaani! Mutta kaikella pahalla on hyväkin puolensa. Varmaankin oli miehenne harvinainen, ihmeellinen, pyhä ihminen, ja sellaisia tarvitaan enemmän taivaassa kuin maan päällä.

Maria Konstantinovnan kasvoissa värähtelivät kaikki piirteet ja pilkut ikäänkuin pienet neulaset olisivat hyppelehtineet ihon alla; hän hymyili miellyttävästi ja lausui ihastuneena, hengähtäen:

— Siis olette vapaa, rakkaani. Voitte nyt käydä pää pystyssä ja rohkeasti katsoa ihmisiä silmiin. Tästä lähin Jumala sekä ihmiset siunaavat liittoanne Ivan Andreitshin kanssa. Se on hurmaavaa. Vapisen ilosta, en löydä sanoja. Rakkaani, minä rupean naittajaksenne… Minä ja Nikodim Aleksandritsh olemme äärettömästi pitäneet teistä, sallikaa meidän siunata laillinen, puhdas liittonne. Milloin, milloin olette aikoneet pitää vihkiäiset?

— En ole laisinkaan sitä ajatellut, — sanoi Nadeshda Feodrovna, irroittaen kätensä.

— Se ei ole mahdollista, rakkaani. Olettehan te ajatellut, olettehan?

— Toden totta, en ole, — naurahti Nadeshda Feodorovna. — Mitä hyötyä siitä olisi, että menisimme vihille? Minä en katso sitä laisinkaan tarpeelliseksi. Elämme niinkuin tähänkin asti.

— Mitä te puhutte! — kauhistui Maria Konstantinovna. — Jumalan tähden, mitä puhuttekaan!

— Asia ei vihkimisestä parane, päinvastoin pahenee. Me menetämme vapautemme.

— Rakkaani, rakkaani, mitä puhuttekaan! — huudahti Maria Konstantinovna, astuen askelen taapäin ja lyöden kätensä yhteen. — Te olette eriskummaisia! Malttakaahan mielenne! Talttukaa!

— Kuinka, talttukaa? En ole vielä elänytkään, kun te jo käskette talttumaan!

Nadeshda Feodorovna muisti, ettei hän itse asiassa ollut vielä elänyt. Jatko-opistosta päästyään hän oli mennyt naimisiin miehen kanssa, jota ei rakastanut, sitten liittynyt Lajevskiin ja koko ajan elänyt hänen kanssaan tällä ikävällä, autiolla merenrannalla odottaen jotakin parempaa. Oliko tämä elämää?

"Oikeastaan pitäisi mennä vihille…" ajatteli hän, mutta muisti
Kirilinin ja Atshmianovin, punastui ja virkkoi:

— Ei, se on mahdotonta. Vaikka Ivan Andreitsh polvillaan sitä pyytäisi, kieltäytyisin sittenkin.

Maria Konstantinovna istui kotvasen vaiti sohvalla suruisena, vakavana, tuijottaen yhteen kohti, sitten hän nousi ja lausui kylmästi:

— Hyvästi, rakkaani! Suokaa anteeksi, että häiritsin. Vaikka minun ei olekaan helppoa, täytyy minun sittenkin sanoa teille, että tästä päivästä on kaikki välillämme loppunut, ja vaikka syvästi kunnioitankin Ivan Andreitshiä, on kotini ovi teiltä suljettu.

Sen hän lausui juhlallisesti ja hämmästyi itsekin äänensä juhlallista sävyä; hänen kasvonsa värähtivät taaskin, niille lehahti lempeä haavemielinen ilme, hän ojensi säikähtyneelle, hämille joutuneelle Nadeshda Feodorovnalle molemmat kätensä ja virkkoi rukoilevasta:

— Ystäväni, sallikaa minun vaikka yksi ainoa hetkinen olla äitinne tai vanhimman sisarenne sijaisena! Minä olen avomielinen teitä kohtaan kuin äiti.

Nadeshda Feodorovna tunsi rinnassaan sellaista lämpöä, iloa ja sääliä itseään kohtaan, kuin jos oma äiti itse asiassa olisi noussut kuolleista ja seisonut hänen edessään. Hän syleili rajusti Maria Konstantinovnaa ja painoi kasvonsa hänen olkapäätänsä vasten. Molemmat itkivät. He istuutuivat sohvaan ja muutaman minuutin ajan nyyhkyttivät, katsomatta toinen toiseensa ja kykenemättä puhumaan sanaakaan.

— Ystäväni, lapseni, — aloitti Maria Konstantinovna, — minä tahdon puhua teille ankaria totuuksia, säälimättä teitä.

— Herran tähden, Herran tähden!

— Luottakaa minuun, rakkaani. Muistatte kai, että kaikista täkäläisistä naisista minä yksin avasin teille kotini. Te saitte minut ensi päivästä alkaen kauhistumaan, mutta minulla ei ollut kylliksi voimaa osoittaa teille halveksimista, kuten kaikki muut. Minä kärsin herttaisen Ivan Andreitshin tähden, kuin hän olisi ollut poikani. Nuori mies vieraalla maalla, kokematon, heikko, äiditön, ja minä kärsin ja kärsin… Mieheni ei olisi suonut meidän tutustua häneen, mutta sain hänet taivutetuksi… Me aloimme vastaanottaa Ivan Andreitshiä ja hänen seurassaan tietysti teitäkin, muutenhan hän olisi loukkaantunut. Minulla on tytär ja poika… Ymmärrätte, lapsen hento ymmärrys, puhdas sydän … joka pahentaa yhden näistä pienimmistä… Minä vastaanotin teidät ja vapisin lasteni puolesta. Oi, kun tulette äidiksi, ymmärrätte pelkoni. Ja kaikki ihmettelivät, että vastaanotin teidät, suokaa anteeksi, kuin kunnon naisen, vihjailivat minulle … no, tietysti, juoruja, liioitteluja… Sydämeni syvyydessä tuomitsin teitä, mutta te olitte onneton, säälittävä, eriskummainen, ja minä kärsin säälistä.

— Mutta miksi? Miksi? — kysyi Nadeshda Feodorovna, vapisten koko ruumiissaan. — Mitä minä olin tehnyt kenellekään?

— Te olette kauhean syntinen. Olette rikkonut miehellenne alttarin edessä antamanne lupauksen. Olette vietellyt erinomaisen siivon nuorenmiehen, joka arvatenkin olisi valinnut itselleen elämänkumppanin hyvästä suvusta, samasta säädystä kuin hän itsekin, ellei olisi tavannut teitä; nyt hän olisi kuten kaikki muutkin. Te olette hukannut hänen nuoruutensa. Älkää kiistäkö, älkää kiistäkö, rakkaani! Minä en usko, että meidän synteihimme olisivat syypäitä miehet. Aina on syy naisissa. Miehet ovat kotoisissa oloissa kevytmielisiä, elävät järjellään eikä sydämellään, ja paljon on sellaista, mitä he eivät käsitä, mutta nainen käsittää kaikki. Hänestä kaikki riippuu. Hänelle on paljon annettu, häneltä paljon vaaditaankin. Voi, ystäväiseni, jos nainen olisi tässä suhteessa miestä tyhmempi tai heikompi, ei Jumala olisi hänelle uskonut poikien ja tyttöjen kasvatusta. Ja siksi te, rakkaani, antauduitte paheen tielle, kun unohditte kaiken häveliäisyyden; toinen olisi teidän asemassanne kartellut ihmisiä, istunut kotona lukkojen takana, ja ihmiset olisivat nähneet hänet vain Herran huoneessa, kalpeana, puettuna mustiin, itkevänä, ja jokainen olisi vilpittömästi säälien kuiskannut: "Jumala, tuossa syntiä tehnyt enkeli jälleen palaa luoksesi…" Mutta te, rakkaani, unhotitte kaiken vaatimattomuuden, elitte julkisesti, vallattomasti, ikäänkuin synnistä ylvästellen, riehakoitte, nauroitte, ja katsellessani teitä vapisin kauhusta ja pelkäsin ukkosentulen taivaalta iskevän taloomme juuri sillä hetkellä, kun te istuitte luonamme. Ystäväiseni, älkää puhuko, älkää puhuko! — huudahti Maria Konstantinovna nähdessään, että Nadeshda Feodorovna aikoi puhua. — Kertokaa kaikki minulle, minä en petä teitä enkä salaa sielunne katseilta ainoatakaan totuutta. Kuulkaa siis minua, rakkaani… Jumala panee merkin suuriin synnintekijöihin, ja te olitte merkitty. Muistelkaapa, pukunne olivat aina ihan kauheat! Nadeshda Feodorovna, jolla aina oli mitä paras käsitys puvuistaan, herkesi itkemästä ja katsoi häneen hämmästyneenä.

— Niin, kauheat! — jatkoi Maria Konstantinovna. — Pukujenne erikoisuudesta ja kirjavuudesta voi jokainen päättää, millainen olette käytökseltänne. Katsellessaan teitä kaikki naureskelivat ja kohauttivat olkapäitään, mutta minä kärsin, kärsin… Ja, rakkaani, suokaa minulle anteeksi, te olette epäsiisti! Tavatessamme toisemme uimahuoneella te panitte minut oikein vapisemaan. Päällysvaatteet menevät vielä mukiin, mutta alushame, paita … rakkaani, minä ihan punastun! Ivan Andreitsh rukan kaulaan ei myöskään kukaan sido kaulahuivia niinkuin pitäisi, ja miesparan liinavaatteista ja saappaista näkyy, ettei kotona hänestä kukaan pidä huolta. Ja aina pidätte häntä nälässä, pulmuseni; onhan luonnollista, että ellei kotona kukaan huolehdi teekeittiöstä ja kahvista, niin mies kuluttaa puolet palkastaan paviljongissa. Ja kotona teillä on ihan kamalaa, kamalaa! Ei kellään koko kaupungissa ole kärpäsiä, ja teillä niitä kuhisee kaikki lautaset ja vadit mustanaan. Ikkunalaudoilla ja pöydillä paksulta pölyä, kuolleita kärpäsiä, juomalaseja… Mitä varten juomalaseja? Sitten, rakkaani, teillä on vieläkin astiat korjaamatta pöydältä. Ja jos teillä astuu makuuhuoneeseen, niin oikein hävettää: liinavaatteita kaikkialla hujanhajan, seinillä riippuu kaikenlaisia kautsuvehkeitänne ja lattialla — astia… Ystäväiseni, mies ei saa tietää mitään, ja vaimon tulee olla hänen edessään puhdas kuin pieni enkeli. Minä herään joka aamu ennen päivänkoittoa ja pesen kasvoni kylmällä vedellä, jotta Nikodim Aleksandritsh ei huomaisi, että minulla on uniset kasvot.

— Ne ovat kaikki pikkuasioita, — parahti Nadeshda Feodorovna itkemään.
— Jos vain olisin onnellinen, mutta minä olen niin onneton.

— Niin, niin, olette kovin onneton! — huokasi Maria Konstantinovna, jaksaen tuskin pidättäytyä itkuun tyrskähtämästä. — Ja teitä odottaa tulevaisuudessa kova suru! Yksinäinen vanhuus, taudit ja sitten edesvastuu viimeisellä tuomiolla… Kauheaa, kauheaa! Nyt itse kohtalo ojentaa teille avunkättä, ja te epäviisaasti hylkäätte sen. Vihittäkää itsenne, menkää kiireimmiten vihille!

— Kyllä, pitää, pitää, — sanoi Nadeshda Feodorovna, — mutta se on mahdotonta!

— Minkätähden?

— Mahdotonta! Voi, jospa te tietäisitte!

Nadeshda Feodorovnaa halutti kertoa Kiniinistä ja siitä, kuinka hän eilen illalla kohtasi laivasillalla nuoren, kauniin Atshmianovin ja hänen päähänsä oli juolahtanut mieletön, naurettava ajatus vapautua kolmensadan ruplan velasta, kuinka häntä oli naurattanut, ja sitten hän oli palannut kotia myöhään illalla, tuntien itsensä peruuttamattomasti langenneeksi ja rahalla ostettavaksi. Hän ei ollut itsekään selvillä, kuinka se oli tapahtunut. Ja hän tahtoi nyt Maria Konstantinovnan edessä vannoa suorittavansa velan viimeistä kopeekkaa myöten, mutta itkun tyrske ja häpeä estivät häntä puhumasta.

— Minä matkustan pois, — sanoi hän. — Ivan Andreitsh jääköön tänne, jos tahtoo, minä lähden.

— Minne?

— Venäjälle.

— Mutta millä aiotte siellä elättää itseänne? Eihän teillä ole mitään.

— Teen käännöstöitä, tai … tai perustan lainakirjaston…

— Älkää turhia kuvitelko, rakkaani. Lainakirjastoon tarvitaan rahoja. No, minä jätän nyt teidät, koettakaa rauhoittua ja ajatella ja tulkaa huomenna luokseni iloisena. Se tulee olemaan mainiota. Hyvästi nyt, enkelini. Sallikaa minun suudella teitä.

Maria Konstantinovna suuteli Nadeshda Feodorovnaa otsalle, teki ristimerkin hänen rintaansa ja lähti hiljalleen pois. Oli tullut jo pimeä, ja Olga sytytti keittiössä kynttilän. Yhä itkien Nadeshda Feodorovna meni makuuhuoneeseen ja kävi vuoteelle pitkäkseen. Hän alkoi äkkiä tuntea vilunväreitä. Hän riisuutui pitkälleen, sysäsi vaatteet jalkopäähän ja vetäytyi kippuraan peitteen alle. Häntä janotti, mutta ei ollut ketään antamassa juotavaa.

— Minä maksan! — puhui hän itsekseen, ja houraillen hän oli istuvinaan jonkun potilaan luona ja tunsi potilaassa oman itsensä. — Minä maksan. Olisi typerää luulla, että minä rahasta… Matkustan pois ja lähetän hänelle rahat Pietarista. Ensin sata … sitten sata … ja sitten taas sata…

Myöhään yöllä tuli Lajevski kotiin.

— Ensin sata… — sanoi hänelle Nadeshda Feodorovna — sitten sata…

— Ottaisit kiniiniä, — sanoi Lajevski ja ajatteli: "huomenna on keskiviikko, laiva lähtee, mutta minä en matkusta. Täytyy siis viipyä täällä lauantaihin asti." Nadeshda Feodorovna nousi vuoteessa polvilleen.

— Puhuinko minä äsken mitään? — kysyi hän hymyillen ja siristäen kynttilän valossa silmiään.

— Et mitään. Pitää lähettää huomenaamulla noutamaan lääkäriä. Nuku nyt.

Lajevski otti päänaluksen ja astui ovea kohden. Siitä lähtien kun hän lopullisesti oli päättänyt matkustaa ja jättää Nadeshda Feodorovnan, alkoi tämä herättää hänessä sääliä ja syyllisyyden tunnetta; hänellä oli Nadeshda Feodorovnan läsnäollessa hieman paha omatunto, ikäänkuin sairaan tahi vanhan hevosen luona, joka on määrätty tapettavaksi. Hän pysähtyi ovessa ja katsahti Nadeshda Feodorovnaan.

— Olin siellä kekkereissä ärtyisä ja puhuttelin sinua törkeästi. Anna minulle anteeksi, Herran tähden.

Sen sanottuaan hän meni työhuoneeseensa, pani maata, mutta ei voinut pitkään aikaan nukkua.

Kun seuraavana aamuna Samoilenko juhlapäivän johdosta puettuna täyteen paraatipukuun olkaimineen ja ritarimerkkeineen, tunnusteltuaan Nadeshda Feodorovnan valtasuonta ja katsottuaan hänen kieltään, tuli ulos makuuhuoneesta, kysyi Lajevski, joka oli seissyt kynnyksen likellä, hätäisesti:

— No, kuinka on laita?

Hänen kasvonsa ilmaisivat pelkoa, suurta huolestusta ja toivoa.

— Rauhoitu, ei mitään vaarallista, — vastasi Samoilenko. — Tavallinen vilutauti.

— En minä sitä, — sanoi Lajevski kärsimättömästi rypistäen kulmakarvojaan. — Saitko rahoja?

— Veikko, suo anteeksi, — kuiskasi Samoilenko, katsahtaen oveen ja käyden hämilleen. — Herran tähden, suo anteeksi! Ei kellään ole joutilaita rahoja, ja minä olen saanut viisin ja kymmenin ruplin kerätyksi kaikkiaan vain satakymmenen ruplaa. Koetan vielä puhua joidenkin kanssa tänään. Karsihan nyt.

— Mutta lauantai on viimeinen päivä! — jupisi Lajevski vavisten kärsimättömyydestä. — Kautta kaikkien pyhimysten, lauantaiksi! Ellen pääse lauantaina matkustamaan, en tarvitse mitään … en mitään. En ymmärrä, kuinka tohtorismies voi olla ilman rahoja!

— Niin kyllä, sen taivas tietää, — lausui Samoilenko kiivaasti ja väkinäisesti, ja jotakin tuntui oikein kirahtavan hänen kurkussaan, — kun minulta ovat kaikki ottaneet, seitsemäntuhatta ruplaa minulla on saatavia, ja minä itse olen taas velkaa joka taholle. Onko se minun syyni?

— Sinä hankit siis lauantaiksi? Niinhän?

— Koetan.

— Rukoilen sinua, velihopea! Niin että rahat jo perjantaiaamuna ovat hallussani.

Samoilenko istuutui ja kirjoitti reseptiin kiniiniliuosta, kalii bromati, rabarberisakoa, tincturae gentianae, aquae foeniculi — kaikki yhdessä seoksessa, lisäsi siihen ruususiirappia katkeran maun vaimentamiseksi ja lähti pois.