XI.
Olet sen näköinen kuin tulisit minua vangitsemaan, — sanoi von Coren nähdessään Samoilenkon astuvan sisään paraatipuvussa.
— Kuljin tästä ohi, niin ajattelin: jospa pistäydyn katsomassa, kuinka eläintiede jaksaa, — lausui Samoilenko, istuutuen suuren pöydän ääreen, jonka eläintieteilijä itse oli hotaissut kokoon tavallisista laudoista. — Terve, pyhä isä! — nyökäytti hän diakonille, joka istui ikkunan luona jotakin puhtaaksi kirjoittamassa. — Istunpa tässä tovin ja juoksen sitten kotiin pitämään huolta päivällisestä. On jo aika… Häiritsenkö teitä?
— Et vähääkään, — vastasi eläintieteilijä levittäen pöydälle tiheää kirjoitusta sisältäviä paperiliuskoja. Kirjoittelemme tässä puhtaaksi.
— Vai niin… Ohho sentään … huokasi Samoilenko; hän veti varovasti pöydältä pölyttyneen kirjan, jonka kannella oli kuollut, kuivunut falangi, ja jatkoi: — Ajatteles, mennä mönkää omia aikojaan jokin vihreä koppiainen ja kohtaa tiellä mokoman pannahisen. Kyllä kai se on kauheaa!
— On kai.
— Sille on annettu myrkky, jotta voisi pitää puoliaan vihollisia vastaan.
— Juuri niin, ja jotta itsekin hyökkäisi. — Niin niin … ja luonnossa kaikki on, hyvät ystävät, tarkoituksenmukaista ja mahdollista selittää, — huokasi Samoilenko. — Yksi asia on vain, jota en ymmärrä. Sinä suuri järkimies, selitäppä se minulle. On näet pieniä petoeläimiä, ei rottaa suurempia, muodoltaan kauniita, mutta erinomaisen katalia ja siveettömiä. Sellainen peto kulkee esimerkiksi metsässä, näkee linnun, ottaa kiinni ja syö suuhunsa. Kulkee edemmäs ja näkee ruohikossa linnunpesän munineen; ei jaksa enää syödä, kylläinen on, mutta sittenkin puree munan rikki ja toiset työntää käpälällään pesästä ulos. Sitten kohtaa sammakon ja senkin kanssa pitää peliä. Näännyttää sammakon, menee eteenpäin ja nuoleksii huuliaan — tulee vastaan koppiainen. Sipaisee koppiaista käpälällään… Ja kaikki se turmelee ja hävittää matkallaan… Tungeksii vieraisiinkin pesiin, hajoittaa syyttä suotta muurahaiskekoja, puree rikki näkinkenkiä… Tulee vastaan rotta — sen kanssa ryhtyy tappeluun; näkee pikku käärmeen tai hiirenpoikasen — sekin pitää tappaa. Ja niin koko päivän. Sanos nyt, mihin tuollainen petoeläin on tarpeen? Mitä varten se on luotu?
— En tiedä, mitä petoeläintä tarkoitat, — vastasi von Coren, — luultavasti jotakin hyönteissyöjäin ryhmään kuuluvaa. Entä sitten? Lintu joutui sen saaliiksi sentähden, että oli varomaton; se särki pesän ja syyti pellolle munat sentähden, että lintu oli epäkäytännöllinen, teki huonosti pesänsä eikä osannut sitä suojata. Sammakolla oli todennäköisesti jokin vika sitä suojaavassa ihonvärissä, sillä muuten ei peto olisi sitä huomannut, ja niin edespäin. Sinun petosi hävittää vain heikkoja, taitamattomia, varomattomia, sanalla sanoen sellaisia viallisia yksilöjä, joita luonto ei katso soveliaiksi jättämään perillisiä. Eloon jäävät vain ovelammat, varovaisemmat, voimakkaammat ja kehittyneemmät. Sillä tavoin tuo petoeläimesi, vaikkei sillä itsellään ole siitä tietoa, palvelee täydellisentymisen suuria tarkoitusperiä.
— Niin, niin, niin… Asiasta toiseen, veikkonen, — virkkoi Samoilenko ujostelematta, — anna minulle satakunta ruplaa lainaksi.
— Hyvä on. Hyönteissyöjäin joukossa on varsin mielenkiintoisia edustajia. Esimerkiksi myyrä. Siitä sanotaan, että se on hyödyllinen, koska se hävittää vahingollisia hyönteisiä. Kerrotaan erään saksalaisen lähettäneen Wilhelm I:lle myyrännahkaisen turkin, — ja silloin keisari muka käski antaa hänelle nuhteet sentähden, että hän oli hävittänyt niin suuren joukon hyödyllisiä eläimiä. Kuitenkaan ei myyrä julmuudessa jää yhtään takapajulle sinun pedostasi ja on sitäpaitsi erittäin vahingollinenkin, se kun aikaansaa suurta häviötä pelloilla.
Von Coren aukaisi lippaan ja otti sieltä sadan ruplan setelirahan.
— Myyrällä on vahva rintakehä. Kuten yököllä, — pitkitti hän lukiten lippaan, — erittäin hyvin kehittyneet luut ja lihakset, erikoinen suunrakenne. Jos sillä olisi norsun koko, olisi se kaikkihävittävä, voittamaton eläin. Mielenkiintoista näissä elukoissa on se, että kun kaksi myyrää kohtaa toisensa maan alla, alkavat ne oitis, ikäänkuin keskinäisestä sopimuksesta, kaivaa lavaa; tämä lava on niille tarpeen, että olisi mukavampi taistella. Saatuaan lavan valmiiksi ne ryhtyvät ankaraan taisteluun ja tappelevat, kunnes heikompi kaatuu. Tuosta saat sata ruplaa, — virkkoi von Coren, alentaen ääntään, — mutta sillä ehdolla, ettet lainaa Lajevskia varten.
— Ja vaikkapa Lajevskiakin varten! — kuohahti Samoilenko. — Mitä se sinuun kuuluu?
— Lajevskia varten minä en voi antaa. Tiedän, että sinä olet herkkä antamaan lainaksi. Sinä antaisit rosvo Kerimillekin, jos hän sinulta pyytäisi, mutta suo anteeksi, minä en voi sinua tässä suhteessa auttaa.
— Kyllä, minä pyydän Lajevskia varten! — sanoi Samoilenko, nousten seisaalleen ja huitoen oikealla kädellään. — Lajevskia varten juuri! Eikä itse pääpirullakaan ole oikeutta tulla minua opettamaan, kuinka minun tulee rahojani käyttää. Et siis suvaitse antaa?
Diakoni rähähti nauramaan.
— Älä kimmastu, vaan ajattele järjellisesti, — virkkoi eläintieteilijä. — Hyväntekeväisyyden harjoittaminen Lajevskia kohtaan on mielestäni yhtä viisasta kuin kastella rikkaruohoja tai ruokkia heinäsirkkoja.
— Minusta taas me olemme velvolliset auttamaan lähimmäisiämme! — tokaisi Samoilenko.
— Siinä tapauksessa auta sitten tuota nälkäistä turkkilaista, joka makaa laipion vieressä! Hän on työmies ja sinun Lajevskiasi tarpeellisempi. Anna hänelle nämä sata ruplaa! Tai lahjoita minulle sata ruplaa tutkimusmatkaa varten!
— Kysyn sinulta, annatko vai etkö?
— Sano mutkittelematta: mihin hän tarvitsee rahaa?
— Se ei ole salaisuus. Hänen täytyy lauantaina matkustaa Pietariin.
— Niinkö? — virkkoi von Coren pitkäveteisesti. — Ahaa… Ymmärretään.
Ja lähteekö naikkonen mukaan, vai kuinka?
— Hän jää toistaiseksi tänne. Lajevski järjestää Pietarissa asiansa ja lähettää hänelle rahaa, sitten lähtee hänkin.
— Sukkelasti! … virkkoi eläintieteilijä ja päästi helähtävän naurun.
— Sukkelasti! Ovelasti ajateltu.
Hän lähestyi nopeasti Samoilenkoa ja asettuen hänen eteensä ja katsoen häntä silmiin kysyi:
— Sanoppa ihan peittelemättä: onko hänen rakkautensa kylmennyt? Sano, onko kylmennyt?
— On, — vastasi Samoilenko yksikantaan, ja hiki kiertyi hänelle otsaan.
— Kuinka se on ilettävää! — sanoi von Coren, ja hänen kasvoistaan näkyi, että häntä inhotti. — Jompikumpi kahdesta, Aleksander Daviditsh: joko sinä olet hänen kanssaan yhdessä juonessa tahi, suo anteeksi, olet pöllö. Etkö tosiaankaan käsitä, että hän petkuttaa sinua kuin poikasta mitä hävyttömimmällä tavalla? Onhan päivänselvää, että hän tahtoo päästä naisesta ja jättää hänet tänne. Ja hyljätty jää sinun niskoillesi, ja päivänselvää on, että saat lähettää hänet Pietariin omalla kustannuksellasi. Onko tuo mainio ystäväsi tosiaankin saanut sokaistuksi sinut siinä määrin, ettet huomaa ihan alkeellisimpia asioita?
— Ne ovat pelkkiä otaksumia, — virkkoi Samoilenko istuutuen.
— Otaksumiako? Miksi hän matkustaa yksin eikä yhdessä hänen kanssaan? Ja miksi, voisit kysyä häneltä, ei naikkonen matkusta ensin ja hän jäljestä? Se viekas elukka!
Ystävänsä odottamattomien epäilyjen ja epäluulojen lannistamana
Samoilenko äkkiä lamautui ja alensi ääntään.
— Mutta se on mahdotonta! — sanoi hän muistellen sitä yötä, jonka
Lajevski oli viettänyt hänen luonaan. — Hän kärsii niin kovasti!
— Mitä se auttaa? Varkaat ja murhapolttajat kärsivät myöskin!
— Otaksutaan, että olisitkin oikeassa … lausui Samoilenko mietteissään. — Olkoonpa niin… Hän on kuitenkin nuori mies, vieraalla maalla … ylioppilas, me olemme myöskin ylioppilaita, ja paitsi meitä ei täällä ole ketään, joka antaisi hänelle kannatusta.
— Auttaa häntä tekemään konnuuksia vain sentähden, että sinä ja hän olette eri aikoina olleet yliopistossa ettekä kumpikaan tehneet siellä mitään! Onpa sekin pötyä!
— Malta, harkitaanpa asiaa tyynesti. Luullakseni voisi järjestää asian näinikään, — pohti Samoilenko, liikutellen sormiaan. — Minä, tiedätkös, annan hänelle rahat, mutta vaadin hänet rehellisesti, kunniasanalla lupaamaan, että hän viikon kuluttua lähettää Nadeshda Feodorovnalle matkarahat.
— Ja hän lupaa kunniasanalla, vuodattaapa vielä kyyneliäkin ja uskoo itsekin, mutta mitä arvoa tällä kunniasanalla on? Hän ei pidä sitä, ja kun vuoden, parin perästä kohtaat hänet Nevskillä käsikkäin uuden rakastettunsa kanssa, alkaa hän puolustuksekseen ladella, että hän on sivistyksen silpoma ja että hän on jäljennös Rubinista. [Päähenkilö Turgenevin samannimisessä romaanissa. Suom.] Heitä hänet Herran haltuun! Väistä likaa äläkä kaivele sitä molemmin käsin!
Samoilenko mietti hetkisen ja sanoi päättävästi:
— Minä sittekin annan hänelle rahaa. Sano mitä tahdot. En voi kieltää ihmiseltä apuani pelkkien otaksumien perusteella.
— Mainiosti teetkin. Suutelisit lisäksi!
— No niin, anna minulle siis sata ruplaa, — pyysi Samoilenko arasti.
— En anna.
Seurasi vaitiolo, Samoilenko oli aivan lamautunut; hänen kasvonsa saivat syynalaisen, häveliään ja mielistelevän ilmeen, ja outoa oli nähdä tämän jyhkeäruumiisen, olkaimilla ja ritarimerkeillä prameilevan miehen säälittävää, lapsellisen hämmästynyttä naamaa.
— Täkäläinen piispa matkustelee hiippakunnassaan, ei vaunuissa ajaen, vaan ratsain, — virkkoi diakoni, pannen pois kynän. — Ylen on mieltäliikuttavaa nähdä hänet hevosen selässä istumassa. Hänen yksinkertaisuudessaan ja vaatimattomuudessaan on raamatullista suuruutta.
— Onko hän hyvä ihminen? — kysyi von Coren, ollen mielissään puheen siirtymisestä muihin asioihin.
— Kuinkas muuten? Ellei olisi hyvä, niin tokkopa olisivat piispaksi panneet?
— Piispojen joukossa tapaa erinomaisen hyviä ja lahjakkaita miehiä, — lausui von Coren. — Sääli vain, että useilla heistä on se heikkous, että kuvittelevat olevansa valtiomiehiä. Yksi harrastaa venäläistyttämistä, toinen arvostelee tieteitä. Se ei kuulu heidän alaansa. Vilkaisisivat sen sijaan useammin tuomiokapituliin.
— Maallikko ei kykene arvostelemaan piispoja.
— Minkätähden ei, diakoni? Piispa on samanlainen ihminen kuin minäkin.
— Samanlainen eikä sittenkään samanlainen, — väitti diakoni loukkaantuneena ja tarttui jälleen kynäänsä. — Jos olisitte samanlainen, niin lepäisi päällänne siunaus, ja te olisitte itse piispana, mutta kun ette ole piispa, niin ette ole samanlainen.
— Älä höpise, pappi! — sanoi Samoilenko surumielisesti. — Kuulehan nyt, mitä olen tuuminut, — kääntyi hän taas von Corenin puoleen. — Älä sinä anna minulle näitä sataa ruplaa. Talveen asti olet minulla ruokavieraana vielä kolme kuukautta, maksa siis etukäteen näistä kolmesta kuukaudesta.
— En maksa.
Samoilenko räpytti silmiään ja punastui; hän veti konemaisesti luokseen kirjan, jonka kannessa oli falangi, ja katseli sitä, sitten hän nousi ja otti lakkinsa. Von Corenin tuli häntä sääli.
— Sietää tässä elää ja olla asioissa tuollaisten herrojen kanssa! — sanoi eläintieteilijä ja kiukuissaan potkaisi jalallaan nurkkaan jonkin paperin. — Ymmärrä, ettei tämä ole hyvyyttä, ei rakkautta, vaan heikkoluonteisuutta, irstaisuutta, myrkkyä! Minkä järki saa rakennetuksi, sen teidän raukkamaiset, romukoppaan viskattavat sydämenne hajoittavat! Kun kimnasistina sairastin lavantautia, syötti tätini säälistä minulle säilyketatteja, ja minä olin vähällä heittää henkeni. Saisipa sinun ja tätien päähän mahtumaan, ettei ihmisrakkaudella tule olla sijansa sydämessä, ei sydänalassa eikä vyötäisissä, vaan tässä!
Von Coren löi kädellä otsaansa. — Tuoss' on! — sanoi hän sinkauttaen sadan ruplan setelin.
— Turhaan suutut, Kolja, — sanoi Samoilenko säyseästi, taivuttaen kokoon setelin. — Ymmärrän sinua vallan hyvin, mutta … huomaa sinä asemani.
— Vanha ämmä sinä olet, siinä kaikki! Diakoni päästi rehevän naurun.
— Kuulehan, Aleksander Daviditsh, vielä viimeinen pyyntö! — lausui von Coren hartaasti. — Kun annat rahat tuolle konnalle, niin pane hänelle ehto: joko hänen on lähdettävä yhdessä naikkosensa kanssa tai lähetettävä hänet edeltäpäin, muussa tapauksessa älä anna. Kursailla ei tarvitse. Sano hänelle ihan niillä sanoilla, tai jos et sano, niin vakuutan sinulle kunniasanalla, että minä haen hänet käsille virastostaan ja potkaisen sieltä hänet portaista alas enkä sinusta tahdo sen koommin tietää. Usko tämä sana!
— No, no! Jos hän matkustaa naisensa kanssa yhdessä, tai lähettää hänet edeltäpäin, niin hänelle itselleenhän se on mukavampi, — vastasi Samoilenko. — Vieläpä hän siitä ilostuukin. No, hyvästi nyt.
Hän hyvästeli hellästi ja lähti, mutta ennenkuin painoi oven kiinni jälkeensä, katsahti hän taaksensa von Coreniin ja sanoi:
— Sinut, veikkonen, ovat saksalaiset pilanneet! Juuri niin, saksalaiset!