XII.
Seuraavana päivänä, torstaina, vietti Maria Konstantinovna poikansa Kostjan syntymäpäivää. Puolen päivän aikaan olivat kaikki kutsutut syömään piirasta ja illalla juomaan suklaata. Kun Lajevski ja Nadeshda Feodorovna illalla tulivat, niin eläintieteilijä, joka istui vierashuoneessa juomassa suklaata, kysyi Samoilenkolta:
— Joko sanoit hänelle?
— En vielä.
— Varo kursailemasta. Minä en ymmärrä sen herrasväen hävyttömyyttä! Pitäisihän heidän hyvin tietämän, mitä tässäkin perheessä ajatellaan heidän yhdyselämästään, mutta tänne vain tunkeutuvat.
— Jos kiinnittää huomiota jokaiseen ennakkoluuloon, — sanoi
Samoilenko, — ei sopisi mennä minnekään.
— Onko se inho, jota yhteinen kansa tuntee vapaata rakkautta kohtaan, ennakkoluuloa?
— Tietysti. Ennakkoluuloa ja vihamielisyyttä. Sotamiehet, nähdessään irstailevan naisen, tosin nauravat ja viheltävät, mutta kysytäänpä heiltä: mitä he itse ovat?
— Eivät he syyttä naura. Se, että tytöt tappavat aviottomasta yhteydestä synnyttämiään lapsia ja menevät pakkotyöhön, ja että Anna Karenina heittäytyi junan alle, ja että maalla tervataan portit, ja että meitä, ties miksi, Katjassa [eräs päähenkilöistä Tolstoin romaanissa "Ylösnousemus", Suom.] miellyttää hänen puhtautensa, ja että jokaisessa meistä asuu hämärä puhtaan rakkauden kaipuu, vaikka tiedämme, ettei sellaista rakkautta ole, — onko se kaikki ennakkoluuloa? Se, veikkonen, on ainoa, mitä meille on säilynyt luonnollisesta valinnasta, ja ellei olisi tätä sukupuolten välejä säännöstelevää hämäräperäistä voimaa, niin kyllä sellaiset herrat, kuin Lajevski, sinulle näyttäisivät oikean luontonsa, ja kahdessa vuodessa olisi ihmissuku rappiolla.
Lajevski astui vierashuoneeseen, tervehti kaikkia ja puristaessaan von Corenin kättä hymyili mielistelevästi. Hän odotti sopivaa hetkeä ja virkkoi Samoilenkolle:
— Suo anteeksi, Aleksander Daviditsh, minun on puhuttava sinulle pari sanaa.
Samoilenko nousi, kiersi kätensä hänen vyötäisilleen, ja molemmat menivät Nikodim Aleksandritshin työhuoneeseen.
— Huomenna on perjantai … sanoi Lajevski, pureskellen kynsiään. —
Saitko mitä lupasit?
— Sain vain kaksisataakymmenen. Loput saan joko tänään tahi huomenna.
Ole huoleti.
— Jumalan kiitos! — huokasi Lajevski, ja hänen kätensä alkoivat ilosta vapista. — Sinä pelastat minut, Aleksander Daviditsh, ja vannon sinulle Jumalan, oman onneni ja minkä kautta vain tahdot, että lähetän sinulle takaisin nämä rahat heti kun pääsen perille. Samalla maksan entisen velan.
— Kuules, Vanja … sanoi Samoilenko, käyden kiinni hänen nappiinsa ja karahtaen punaiseksi. — Suo anteeksi, että sekaannun perheasioihisi, mutta … mikset voisi yhtä hyvin matkustaa yhdessä Nadeshda Feodorovnan kanssa?
— Kummallinen ihminen, kuinka se kävisi päinsä? Toisen meistä täytyy kaikin mokomin jäädä, muuten velkojat nostavat äläkän. Minähän olen täkäläisiin kauppapuoteihin velkaa seitsemänsataa ruplaa, ellei enemmän. Malta, minä lähetän heille rahat, tukin heiltä suut, ja sitten hänkin lähtee täältä.
— Niin… Mutta miksi et voisi lähettää häntä edeltäpäin?
— Ah, hyvä Jumala, miten se kävisi laatuun? — kauhistui Lajevski. — Hänhän on nainen, mihin hän siellä ryhtyisi? Mitä hän ymmärtää? Olisi vain turhaa ajan ja rahan hukkaa.
"Aivan oikein", ajatteli Samoilenko, mutta samassa hän muisti keskustelunsa von Corenin kanssa, loi katseensa maahan ja lausui jurosti:
— En voi olla yhtä mieltä kanssasi. Joko lähdet hänen kanssaan yhtaikaa tahi lähetät hänet edeltäpäin … muussa tapauksessa en anna sinulle rahoja. Tämä on viimeinen sanani.
Hän astahti askelen taaksepäin, painoi selällään ovea ja poistui vierashuoneeseen punaisena, äärettömästi hämillään.
"Perjantai … perjantai", ajatteli Lajevski palatessaan vierashuoneeseen. "Perjantai…"
Hänelle tarjottiin kuppi suklaata. Hän poltti huulensa ja kielensä kuumalla suklaalla ja ajatteli:
"Perjantai … perjantai…"
Hän ei, ties miksi, saanut tuota "perjantai"-sanaa pois päästään; hän ei ajatellut mitään muuta kuin perjantaita ja tiesi varmasti, ei kuitenkaan päässään, vaan jossakin sydänalassaan, ettei hänen lähdöstään lauantaina tule mitään. Hänen edessään seisoi Nikodim Aleksandritsh, säntillinen mies, hiukset kammattuina ohimoille, ja kehoitteli vieraitaan:
— Tehkää hyvin, juokaa…
Maria Konstantinovna näytteli vieraille Katjan kouluarvosteluja ja puheli venytellen:
— Nyt on niin kovin, kovin vaikeata opiskella. Vaatimukset ovat niin ankarat…
— Äiti! — vaikeroi Katja tietämättä minne piilottautua häpeän ja kehumisten takia.
Lajevski katseli niinikään arvosteluja ja kiitti. Uskonto, venäjänkieli, käytös, pelkkiä kiitettäviä vilahteli hänen silmissään, ja kun kaikkeen tähän liittyi tuo häneen eroittamattomasti takertunut perjantai, Nikodim Aleksandritshin ohimoille kammattu tukka ja Katjan punaiset posket, paisui siitä hänen mielessään sellainen voittamaton surun tulva, että hän oli kiljaista epätoivosta ja kysyi itseltään: "Enköhän, enköhän todellakaan pääse matkustamaan?"
Sovitettiin vierekkäin kaksi pelipöytää ja istuuduttiin leikkimään postia. Lajevski istuutui joukkoon.
"Perjantai … perjantai…" ajatteli hän ja otti taskustaan lyijykynän.
"Perjantai…"
Hän olisi tahtonut ajatella tilaansa, mutta häntä pelotti ajatella. Hänen oli kauhea myöntää, että tohtori oli tavannut hänet valheesta, jota hän oli niin kauan ja huolellisesti salannut itseltään. Joka kerran kun hän ajatteli tulevaisuuttaan, varoi hän päästämästä ajatuksiaan täysin valloilleen. Hän astuu vaunuun ja lähtee matkaan — siihen aina ratkesi hänen elinkysymyksensä, eikä hän päästänyt ajatuksiaan sen pitemmälle. Samaten kuin kedolla tuikahtaa kaukainen himmeä tuli, välähti hänen päässänsä harvakseltaan se ajatus, että jossakin syrjäkadun varrella Pietarissa hänen tarvitsee kaukaisessa tulevaisuudessa, päästäkseen Nadeshda Feodorovnasta eroon ja voidakseen maksaa velkansa, turvautua pieneen valheeseen; hän valehtelee vain sen yhden kerran, ja sitten seuraa täydellinen uudestisyntyminen. Ja se on hyvä; pienellä valheella hän ostaa suuren totuuden.
Nyt sitä vastoin, kun tohtori kieltäytymisellään töykeästi viittasi petokseen, hänelle kävi selväksi, ettei hän tarvitse valhetta ainoastaan kaukaisessa tulevaisuudessa, vaan jo tänään ja huomenna ja kuukauden perästä ja vieläpä ehkä elämän loppuun asti. Ja niinpä todellakin, päästäkseen matkustamaan hänen täytyy valehdella Nadeshda Feodorovnalle, velkojille ja esimiehelleen; sitten, saadakseen Pietarissa rahaa, täytyy valehdella äidille, sanoa hänelle, että hän on jo eronnut Nadeshda Feodorovnasta; ja äiti ei anna hänelle viittäsataa ruplaa enempää, joten hän siis on pettänyt tohtorin, koska ei kykene tuota pikaa lähettämään rahoja. Ja kun Nadeshda Feodorovna sitten saapuu Pietariin, täytyy käyttää kokonaista pienten ja suurten petosten sarjaa, jotta pääsisi hänestä eroon; ja taas tulee kyyneliä, kalvava ikävä, vastenmielinen elämä, katumus, eikä mistään uudestisyntymisestä ole tietoakaan. Ei mitään muuta kuin valhetta. Lajevskin mielikuvituksessa kohosi kokonainen valheiden vuori. Jotta olisi voinut sen yli hypätä yhdellä kertaa, tarvitsematta valehdella pienissä erissä, olisi tarpeen jyrkkä toimenpide, esimerkiksi jos sanaa puhumatta nousisi paikalta, panisi lakin päähänsä ja heti lähtisi matkaan ilman rahoja; mutta Lajevski tunsi, ettei hänestä ole siihen.
"Perjantai, perjantai…" ajatteli hän. "Perjantai…" Kirjoitettiin lippuja, taivutettiin ne kaksin kerroin ja pantiin Nikodim Aleksandritshin vanhaan silkkihattuun, ja sittenkun lippuja oli kertynyt tarpeellinen määrä, kiersi Kostja, esittäen postiljoonia, pöydän ympäri ja jakoi ne. Diakoni, Katja ja Kostja, jotka olivat saaneet lystikkäitä lippuja ja koettaneet itse kirjoittaa lystikkäästi, olivat haltioissaan.
"Meidän on puheltava", luki Nadeshda Feodorovna lipusta. Hän katsahti Maria Konstantinovnaan, ja tämä hymyili miellyttävästi ja nyökäytti hänelle päätään.
"Mistä puheltava?" ajatteli Nadeshda Feodorovna. "Ellei ole lupa kertoa kaikkea, niin on turhaa puhellakaan."
Ennenkuin he lähtivät vieraisille, oli hän sitonut Lajevskille kaulaliinan kaulaan, ja tämä vähäpätöinen teko oli täyttänyt hänen sydämensä hellyydellä ja kaiholla. Huolestunut ilme Lajevskin kasvoilla, tämän hajamieliset katseet, kalpeus ja viime aikoina esille tullut käsittämätön muutos ynnä se, että hänellä itsellään oli hirveä, inhottava salaisuus sydämessään kätkettävänä ja että hänen kätensä vapisivat sitoessaan kaulaliinaa, — kaikki tämä kuiskasi omituisella tavalla, ettei heillä ollut enää pitkälti yhdessä elettävänä. Hän katsoi Lajevskiin kuin pyhäinkuvaan, tuntien pelkoa ja katumusta, ja ajatteli: "Anna anteeksi, anna anteeksi…"
Häntä vastapäätä pöydän toisella puolella istui Atshmianov, kääntämättä hänestä pois mustia, rakastuneita silmiään; Nadeshda Feodorovnassa kytivät halut, hän häpesi itseään ja pelkäsi, etteivät edes suru ja huolikaan estä hänen epäpuhtaita intohimojaan pääsemästä valtaan, ja että ellei tänään, niin huomenna hän patajuopon rentun lailla on voimaton enää itseään hillitsemään.
Estääkseen tämän elämän jatkumista, se kun oli hänelle häpeällinen sekä Lajevskia kohtaan loukkaava, hän päätti matkustaa pois, itkien rukoilla Lajevskia päästämään hänet, ja jos tämä rupeisi estelemään, salaa karata. Hän ei kerro mitään, mitä on tapahtunut. Säilyköön Lajevskilla hänestä puhdas muisto.
"Lemmin, lemmin, lemmin", luki hän. — Se oli tietysti Atshmianovilta.
Hän kuvitteli asettuvansa jonnekin yksinäiseen paikkaan; siellä hän tekee työtä ja lähettelee Lajevskille "tuntemattomalta" rahoja, koruompeluksilla kirjailtuja paitoja, tupakkaa, ja palaa hänen luokseen vasta vanhalla iällä tahi jos Lajevski pahasti sairastuu ja tarvitsee hoitajatarta. Kun Lajevski vanhoilla päivillään saa tietää, mistä syystä hän kieltäytyi tulemasta vaimoksi ja lähti pois hänen luotaan, pitää hän arvossa hänen uhraustaan ja antaa hänelle anteeksi.
"Teillä on pitkä nenä." — Se oli kai diakonilta tahi Kostjalta.
Nadeshda Feodorovna kuvitteli mielessään, kuinka hän, jättäessään hyvästit Lajevskille, lujasti pusertaa häntä syliinsä, suutelee hänen kättään ja vannoo rakastavansa häntä koko elinaikansa ja sitten, asuessaan yksinäisessä paikassa, outojen ihmisten keskuudessa, joka päivä ajattelee, että hänellä on jossakin ystävä, lemmitty, puhdas, jalo ja ylevä, joka säilyttää hänestä povessaan puhtaan muiston.
"Ellette tänään myönnä minulle kohtausta, ryhdyn toimenpiteisiin, vakuutan kunniasanalla. Näin ei kohdella kunnon ihmisiä, se on ymmärrettävä." — Tämä oli Kiniiniltä.