XIII.
Lajevski sai kaksi lippua; hän avasi toisen ja luki:
"Älä matkusta pois, ystävä hyvä".
"Kukahan tuon on kirjoittanut? — ajatteli hän. — Tietenkään ei Samoilenko… Ei myöskään diakoni, koska hän ei tiedä minun aikovan matkustaa. Ehkä von Coren?"
Eläintieteilijä kumartui pöydän yli ja piirusteli pyramiidia.
Lajevskista näytti, että hänen silmänsä hymyilivät.
"Samoilenko on varmaan lörpötellyt…" ajatteli Lajevski.
Toiseen lippuun oli samalla väännellyllä käsialalla ja pitkillä koukeroilla kirjoitettu: "Eräs ei matkusta pois lauantaina."
"Typerää pilkantekoa", ajatteli Lajevski. "Perjantai, perjantai…"
Jotakin tuppasi hänelle kurkkuun. Hän kosketti kaulusta ja rykäisi, mutta rykäisyn sijasta purkautui nauru.
— Haha-haa! — hohotti hän. — Ha-ha-haa! "Mille minä nauran?" ajatteli hän. — Ha-ha-haa!
Hän koetti hillitä itseään, peitti kädellä suutaan, mutta nauru puristi rintaa ja kurkkua, eikä käsi saanut suuta tukituksi.
"Onpa tämä typerää!" ajatteli hän, hytkyen naurusta. "Olenko järjiltäni, vai kuinka?"
Nauru paisu yhä äänekkäämmäksi ja muistutti lopuksi pienen pörhökorvaisen koiran vinkunaa. Lajevski tahtoi viimein nousta pöydän äärestä, mutta jalat eivät kannattaneet ja oikea käsi tärisi eriskummaisesti vastoin hänen tahtoaan pöydällä, tavoitti suonenvetoisesti papereita ja rutisti niitä. Hän näki kummastuneita silmäyksiä, Samoilenkon vakavaa pelästystä ilmaisevat kasvot ja eläintieteilijän ilmeen, joka oli kylmää ivaa ja vastenmielisyyttä; silloin hän ymmärsi saaneensa hysteerisen kohtauksen.
"Mikä kiusallinen, häpeällinen juttu", ajatteli hän, tuntien kasvoillaan kuumia kyyneliä. "Ai, ai, mikä häpeä! Ei koskaan ole minulle näin käynyt…"
Hänet nostettiin kainaloista ja päätä takaapäin kannattaen vietiin jonnekin; juomalasi välähti hänen silmiensä edessä ja kalahti hampaita vasten, ja vettä läikähti rinnalle; siinä oli pienoinen huone, keskellä kaksi vuodetta rinnakkain, katettuina puhtailla, lumivalkoisilla peitteillä. Hän kellahti toiselle ja alkoi ääneen itkeä.
— Ei mitään, ei mitään, rauhoitti Samoilenko. — Sattuuhan sitä, sattuu…
Pelosta jähmettyneenä, vapisten koko ruumiissaan ja tuntien jotakin kauheaa olevan tulossa, Nadeshda Feodorovna seisoi vuoteen ääressä ja kyseli:
— Mikä sinun tuli? Mikä? Puhu Jumalan tähden…
"Kirjoittikohan Kirilin hänelle jotakin?" ajatteli hän.
— Ei mitään… — sanoi Lajevski, nauraen ja itkien yhtä rintaa. —
Mene pois täältä … kyyhkyseni.
Hänen kasvoillaan ei kuvastunut vihaa eikä vastenmielisyyttä! Hän ei siis tiennyt mitään; Nadeshda Feodorovna hieman rauhoittui ja meni vierashuoneeseen.
— Älkää olko rauhaton! — sanoi hänelle Maria Konstantinovna, istahtaen hänen viereensä ja tarttuen hänen käteensä. — Se menee kyllä ohi. Miehet ovat yhtä heikkoja kuin mekin syntiset. Teillä on nyt kummallakin käännekohta … se on niin ymmärrettävää! No, rakkaani, minä odotan vastausta. Puhelkaamme.
— Ei, ei nyt puhella… — vastasi Nadeshda Feodorovna, kuunnellen Lajevskin itkua. — Minulla on sellainen tuska… Sallikaa minun lähteä pois…
— Mitä nyt, mitä nyt, rakkaani! — säikähti Maria Konstantinovna. — Älkää luulkokaan, että päästän teidät illallisetta. Ensin syödään, sitten saatte lähteä Herran nimeen.
— Minulla on tuska… — kuiskasi Nadeshda Feodorovna ja tarttui molemmin käsin tuolin käsipuihin, jotta ei kaatuisi lattialle.
— Lajevskilla on kouristuskohtaus! — lausui von Coren iloisesti, astuen vierashuoneeseen, mutta huomattuaan Nadeshda Feodorovnan joutui hämille ja poistui.
Hysteerisen kohtauksen tauottua Lajevski istui vieraalla vuoteella ja ajatteli:
"Häpeä, puhkesin parkumaan kuin mikäkin tyttöletukka! Taisin olla naurettava ja iljettävä. Lähden pois pihan kautta. — Mutta toisekseen, se voisi näyttää, että annan liian suuren merkityksen hysterialleni. Mitähän, jos kääntäisi sen leikiksi…"
Hän katsoi itseään kuvastimesta, istui vähän aikaa ja meni vierashuoneeseen.
— Tässä minäkin olen! — sanoi hän hymyillen; häntä hävetti äärettömästi ja hän tunsi, että toisiakin hävetti hänen läsnäollessaan. — Pitääpä sattua mokomia juttuja, — sanoi hän istuutuen. — Istuin ja äkkiä aloin tuntea hirmuista, pistävää kipua kupeessa … sietämätöntä, hermot eivät kestäneet ja … sitten seurasi tämmöinen kiusallinen kommellus. Meidän hermostunut vuosisatamme, mitäs tehdä?
Illallispöydässä hän joi viiniä, otti osaa puheluun ja joskus kouristuksentapaisesti huokaisten kaiveli kuvettaan, ikäänkuin osoittaakseen kivun jatkuvasti tuntuvan. Eipä kumminkaan kukaan, lukuun ottamatta Nadeshda Feodorovnaa, häntä uskonut, ja sen hän näki.
Kellon käydessä kymmentä lähdettiin puistikkokadulle kävelemään. Nadeshda Feodorovna, peläten Kirilinin puhuttelevan, pysyi koko ajan Maria Konstantinovnan ja lasten seurassa. Hänet oli pelko ja suru heikontanut, ja tuntien vilutaudin oireita hän töintuskin jaksoi siirrellä jalkojaan. Mutta hän ei lähtenyt kuitenkaan kotiin, koska oli varma siitä, että häntä seuraisi joko Kirilin tai Atshmianov, taikka molemmat yhdessä. Kirilin kulki jäljestä, Nikodim Aleksandritshin rinnalla ja hyräili: — En kanssain leikitellä salli! En salli! Puistokadulta käännyttiin paviljongille ja kuljettiin pitkin rantaa ja pitkän aikaa katseltiin meren valkimoimista. Von Coren alkoi selittää, mistä tämä ilmiö johtuu.