XIV.
Sinun on jo aika tästä lähteä vistipeliin … minua odotetaan, — sanoi
Lajevski. — Hyvästi, arvoisat naiset ja herrat.
— Minä lähden mukaasi, odota, — sanoi Nadeshda Feodorovna ja pisti kätensä hänen kainaloonsa.
He sanoivat hyvästit seuralle ja läksivät. Kirilin hyvästeli niinikään ja sanoi, että heillä on sama matka, ja lähti astumaan heidän kanssaan rinnakkain.
"Mikä on tulla, se tulkoon…" ajatteli Nadeshda Feodorovna.
"Ykskaikki…"
Hänestä tuntui ikäänkuin kaikki pahat muistot olisivat tunkeutuneet esille hänen päästään ja nyt seuraisivat pimeässä hänen rinnallaan raskaasti hengittäen ja hän itse, kuin musteeseen tahriutunut kärpänen, rämpisi, viimeiset voimansa ponnistaen, kivikatua pitkin ja tahrisi mustaksi Lajevskin kupeen ja käden. — "Jos Kirilin", ajatteli hän, "nyt aikoo tehdä jotakin huonoa, ei siihen syypää ole Kirilin, vaan hän itse. Olihan aika, jolloin ei yksikään mieshenkilö ollut tohtinut puhutella häntä sillä tavalla kuin nyt Kirilin, ja itsehän hän oli repinyt poikki tämän ajan kuin rihman ja turmellut sen auttamattomasti — kuka siis siihen on syynä? Halujensa huumaamana hän oli alkanut hymyillä ventovieraalle luultavasti vain siitä syystä, että tämä oli komea, kookas varreltaan, kahden kohtauksen jälkeen kyllästynyt koko mieheen ja hyljännyt hänet. Eikö siis", ajatteli hän nyt, "Kiniinillä ollut oikeutta menetellä häntä kohtaan aivan miten tahtoi?"
— Tässä, kyyhkyseni, sanon sinulle hyvästi, — virkkoi Lajevski pysähtyen. — Sinut saattaa kotiin Ilja Mihailitsh.
Hän kumarsi Kiniinille ja astui puistikkokadun toiselle puolelle ja kulki vielä toisen kadun poikki Sheshkovskin talolle, jonka akkunat olivat valaistut, ja sitten kuului portin ovi hänen jäljestään paukahtavan kiinni.
— Sallikaa minun selvittää välini teidän kanssanne, — aloitti Kirilin.
— Minä en ole mikään nulkki, en mikään Atshkasov tai Latshkasov,
Satshkasov… Minä vaadin vakavaa huomiota.
Nadeshda Feodorovnan sydän alkoi rajusti sykkiä. Hän ei vastannut mitään.
— Teidän jyrkästi muuttuneen käytöksenne minua kohtaan otaksuin aluksi johtuneen keikailusta, — pitkitti Kirilin, — mutta nyt näen, että te yksinkertaisesti ette ole selvillä siitä, kuinka säällisiä ihmisiä on kohdeltava. Teitä halutti vain leikkiä kanssani, kuten tuon armenialaisjolpin kanssa, mutta minä olen kunnon mies ja vaadin, että minua kohdellaan myös kunnon miehenä. Olen siis valmis…
— Minulla on suru… — sanoi Nadeshda Feodorovna, ratkesi itkuun ja kääntyi poispäin, salatakseen kyynelensä.
— Surua on minullakin, mutta mitä apua siitä on? Kirilin oli hetkisen vaiti ja virkkoi painokkaasti, pysähtyen joka sanan kohdalle:
— Minä toistan, rouvaseni, että ellette myönnä minulle tänään kohtausta, niin vielä tänään panen toimeen julkisen häväistyksen.
— Päästäkää minut tänään, — pyysi Nadeshda Feodorovna eikä tuntenut omaa ääntään, niin surkea ja ohut se oli.
— Minun täytyy saada opettaa teitä… Suokaa anteeksi töykeät sanani, mutta minun täytyy saada opettaa teitä. Vaadin kaksi kohtausta: tänään ja huomenna. Ylihuomenna olette ihan vapaa ja saatte lähteä minne ja kenen kanssa haluatte. Tänään ja huomenna.
Nadeshda Feodorovna saapui omalle portilleen ja pysähtyi.
— Päästäkää minut! — kuiskasi hän, vapisten koko ruumiissaan ja näkemättä pimeässä edessään mitään muuta kuin valkoisen palttinamekon. — Olette oikeassa, minä olen hirveä nainen… — Olen syyllinen, mutta päästäkää sittenkin… Pyydän teitä… — ja hän kosketti Kirilinin kylmää kättä ja vavahti. — Rukoilen teitä…
— Ohoo! — huokasi Kirilin. — Ohoo! Ei minun suunnitelmieni mukaista ole päästää teitä, tahdon vain opettaa, saattaa teidät ymmärtämään, ja siksi toiseksi, rouvaseni, minä luotan liian vähän naisiin.
— Minulla on suru…
Nadeshda Feodorovna kuunteli meren tasaista pauhinaa, katsahti tähtien peittämälle taivaalle, ja olisi suonut kaiken mitä pikimmin loppuvan ja pääsevänsä tuntemasta elämän kosketusta merineen, tähtineen, miehineen, vilutauteineen…
— Ei vain kotonani… — sanoi hän kylmästi. — Viekää minut jonnekin.
— Lähdetään Myridoviin. Se on parasta.
— Missä se on?
— Vanhan vallin luona.
Nadeshda Feodorovna lähti nopeasti astumaan katua eteenpäin ja kääntyi sitten solakadulle, joka vei vuorille. Oli pimeä. Siellä täällä kulki himmeitä valojuovia kadun poikki, langeten valaistuista ikkunoista, ja hänestä tuntui, että hän ikäänkuin kärpänen väliin pulahti musteeseen, väliin taas kömpi sieltä kuiville. Kirilin asteli hänen jäljestään. Kerran hän kompastui, oli vähällä kaatua ja naurahti.
"Hän on humalassa…" ajatteli Nadeshda Feodorovna. "Ykskaikki … yks'kaikki … olkoon."
Atshmianov sanoi kohta niinikään hyvästit seuralle ja lähti Nadeshda Feodorovnan jäljestä, pyytääkseen häntä mukaansa soutelemaan. Hän lähestyi taloa, jossa Nadeshda Feodorovna asui, ja katsoi pystyaidan yli: ikkunat olivat auki, valoa ei ollut.
— Nadeshda Feodorovna! — kutsui hän. Kului hetkinen. Taaskin hän kutsui.
— Kuka siellä? — kuului Olgan ääni.
— Onko Nadeshda Feodorovna kotosalla?
— Ei ole. Ei ole vielä tullut.
"Kummallista … peräti kummallista", ajatteli Atshmianov, alkaen tuntea suurta levottomuutta. "Hänhän lähti kotia…"
Hän käveli pitkin puistikkoa ja sitten katua pitkin ja tähysteli Sheshkovskin ikkunoihin. Lajevski oli riisunut takin yltään ja istui pöydän ääressä katsellen tarkkaavaisesti korttejaan.
— Kummallista, kummallista… — mutisi Atshmianov, ja muistellessaan Lajevskin hysteriakohtausta häntä alkoi hävettää. — Ellei hän ole kotona, niin missä sitten?
Hän lähti taas Nadeshda Feodorovnan asunnolle ja tähysteli pimeitä ikkunoita.
"Tämä on petosta, petosta…", ajatteli hän muistellessaan, että Nadeshda Feodorovna itse oli, kohdatessaan hänet tänään puolenpäivän tienoilla Ditjugovien luona, luvannut illalla lähteä soutelemaan.
Sen talon ikkunat, jossa Kirilin asui, olivat pimeät, ja portin edustalla nukkui penkillä konstaapeli istuallaan. Atshmianov katsoi ikkunoihin ja poliisiin, ja hänelle selvisi kaikki. Hän päätti mennä kotiin ja lähtikin, mutta osui jälleen Nadeshda Feodorovnan asunnolle. Siinä hän istuutui penkille ja otti huopahatun päästään, tuntien päänsä hehkuvan mustasukkaisuudesta ja loukkauksesta.
Kaupungin kirkontornissa löi kello vain kaksi kertaa vuorokaudessa: puolenpäivän ja sydänyön aikaan. Kohta sen jälkeen kun se lyönnillään oli ilmoittanut keskiyön hetken, kuului kiireisiä askelia.
— Siis huomenillalla taas Myridovilla! — kuuli Atshmianov ja tunsi
Kirilinin äänen. — Kello kahdeksan. Näkemiin!
Pystyaidan luona tuli näkyviin Nadeshda Feodorovna. Huomaamatta, että Atshmianov istui penkillä, hän livahti varjona hänen ohitsensa, aukaisi portin oven ja sulkematta sitä jäljestään astui sisään. Tultuaan huoneeseensa hän sytytti kynttilän, riisuutui sukkelasti, mutta ei mennyt vuoteeseen, vaan painautui tuolin eteen polvilleen, kietoi kätensä sen ympärille ja painoi otsansa sitä vasten.
Lajevski palasi kotiin kello kahden jälkeen.