XV.
Päätettyään valehdella, ei kaikkea yhdellä kertaa, vaan vähissä erin, Lajevski meni seuraavana päivänä kello kahden aikaan Samoilenkon luo pyytämään rahoja, päästäkseen kaikin mokomin matkustamaan lauantaina. Eilisen hysteriakohtauksen jälkeen, joka hänen raskaaseen sieluntilaansa oli vielä lisännyt katkeran häpeäntunteen, hänen oli mahdoton enää jäädä kaupunkiin. Jos Samoilenko pysyy jyrkästi asettamissaan ehdoissa, ajatteli hän, voi niihin kyllä suostua ja ottaa rahat ja huomenna ihan lähtöhetkellä sanoa, että Nadeshda Feodorovna oli kieltäytynyt matkustamasta. Jo illalla voi koettaa Nadeshdaa taivutella ja uskotella, että kaikki tapahtuu hänen parastaan silmälläpitäen. Jos Samoilenko, joka on von Corenin ilmeisen vaikutuksen alaisena, kerrassaan kieltäytyy rahoja antamasta tai panee joitakin uusia ehtoja, niin hän matkustaa jo tänään lastihöyrylaivassa tai vaikka purjealuksessa Novyi-Afoniin tai Novorossiskiin ja lähettää sieltä äidilleen nöyrän sähkösanoman ja asuu siellä niin kauan, kunnes äiti lähettää matkarahat.
Samoilenkon luo tultuaan hän tapasi vierashuoneessa von Corenin. Eläintieteilijä oli vastikään tullut päivälliselle ja avattuaan tapansa mukaan valokuva-albumin katseli silkkihattuherroja ja myssyihin puettuja rouvia.
"Pitipä mun tulla sopimattomaan aikaan", ajatteli Lajevski nähtyään hänet. "Hän voi sekoittaa koko asian." — Hyvää päivää!
— Hyvää päivää, — vastasi von Coren katsomatta häneen.
— Onko Aleksander Daviditsh kotona?
— On. Keittiössä.
Lajevski meni keittiöön, mutta nähtyään ovesta, että Samoilenko valmistaa salaattia, hän palasi vierashuoneeseen ja istuutui. Eläintieteilijän läsnäollessa hänen aina oli tukala olla, ja nyt hän pelkäsi, että olisi pakko puhua hysteriakohtauksesta. Minuutti kului, eikä kumpikaan puhunut mitään. Von Coren nosti äkkiä katseensa Lajevskiin ja kysyi:
— Kuinka jaksatte eilisen jälkeen?
— Erinomaisesti, — vastasi Lajevski punastuen. — Itse asiassahan ei ollut mitään erikoisempaa…
— Eiliseen asti olin siinä luulossa, että hysteriakohtauksia on vain naisilla, ja sentähden ajattelin ensiksi, että teillä oli tanssitauti.
Lajevski väänsi huulensa mielistelevään hymyyn ja ajatteli:
"Kuinka epähienoa tuo on hänen puoleltaan. Tietäähän hän vallan hyvin, että minun on tukala olla…" — Niin, olihan tuo naurettava juttu, — sanoi hän yhä hymyillen. — Nauroin tänään koko aamun. Omituista hysteerisessä kohtauksessa on se, että vaikka tietääkin sen järjettömäksi, kuitenkin nauraa sille sydämessään ja samalla itkee. Hermostuneella aikakaudellamme olemme hermojemme orjia; ne ovat meidän käskijöitämme ja tekevät mitä tahtovat. Sivistys on tässä suhteessa tehnyt meille karhunpalveluksen…
Lajevski puhui, ja hänestä oli epämieluista, että von Coren vakavana ja tarkkaavaisesti kuunteli ja katsoi häneen huomaavaisesti, silmiään räpyttämättä, ikäänkuin tutkien häntä; ja hän oli suutuksissaan itseensä siitäkin, että huolimatta von Corenia kohtaan tuntemastaan vihasta hän ei mitenkään kyennyt karkoittamaan mielistelevää hymyä kasvoiltaan.
— Vaikka täytyy se tunnustaa, — pitkitti hän, — olihan tällä kohtauksella suoranaiset ja varsin perusteellisetkin syynsä. Terveyteni on viime aikoina ollut hyvin horjuva. Lisätkää tähän ikävä, alituinen rahapula … ihmisten ja yleisten harrastusten puute … siinä on ahtaalla kuin oven välissä.
— Niin, kyllähän tilanne on toivoton, — myönsi von Coren.
Nämä tyynesti lausutut, kylmät sanat, jotka sisälsivät puoleksi pilkkaa, puoleksi tunkeilevaa ennustamista, loukkasivat Lajevskia. Hän muisti eläintieteilijän eilisiltaisen katseen, joka oli täynnä ivaa ja inhoa, oli hetken vaiti ja kysyi sitten, tällä kertaa enää hymyilemättä:
— Mistä te tiedätte, millainen tilani on?
— Vastahan puhuitte siitä itse, ja sitäpaitsi ottavat ystävänne niin hartaasti osaa oloihinne, ettei koko päivässä kuule muusta puhuttavankaan kuin teistä.
— Mitkä ystävät? Samoilenkoko, vai?
— Kyllä hänkin.
— Minä pyytäisin Aleksander Daviditshia ja yleensä ystäviäni vähemmän huolehtimaan minusta.
— Tuossa tulee Samoilenko, pyytäkää, että hän vähemmän huolehtii teistä.
— Minä en käsitä tuota puheensävyänne… — mutisi Lajevski; hänet valtasi sellainen tunne ikäänkuin hän vasta nyt olisi käsittänyt, että eläintieteilijä vihaa häntä, halveksii ja pilkkaa häntä ja on hänen kiihkein, leppymättömin vihamiehensä. — Säästäkää tuo sävynne jotakuta toista varten, — lausui hän, jaksamatta puhua kovaa vihastuksensa takia, joka tuppautui rintaan ja kurkkuun, samaten kuin eilisiltainen naurunhalu.
Sisään astui Samoilenko paitahihasillaan, hikisenä ja punoittavana keittiön kuumuudesta.
— Kah, oletko sinä täällä? — sanoi hän. — Päivää, veikko. Oletko syönyt puolista? Älä kursaile, sano: oletko syönyt?
— Aleksander Daviditsh, — lausui Lajevski, nousten seisaalleen, — jos minä käännyin puoleesi jollakin likeisten kesken tavallisella pyynnöllä, ei se merkinnyt sitä, että vapautan sinut olemasta vaatimaton ja pitämästä arvossa toisen salaisuuksia.
— Mitä kummaa? — ihmetteli Samoilenko.
— Ellei sinulla ole rahaa, — pitkitti Lajevski, korottaen ääntään ja kiihdyksissään myötäänsä vaihdellen jalka-asentoa, — niin älä anna, kieltäydy, mutta miksi pitäisi joka kadunkulmassa toitottaa, että minun tilani on toivoton ynnä muuta? Sellaisia hyviätöitä ja ystävänpalveluksia, kun toimitetaan jotakin kopeekan arvosta, mutta puhutaan vähintäin ruplan verran, minä en voi sietää! Voit kerskata hyvillätöilläsi, mutta kukaan ei ole antanut sinulle oikeutta paljastaa minun salaisuuksiani!
— Mitä salaisuuksia? — kysyi Samoilenko hämillään ja alkaen jo suuttua, — jos olet tullut tänne sättimään, niin mene matkaasi. Tule sitten toiste!
Samoilenko muisti säännön, että kun vihastuu lähimmäiseensä, pitää ajatuksissaan lukea sataan, niin tyyntyy; ja hän alkoi kiireesti laskea.
— Pyydän, ettette huolehdi minusta! — jatkoi Lajevski. — Älkää kiinnittäkö minuun huomiota. Ja kellä on oikeastaan mitään tekemistä minun kanssani taikka oikeutta sekaantua siihen, kuinka minä elän? Totta on, että minä tahoon matkustaa pois! Totta on, että teen velkoja, juon, elän vieraan vaimon kanssa, että minulla on hysteria, että olen kehno, etten ole niin syväaatteinen kuin eräät, mutta ketä se liikuttaa niin vähääkään? Kunnioitettakoon persoonallisuutta!
— Suo, veliseni, anteeksi, — sanoi Samoilenko, ehdittyään lukea kolmeenkymmeneenviiteen, — mutta…
— Kunnioitettakoon persoonallisuutta! — keskeytti hänet Lajevski. — Nämä lakkaamattomat puhelut toisen kustannuksella, oihkaamiset ja voihkaamiset, alituiset vakoilut, salakuuntelut, nämä ystävälliset myötätunnon ilmaisut, hiiteen ne kaikki! Minulle annetaan rahoja lainaksi ja pannaan ehtoja kuin koulupojalle! Minua kohdellaan yliolkaisesti kuin hitto ties mitä! Minä en tahdo mitään! — kiljaisi Lajevski, horjuen mielenkuohunnasta ja peläten että kenties oli tulossa eilinen hysteriakohtaus. — "Lauantaina minä en siis matkusta", sävähti hänen ajatuksissaan.
Diakoni astui sisään ja nähdessään Lajevskin, joka kalpeana, käsiään huitoen kääntyi kummallisine puheineen ruhtinas Vorontsovin muotokuvan puoleen, pysähtyi ovensuuhun, ikäänkuin puusta pudonneena.
— Alituiset kurkistelut sieluni syvyyksiin, — jatkoi Lajevski, — loukkaavat minussa ihmisarvoa, ja minä pyydän vapaaehtoisia salapoliiseja lakkaamaan urkinnastaan! Riittää!
— Mitä sinä … mitä te sanoitte? — kysyi Samoilenko, ehdittyään parahiksi lukea sataan asti ja astuen kasvoiltaan punaisena Lajevskin eteen.
— Riittää! — toisti Lajevski hengästyneenä ja tarttui lakkiinsa.
— Minä olen venäläinen lääkäri, aatelismies ja valtioneuvos! — virkkoi Samoilenko pontevasti. — Urkkija en ole koskaan ollut enkä salli kenenkään itseäni loukata! — huusi hän jylisevällä äänellä, korostaen viimeistä sanaa. — Suu kiinni!
Diakoni, joka ei koskaan ollut nähnyt tohtoria niin mahtavana, kiihtyneenä, punakkana ja julmana, tukki kädellä suunsa, peräytyi eteiseen ja nauroi siellä katketakseen. Lajevski näki ikäänkuin sumun läpi, kuinka von Coren nousi ja pannen kädet housuntaskuihin kävi sellaiseen asentoon, kuin jos olisi odottanut, mitä tuleman piti; tämä asento näytti Lajevskista ylenmäärin hävyttömältä ja loukkaavalta.
— Suvaitkaa ottaa sananne takaisin! — kiljaisi Samoilenko.
Lajevski, joka ei enää muistanut, mitä sanoja oli käyttänyt, vastasi:
— Jättäkää minut rauhaan! Minä en tahdo mitään! Tahoon vain, että te ja juutalaissyntyiset saksalaistulokkaat jättäisitte minut rauhaan! Muussa tapauksessa minä ryhdyn toimenpiteisiin. Vaadin kaksintaisteluun!
— Nyt se kuultiin, — sanoi von Coren, astuen esiin pöydän takaa. — Herra Lajevski haluaa ennen lähtöään huvitella kaksintaistelulla. Minä voin tarjota hänelle tämän huvin. Herra Lajevski, minä hyväksyn haasteenne.
— Haasteeni? — murahti Lajevski hiljaa, astuen eläintieteilijän luo ja katsoi vihaa liekehtien hänen tummapintaiseen otsaansa ja kiharaisiin hiuksiinsa. — Haasteeni? Tehkää hyvin! Minä vihaan teitä! Vihaan!
— Olen varsin iloinen. Huomenaamulla hyvin varhain Kerbalain ravintolan luona, kaikkine yksityiskohtineen makunne mukaan. Nyt sen sijaan korjatkaa luunne!
— Vihaan! — toisti Lajevski hiljaisella äänellä, raskaasti puhkuen. —
Olen vihannut jo kauan aikaa! Kaksintaistelu! Niin juuri!
— Toimita hänet pois, Aleksander Daviditsh, tahi minä lähden, — sanoi von Coren. — Hän puraisee minua.
Von Corenin tyyni sävy palautti tohtorin maltin; hän oli tuota pikaa taas tyyni ja järkevä, tarttui Lajevskiin molemmin käsin vyötäisistä ja vieden hänet loitommas eläintieteilijästä puhella lirkutti ystävällisellä, mielenkuohunnasta vielä vapisevalla äänellä:
— Ystävä kullat … hyvät, rakkaat… Kiivastuttiin ja sillä hyvä … sillä hyvä… Ystäväiseni…
Kuullessaan lempeän, ystävällisen äänen Lajevski tunsi, että hänen elämässään oli nyt tapahtunut jotakin kuulumatonta, hirviömäistä, ikäänkuin hän olisi ollut vähällä joutua junan alle; hän oli puhjeta itkuun, viittasi kädellä ja ryntäsi ulos huoneesta.
"Tuntea toisen vihan kohdistuvan itseensä, näyttäytyä vihaavan ihmisen edessä mitä kurjimmassa, halveksittavimmassa, avuttomimmassa muodossa, voi hyvä Jumala, kuinka se on raskasta!" ajatteli hän tuokion kuluttua, istuessaan paviljongissa ja tuntiessaan tuon äsken kestämänsä vihanpurkauksen ikäänkuin ruostepisteenä ruumiissaan. "Kuinka se on raakaa, hyvä Luoja!"
Kylmä vesi konjakin kera virkisti häntä. Hän kuvitteli selvästi von Corenin rauhalliset, pöyhkeät kasvot, hänen eilisen katseensa, lattiamattoa muistuttavan paitansa, äänensä, valkoiset kätensä, ja kiihkeä, kostonhaluinen viha velloi hänen rinnassaan ja vaati tyydytystä! Ajatuksissaan hän kaatoi von Corenin maahan ja alkoi tallata häntä. Hän muisteli yksityiskohtia myöten kaikkea, mitä oli tapahtunut, ja ihmetteli, kuinka oli voinut mielistelevästi hymyillä mitättömälle miehelle ja yleensä antaa mitään arvoa sellaisten vähäpätöisten, tuntemattomien ihmisten mielipiteille, jotka asuvat kaikkein kurjimmassa pikkukaupungissa — eihän tätä kai ole kartallakaan eikä Pietarissa tunne ainoakaan kunnon ihminen. Jos tämä kaupunkirähjä äkkiä vaipuisi maan alle tai palaisi, luettaisiin sähkösanomatietoa siitä Venäjällä yhtä ikävystyneinä kuin ilmoitusta myytävistä vanhoista huonekaluista. Tappaako hän huomisaamuna von Corenin vai jättääkö hänet eloon, se on yhdentekevää, yhtä hyödytöntä ja mielenkiintoa vailla. Jos ampuu häntä jalkaan tahi käteen, haavoittaa, sitten tekee hänestä pilkkaa, niin samaten kuin hyönteinen, jolta on reväisty jalka irti, sekautuu heiniin, samaten hänkin kihelmöivine kärsimyksineen sitten hukkukoon suureen joukkoon samanlaisia mitättömiä ihmisiä kuin hän itsekin on.
Lajevski lähti Sheshkovskin luo, kertoi hänelle kaikki ja pyysi häntä sekundantikseen; sitten he yhdessä lähtivät posti- ja lennätinkonttorin päällikön luo, pyysivät häntäkin sekundantiksi ja jäivät hänen luokseen päivälliselle. Päivällispöydässä oli leikkipuhe valloillaan ja naurettiin paljon. Lajevski lasketteli kompia sen johdosta, ettei hän melkein ollenkaan osannut ampua, ja nimitteli itseään kuninkaalliseksi tarkkampujaksi ja Wilhelm Telliksi.
— Sitä herraa on läksytettävä! — sanoi hän.
Päivällisen jälkeen istuttiin pelaamaan korttia. Lajevski pelasi, joi viiniä ja ajatteli, että kaksintaistelu yleensä on typerää ja tolkutonta, koska se ei ratkaise kysymystä, vaan tekee sen entistä sekavammaksi, mutta ettei ilman sitä voi asiasta selvitä. Niinkuin tässäkin tapauksessa: eihän käy syyttäminen von Corenia rauhantuomarin edessä. Ja siitäkin on tämä kaksintaistelu hyvä, että sen jälkeen hänen ei enää sovi jäädä kaupunkiin. Hän tuli hieman päihinsä, huumautui korttipeliin ja tunsi olonsa hyväksi.
Mutta kun aurinko laski ja tuli pimeä, valtasi hänet levottomuus. Se ei ollut kuoleman edellä käyvää pelkoa, sillä koko sen ajan, kun hän söi puolista ja pelasi korttia, hänessä oli ties miksi se vakaumus, että tämä kaksintaistelu menee myttyyn; mutta hän pelkäsi jotakin outoa, mitä huomenaamulla piti tapahtuman ensi kerran hänen elämässään, ja samalla hän pelkäsi pian alkavaa yötä… Hän tiesi yön tulevan pitkäksi, unettomaksi, jolloin täytyisi ajatella ei yksistään von Corenia ja hänen vihaansa, vaan sitä valheiden suunnatonta röykkiötäkin, jonka läpi hänen oli taivallettava ja jonka kaartamiseen häneltä puuttui sekä voimia että taitoa. Tilanne oli sentapainen kuin jos hän äkkiä olisi sairastunut; häneltä oli mennyt kaikki mielenkiinto kortteihin ja ihmisiin, hän alkoi häärätä ja pyydellä, että hänet päästettäisiin kotiin. Hän halusi mitä pikimmin käydä vuoteeseen, olla liikkumatta ja valmistaa ajatuksiaan yöksi. Sheshkovski ja postivirkamies saattoivat häntä ja lähtivät sitten von Corenin luo keskustelemaan kaksintaistelusta.
Lähellä asuntoaan Lajevski kohtasi Atshmianovin. Nuori mies oli hengästyksissään ja kiihtynyt.
— Minä etsin juuri teitä, Ivan Andreitsh! sanoi hän. — Pyydän teitä, lähdetään kiireimmiten…
— Minne?
— Teitä haluaa tavata muuan teille tuntematon mies, jolla on teille perin tärkeätä asiaa. Hän pyytää mitä hartaimmin teitä tulemaan hetkiseksi. Hänen on puheltava kanssanne jostakin asiasta… Hänelle se on yhtä tähdellistä kuin elämä tai kuolema…
Kiihdyksissään Atshmianov lausui tämän vahvalla armenialaismurteella ja korosti tavuja venäläisen korvaa loukkaavalla tavalla.
— Kuka hän on? — kysyi Lajevski.
— Hän pyysi jättämään nimensä mainitsematta.
— Sanokaa hänelle, ettei minulla ole aikaa. Huomenna, jos hän suvaitsee…
— Kuinka te voitte! — säikähti Atshmianov. — Hän tahtoo ilmaista teille jotakin, teille perin tärkeää … perin tärkeää! Ellette lähde, tapahtuu onnettomuus.
— Kummallista… — jupisi Lajevski käsittämättä syytä, miksi Atshmianov oli niin kiihdyksissään ja mitä salaisuuksia voi olla tässä ikävässä, kaikille tarpeettomassa kaupunkipahasessa. — Kummallista, — toisti hän ajatuksissaan. — Voimmehan lähteä. Yhdentekevä.
Atshmianov lähti rivakasti kulkemaan edeltä, Lajevski seurasi häntä.
Kuljettiin ensin erästä katua, sitten kapeaa solaa pitkin.
— Kuinka tämä on ikävää, — virkkoi Lajevski.
— Kohtsillään, kohtsillään… Se on tässä lähellä. Vanhan vallin likellä he kulkivat kapeaa poikkikatua pitkin kahden aidatun tyhjän aukion välitse, poikkesivat sitten johonkin avaraan pihaan ja lähestyivät pienehköä rakennusta…
— Onko tämä Myridovin talo, vai mitä? — kysyi Lajevski.
— On.
— Mutta miksi kuljemme takapihan kautta, sitä en ymmärrä? Olisihan voitu kadun puoleltakin. Olisi ollut lähempänä…
— Ei mitään, ei mitään…
Lajevskista oli niinikään outoa, että Atshmianov vei hänet keittiönportaiden kautta ja viittasi hänelle kädellään, ikäänkuin kehoittaen astumaan hiljaa ja olemaan ääneti.
— Tänne, tänne… — virkkoi Atshmianov aukaisten varovasti oven ja astuen porstuaan varpaisillaan. — Hiljaa, hiljaa, olkaa niin hyvä. Voisivat kuulla.
Hän pysähtyi kuuntelemaan, veti raskaasti henkeään ja virkkoi kuiskaten:
— Avatkaa tämä ovi ja astukaa sisään… Älkää pelätkö.
Lajevski avasi epäröiden oven ja joutui matalaan huoneeseen, jossa ikkunat olivat verhotut. Pöydällä paloi kynttilä.
— Ketä haette? — kysyi joku viereisestä huoneesta. — Sinäkö se olet,
Myridka?
Lajevski kiirehti tähän huoneeseen ja näki Kirilinin ja tämän vieressä
Nadeshda Feodorovnan.
Hän ei kuullut, mitä hänelle sanottiin, peräytyi huoneesta ja tuli huomaamattaan kadulle. Viha von Corenia kohtaan ja levottomuus — kaikki oli sielusta hälvennyt. Kotiin mennessään hän kömpelösti huitoi oikealla kädellään ja katseli tarkasti jalkoihinsa, koettaen astua tasaista pohjaa myöten. Kotona työhuoneessaan hän hieroen käsiään ja omituisesti väännellen olkapäitänsä ja niskaansa, ikäänkuin takki ja paita olisivat puristaneet, asteli nurkasta nurkkaan, sytytti sitten kynttilän ja istahti pöydän ääreen…