XVI.
Humanistiset tieteet, joista puhutte, voivat vasta silloin tyydyttää ihmisajatusta, kun ne kehittyessään kohtaavat täsmälliset tieteet ja asettuvat kulkemaan niiden kanssa rinnakkain. Kohtaavatko ne toisensa mikroskoopissa vai uuden Hamletin yksinpuheluissa vaiko uudessa uskonnossa, sitä en tiedä, mutta ennemmin luulen maan peittyvän jääkuoreen, ennenkuin näin käy. Kaikkein pysyväisin ja elinvoimaisin humanistisista tietämyksistä on tietysti Kristuksen oppi, mutta katsokaahan, kuinka eri lailla sitäkin ymmärretään! Toiset opettavat, että meidän tulee rakastaa lähimmäisiämme, mutta tekevät poikkeuksen sotamiehiin, pahantekijöihin ja mielenvikaisiin nähden: ensinmainittuja he sallivat tappaa sodassa, toisia eristetään tai mestataan, ja viimemainituilta kielletään oikeus mennä naimisiin. Toiset tulkitsijat opettavat, että tulee rakastaa kaikkia lähimmäisiä poikkeuksetta, erottamatta vuohia lampaista. Heidän oppinsa mukaan, jos teidän luoksenne tulee keuhkotautinen tai murhamies tai kaatuvatautinen ja kosii tytärtänne — niin antakaa; jos kretiinit, heikkojärkiset, aloittavat sodan ruumiillisesti |a henkisesti terveitä vastaan, niin tarjotkaa kiltisti päänne heidän katkaistavakseen. Tämä rakkaudensaarna, joka vaatii rakkautta rakkauden tähden, kuten taidetta taiteen tähden, jos sillä olisi voimaa, johtaisi loppujen lopuksi ihmiskunnan täydelliseen hävittämiseen, ja niin tapahtuisi suurin konnantyö, mitä koskaan maan päällä on sattunut. Tulkinnat ovat varsin moninaisia, ja jos niitä on paljon, ei yksikään niistä tyydytä vakavaa ajattelua, vaan se rientää tulkintojen suureen joukkoon liittämään vielä omansa. Sentähden älkää koskaan perustako tätä kysymystä, kuten sanotte, filosofiselle tahi niin sanotulle kristilliselle pohjalle; sen kautta siirrytte vain yhä loitommas kysymyksen ratkaisusta.
Diakoni kuunteli tarkkaavaisesti eläintieteilijää, mietti ja kysyi:
— Onko siveellinen laki, joka on ominainen jokaiselle ihmiselle, filosofien keksimä, vai onko Jumala sen luonut samalla kuin ruumiinkin?
— En tiedä. Mutta sanottu laki on siksi yleinen kaikille kansoille ja aikakausille, että minusta näyttää kuin tulisi sitä pitää ihmiseen elimellisesti kuuluvana. Se ei ole keksitty, vaan se on ja tulee olemaan. Minä en sano, että sitä koskaan nähdään mikroskoopilla, mutta sen elimellisen yhteyden todistaa jo silminnähtävyys: vakavaluontoiset aivohäiriöt ja kaikki niin sanotut sielulliset taudit ilmenevät ennen kaikkea siveellisen lain vääristelemisessä, mikäli minulle on tunnettua.
— Hyvä on. Siis, samaten kuin vatsa tahtoo ruokaa, samaten siveellinen tunto tahtoo, että rakastaisimme lähimmäisiämme. Eikö niin? Mutta synnynnäinen luontomme asettuu itserakkaudesta omantunnon äänen ja järjen kanssa vastahankaan, ja sentähden herää paljon vaikeasti ratkaistavia kysymyksiä. Kenenkä puoleen meidän on käännyttävä saadaksemme ratkaisun näihin kysymyksiin, ellette salli niitä perustaa filosofiselle pohjalle?
— Kääntykää niiden harvojen täsmällisten tietämysten puoleen, joita meillä on. Luottakaa silminnähtävyyteen ja tosiasiain logiikkaan. Se on tosin niukkaa, mutta sensijaan se ei ole niin horjuvaa ja vetelää kuin filosofia. Siveellinen laki vaatii, se myönnettäköön, että rakastaisitte ihmisiä. Entä sitten? Rakkauteen täytyy sisältyä, että poistatte kaiken sen, mikä tavalla tahi toisella vahingoittaa ihmisiä ja uhkaa tuottaa niille vaaraa nyt ja vastedes.
Tietomme ja silminnähtävyys sanovat teille, että ihmiskuntaa uhkaa vaara siveellisesti ja ruumiillisesti epänormaalisten puolelta. Jos näin on, niin taistelkaa epänormaalisia ihmisiä vastaan. Elleivät voimanne riitä kohottamaan heitä normaali-ihmisten tasalle, niin riittää teillä voimia ja taitoa tehdä heidät vaarattomiksi, siis hävittää heidät.
— Siis on rakkaus siinä, että väkevän tulee voittaa heikko?
— Epäilemättä.
— Mutta väkeväthän ristiinnaulitsivat Herramme Jeesuksen Kristuksen! — sanoi diakoni kiihkeästi.
— Siinäpä se juuri onkin, etteivät häntä ristiinnaulinneet väkevät, vaan heikot. Inhimillinen kulttuuri on heikontanut ja pyrkii tekemään ihan tyhjäksi olemassaolon taistelun ja luonnollisen valinnan; siitä johtuu, että heikot ovat tavattomasti lisääntyneet ja päässeet väkevistä voitolle. Kuvitelkaapa, että teidän onnistuisi juurruttaa mehiläisiin humaanisia aatteita niiden ollessa muokkaamattomassa, alkeellisessa tilassa. Mitä siitä seuraisi? Kuhnurit, jotka ovat tapettavat, jäisivät eloon, söisivät hunajan ja alkaisivat turmella ja tappaa naarasmehiläisiä — ja tuloksena olisi, että heikot saisivat vallan väkevistä ja viimemainitut huononisivat suvustaan. Aivan samaa tapahtuu nykyisin ihmiskunnassa: heikot sortavat väkeviä. Villikansoilla, jotka eivät vielä ole joutuneet kosketuksiin kulttuurin kanssa, kulkee väkevin, viisain ja kaikkein siveellisin etumaisena; hän on päämies ja käskijä. Mutta me kulttuuri-ihmiset olemme ristiinnaulinneet Kristuksen ja ristiinnaulitsemme hänet yhä edelleen. Meiltä siis puuttuu jotakin… Ja tämä "jokin" meidän on saatava itsessämme uudelleen eleille, muuten ei tule loppua näistä väärinkäsityksistä.
— Mutta minkä tunnusmerkin nojalla voitte eroittaa väkevät heikoista?
— Tunnusmerkkeinä ovat tietäminen ja silminnähtävyys. Tuberkeli- ja lymfaattiset sairaat tuntee heidän taudeistaan, siveettömät ja mielenvikaiset taas teoistaan.
— Mutta onhan mahdollista erehtyä?
— Kyllä; mutta turhaa on pelätä jalkojen kastumista, jos kerran vedentulva uhkaa.
— Se on filosofiaa, — huomautti diakoni naurahtaen.
— Ei laisinkaan. Te olette siinä määrin seminaarillisen filosofianne tärvelemä, että tahdotte kaikessa nähdä pelkästään sumua. Abstraktiset tieteet, joita teidän nuori päänne on täyteen ahdettu, ovatkin abstraktisia nimeltään juuri sentähden, että ne abstrahoivat, vetävät järkenne pois silminnähtävyydestä. Katsokaa pirua suoraan silmiin, ja jos hän on piru, niin sanokaa sitä myös piruksi älkääkä tuppautuko Kantin tai Hegelin luo saadaksenne selityksiä.
Eläintieteilijä oli kotvasen vaiti ja jatkoi sitten: — Kaksi kertaa kaksi on neljä, ja kivi on kivi. Huomenna meillä on kaksintaistelu. Minä ja te sanomme tietysti, että se on typerää ja järjetöntä, että kaksintaistelu on jo aikansa elänyt, että ylimystön välinen kaksintaistelu todellisuudessa ei minkään puolesta eroa juopuneiden kapakkatappelusta, mutta kuitenkaan emme pysähdy, vaan lähdemme kaupungin ulkopuolelle ja taistelemme. On siis olemassa voima, joka on harkintaamme suurempi. Me huudamme, että sota on rosvousta, raakalaisuutta, hirmuista veljesmurhaa, emmekä voi tainnoksiin menemättä nähdä verta; mutta eipä muuta tarvita kuin että ranskalaiset tai saksalaiset loukkaavat meitä, niin oitis tunnemme voimallista mielennousua, mitä vilpittömimmin huudamme hurraata ja hyökkäämme vihollisen kimppuun, ja silloin te rukoilette aseille Jumalan siunausta, ja urhoutemme herättää yleistä ja vilpitöntä ihastusta… On siis taaskin olemassa voima, joka on ellei juuri korkeampi, niin ainakin meitä ja filosofiaamme väkevämpi. Emme pysty sitä pysähdyttämään enemmän kuin tuota pilveäkään, joka tuolta meren ääreltä meitä lähestyy. Älkää siis teeskennelkö, älkää puiko sille nyrkkiä taskussanne älkääkä sanoko: "voi, se on typerää! voi, se on vanhentunutta! voi, se on ristiriidassa raamatun opin kanssa!", vaan katsokaa sitä suoraan silmiin, tunnustakaa sen järkevä lainmukaisuus, ja kun se esimerkiksi pyrkii hävittämään raihnasta, risatautista, turmeltunutta rotua, niin älkää asettuko sitä ehkäisemään pillereillänne ja lainauksilla väärin ymmärretystä evankeliumista. Ljeskov kertoo eräästä tunnollisesta Danielista, joka tapasi kaupungin ulkopuolella spitaalitautisen ja ruokki ja lämmitti häntä rakkauden ja Kristuksen nimeen. Jos tuo Daniel todellisuudessa olisi rakastanut ihmisiä, olisi hän raahannut spitaalitautisen loitommalle kaupungista ja viskannut hänet vuoren rotkoon ja lähtenyt itse palvelemaan terveitä. Kristus on toivoakseni käskenyt meitä osoittamaan järkevää, viisasta ja hyödyllistä rakkautta.
— Voi teitä mokomaa! — naurahti diakoni. — Itse ette usko
Kristukseen, miksi hänen nimeänsä sitten niin usein mainitsette?
— Ei, kyllä minä uskon, vaikka omalla tavallani enkä sillä tavalla kuin te. Oh, diakoni, diakoni! — naurahti eläintieteilijä, tarttui papin vyötäisiin ja virkkoi iloisesti:
— No, viis siitä! Lähdetäänkö huomenna kaksintaisteluun?
— Virka ei salli, muuten lähtisin.
— Entä mitä merkitsee — virka?
— Olen papiksi vihitty. Minun päälläni lepää siunaus.
— Oh, diakoni, diakoni, — toisti von Coren nauraen.
— Kuinka halusti keskustelen kanssanne.
— Te sanotte, että teillä on usko, — sanoi diakoni.
— Minkälainen on se usko? Mutta minulla kun on setä pappina, niin hän uskoo niin vahvasti, että kun hän poudalla menee kedolle sadetta rukoilemaan, ottaa hän mukaansa sateenvarjon ja nahkaviitan, ettei sade paluumatkalla kastelisi häntä pahanpäiväiseksi. Se on usko! Kun hän puhuu Kristuksesta, säteilee hänestä pyhyyden loiste, ja kaikki miehet ja naiset itkevät ääneen. Hän pysäyttäisi sen pilvenkin, josta puhuitte, ja kääntäisi kaikki nuo voimanne pakoon. Niin… Usko siirtää vuoriakin. Diakoni hymähti ja taputti eläintieteilijää olalle.
— Niinpä niin… — jatkoi hän. — Te vain yhä opiskelette, tungette merten syvyyksiin, erottelette heikkoja ja väkeviä, kirjoittelette kirjoja ja haastatte kaksintaisteluun — ja kuitenkin jää kaikki paikalleen, mutta joku raihnainen äijä-vanhus Pyhän Hengen innoittamana sopertaa yhden ainoan sanan, tai Arabiasta ajaa karauttaa ratsullaan joku uusi Muhammed kalpa kädessä, ja kaikki teillä kukistuu nurin niskoin ketarat taivasta kohden, eikä Euroopassa jää kiveä kiven päälle.
— Jokohan tuo, diakoni, on hangolla taivaankanteen kirjoitettu?
— Usko ilman töitä on kuollut, mutta työt ilman uskoa ovat vieläkin pahempaa, pelkkää ajanhukkaa eikä mitään muuta.
Meren rannalla tuli näkyviin tohtori. Hän huomasi diakonin ja eläintieteilijän ja tuli heidän luokseen.
— Kaikki taitaa olla valmiina, — virkkoi hän hengästyneenä. —
Sekundanteiksi tulevat Govorovski ja Doiko. Saapuvat huomenaamulla kello
viisi. Nostaapa aika synkkiä pilviä! — jatkoi hän katsoen taivaalle. —
Ei näe mitään. Kohtsillään alkaa sataa.
— Sinä toivoakseni lähdet mukaan? — kysyi von Coren.
— Ei, Jumala varjelkoon, minä olen niin peräti uupunut. Minun sijastani lähtee Ustimovitsh. Olen jo hänen kanssaan sopinut.
Kaukana meren yllä välähti salama ja kuului ukkosen myllerrystä.
— Kuinka tukahuttavaa on ukonilman edellä! — sanoi von Coren. — Panen vetoa, että sinä olet jo käynyt Lajevskin luona ja itkenyt pää hänen rintaansa painettuna.
— Mitä minä hänen luokseen? — vastasi tohtori käyden hämille. — Sitä vielä!
Ennen auringon laskua hän oli monta kertaa kävellyt puistikkokatua edestakaisin, toivoen kohtaavansa Lajevskin. Häntä hävetti taannoinen kiivastumisensa ja sitä seurannut äkillinen hyvyydenpuuskansa. Hänen olisi tehnyt mieli pyytää Lajevskilta anteeksi leikkisään tapaan, torua häntä, tyynnytellä ja sanoa, että kaksintaistelu on raakalaisuuden jäännös, mutta että itse sallimus on osoittanut heidät turvautumaan kaksintaisteluun keinona sopiakseen keskenään; huomenna he, mitä mainioimmat, syväjärkiset miehet kumpikin, ammuttuaan toisiaan kohtaan laukauksen, antavat oikean arvon toinen toisensa jalomielisyydelle ja tulevat ystäviksi. Mutta Lajevskia hän ei tavannutkaan.
— Mitä minä hänen luokseen? — toisti Samoilenko. — En minä häntä loukannut, vaan hän loukkasi minua. Sano, hyvä mies, minkätähden hän niin hyökkäsi minun kimppuuni? Mitä pahaa minä hänelle olen tehnyt? Tulen ruokailuhuoneeseen ja osaamatta aavistaa tuon taivaallista saan vasten naamaani syytöksen: urkkija! Siinä ollaan! Sano, mistä se teillä alkoi? Mitä sinä hänelle sanoit?
— Sanoin hänelle, että hänen tilansa on toivoton. Ja minä olin oikeassa. Ainoastaan rehelliset ja petkuttajat voivat selviytyä millaisesta pulasta hyvänsä, mutta ne, jotka samalla tahtovat olla rehellisiä ja petkuttajia, ovat auttamattomasti hukassa. Mutta, hyvät herrat, kello on jo yksitoista, ja huomenna täytyy nousta aikaisin.
Äkkiä lehahti tuuli; se nostatti rantakadulla pölyä, pyöritti sitä vihurissa, ja sen jylhään vonkunaan hukkui merenkin pauhina.
— Tuulispää! — sanoi diakoni. — Täytyy lähteä, muuten ajaa poroa silmät täyteen.
Liikkeelle lähdettyä Samoilenko huokasi ja virkkoi, pidellen kiinni lakkiaan:
— Ei taida minunkaan nukkumisestani tänä yönä mitään tulla.
— Älä sinä ole rauhaton, — sanoi eläintieteilijä naurahtaen. — Voit olla huoleti, kaksintaistelu ei pääty sen kummempaan. Lajevski kai ampuu jalomielisesti ilmaan, hän ei juuri muuta kykenekään tekemään, minä taas en ammu laisinkaan. Joutua oikeudessa syytteeseen Lajevskin tähden on turhaa ajan hukkaa — se leikki ei ole minkään veroinen. Toisekseen, millainen edesvastuu on kaksintaistelusta säädetty?
— Arestirangaistus, tahi jos vastapuoli kaatuu, enintään kolme vuotta linnavankeutta.
— Pietari-Paavalin linnassako?
— Ei, luullakseni sotalinnassa.
— Vaikka niin, mutta sietäisi tuota lurjusta läksyttää!
Takana meren selällä välähti salama ja valaisi hetkiseksi rakennusten katot ja vuoret. Puistikkokadun kohdalla ystävät erosivat. Tohtorin häivyttyä pimeään ja hänen askeltensa herettyä kuulumasta von Coren huusi hänelle:
— Kunpa ei ilma estäisi meitä huomenna!
— Tokkopa vain! Mutta hyvä olisi, jos niin kävisi!
— Hyvää yötä!
— Mitä — yötä? Mitä sanoit?
Myrskyn ja meren pauhinan ja ukkosen myllerryksen takia oli vaikea erottaa sanoja.
— Ei mitään! — huusi eläintieteilijä ja riensi kotia.