XVII.
Jos hänet huomenaamulla tapetaan tai jos häntä pilkataan, annetaan hänen pitää henkensä, niin hän joka tapauksessa on mennyttä miestä. Jos tämä häväisty nainen epätoivosta ja häpeästä surmaa itsensä, tai jos hän jää tänne kurjaa eloansa jatkamaan, on hänkin joka tapauksessa mennyttä…
Näin ajatteli Lajevski, istuessaan pöydän ääressä myöhään illalla ja yhä vielä hieroen käsiään. Ikkuna tempautui äkkiä auki ja rämähti jälleen kiinni, tuulenpuuska puhalsi huoneeseen ja lennätti papereita pöydältä. Lajevski sulki ikkunan ja kumartui nostamaan papereita lattialta. Hän tunsi ruumiissaan jotakin uutta, jotakin kömpelyyttä, jota ei ollut ennen ollut, ja hänen liikkeensä tuntuivat hänestä itsestäänkin oudoilta; hän asteli arasti, huitoi sivulle kyynärpäillään ja nyki hartioitaan, ja istuuduttuaan pöydän ääreen hän alkoi jälleen hieroa käsiään. Hänen ruumiinsa oli kadottanut joustavuutensa.
Kuoleman aattona täytyy kirjoittaa likeisimmille omaisille. Lajevski muisti sen. Hän tarttui kynään ja kirjoitti vapisevalla käsialalla:
"Rakas äiti!"
Hän tahtoi kirjoittaa äidille, että tämä laupiaan Jumalan nimessä, johon hän uskoo, soisi turvaa ja lempeytensä lämmön säteilyä onnettomalle naiselle, jonka kunnian hän oli riistänyt, yksinäiselle, köyhälle ja heikolle, että hän unhottaisi ja antaisi anteeksi kaikki, kaikki, kaikki, ja uhrillaan vaikkapa osaksikin sovittaisi poikansa julman rikoksen; mutta hän muisti, kuinka äiti, lihava, ruumiikas vanha nainen, pitsimyssy päässä, aamulla astuu ulos puutarhaan, jäljestä vanha elättimuori, pikkunen pörrökoira sylissä, kuinka äiti huutaa valtiaan äänellä puutarhurille ja rengille, ja kuinka ylpeät, kopeat olivatkaan hänen kasvonsa, — hän muisti sen ja vetäisi viivan piirtämänsä otsikon yli.
Kaikissa kolmessa ikkunassa leimahti kirkas salama, ja sitten seurasi korvia lukkoon lyövä pitkälti jyrisevä ukkosenisku, kaikuen ensinnä kumeasti, mutta sitten ryskien ja jyskyen ja pauhaten niin voimakkaasti, että ikkunanruudut tärisivät. Lajevski nousi, astui ikkunan ääreen ja painoi otsansa ruutuun. Ulkona oli valtava, kaunis ukonilma. Taivaanrannalla sinkoilivat salamat valkoisina vöinä yhtä mittaa pilvistä mereen ja valaisivat laajalla alalla korkeita, mustia aaltoja. Ja oikealla ja vasemmalla ja luultavasti talon päälläkin leimahteli salamia.
— Ukonilma! — kuiskasi Lajevski; hän tunsi halua rukoilla jotakuta tai jotakin, vaikkapa salamaa tai pilviä. — Herttainen ukonilma!
Hän muisti, kuinka oli lapsena ukonilmalla juossut avopäin puutarhaan, ja silloin häntä ajoi takaa kaksi valkotukkaista sinisilmäistä tyttöstä, ja heidät kasteli sade; tytöt nauroivat ihastuksissaan, mutta kun jyrähti kova ukkonen, painautuivat tyttöset turvallisesti hänen kupeeseensa, hän risti silmiään ja luki kiireimmän kautta: "Pyhä, pyhä, pyhä…" Oi, minne hävisitte, mihin meren syvyyteen hukuitte te kauniin, puhtaan elämän alkiot? Ukonilmaa hän ei enää pelkää, luontoa hän ei rakasta, Jumalaa ei hänellä ole, kaikki luottavaiset tytöt, joita hän jolloinkin on tuntenut, ovat hän ja hänen ikätoverinsa saattaneet hunningolle, kotinsa puutarhaan hän ei koko elämänsä aikana ole istuttanut ainoatakaan puuta eikä kasvattanut siellä ainoatakaan ruohoa, ja eläen elävien keskellä hän ei ole pelastanut ainoatakaan kärpästä, vaan ainoastaan hävittänyt, turmellut ja valehdellut, valehdellut…
"Mikä menneisyydessäni onkaan vapaata paheesta?" kysyi hän itseltään, kokien tarttua johonkin valoisaan muistelmaan, niinkuin kuiluun suistuva takertuu pensaisiin.
Kimnaasi? Yliopisto? Mutta se on petosta. Hän oli opiskellut huonosti ja unhottanut senkin, mitä oli oppinut. Yhteiskunnan palvelus? Sekin on petosta, sillä virka-ajallaan hän ei mitään tehnyt, nautti palkkaa ilmaiseksi, ja hänen palveluksensa oli häpeällistä valtionvarojen varastamista, josta ei jouduta syytteeseen.
Totuus oli hänelle tarpeeton eikä hän sitä etsinyt, hänen omatuntonsa, paheen ja valheen lumoamana, nukkui tai oli ääneti; ihan kuin vieraana tai toisesta kiertotähdestä lainattuna hän ei ottanut osaa ihmisten yleiseen elämään, oli kylmäkiskoinen heidän kärsimyksiään, aatteitaan, uskontoaan, tietojaan, etsimistään, taisteluitaan kohtaan, ei puhunut ihmisille ainoatakaan hyvää sanaa, ei ollut kirjoittanut ainoatakaan hyödyllistä tai kehnoa riviä, ei ollut tehnyt ihmisille penninkään edestä hyvää, vaan ainoastaan söi heidän leipäänsä, joi heidän viiniänsä, viekoitteli heidän vaimojaan, eli heidän ajatuksillaan sekä puolustaakseen heidän ja oman itsensä edessä halveksittavaa loiselämäänsä koetti aina esiintyä sen muotoisena kuin olisi heitä korkeampi ja parempi. Valhe, valhe ja valhe…
Hän muisti selvästi sen, mitä oli illalla nähnyt Myridovin talossa, ja hänen oli inhosta ja ikävästä tuskastuttavan tukala olla. Kirilin ja Atshmianov ovat ilettävät, mutta hehän vain jatkoivat sitä, mitä hän oli aloittanut; he ovat hänen rikostovereitaan ja oppilaitaan. Nuorelta, heikolta naiselta, joka luotti häneen enemmän kuin veljeen, hän oli riistänyt miehen, tuttavapiirin ja kotiseudun ja kuljettanut hänet tänne — paahteeseen, kuumetaudin helmaan ja ikävään: päivästä päivään oli naisen täytynyt itsessään kuvastaa hänen joutilaisuuttaan, paheellisuuttaan ja valheellisuuttaan — ja tämä, vain tämä täytti hänen elämänsä, tuon heikon, hauraan, kurjan; sitten hän oli saanut tästä naisesta kyllänsä, oli alkanut häntä vihata, mutta ei ollut kylliksi miehekäs hylkäämään, vaan koetti yhä lujemmin kietoa hänet valheillaan ikäänkuin hämähäkinverkkoon… Lopun tekivät sitten nämä ihmiset.
Lajevski milloin istuutui pöydän ääreen, milloin astui ikkunaan; milloin hän sammutti kynttilän, milloin taas sytytti sen. Hän kirosi itseään ääneen, itki, vaikeroi, pyysi anteeksi; monta kertaa hän oli epätoivoissaan juossut pöydän luo ja kirjoittanut: "Rakas äiti!"
Paitsi äitiä ei hänellä ollut ketään muita omaisia tai läheisiä: mutta kuinka voi äiti auttaa häntä? Ja missä hän on? Hän tahtoi juosta Nadeshda Feodorovnan luo langetaksensa hänen jalkojensa juureen, suudellakseen hänen käsiään ja jalkojaan, rukoillakseen anteeksi, mutta Nadeshda Feodorovna oli hänen uhrinsa ja herätti hänessä pelkoa, kuin makaisi jo ruumiina.
— Hukkaan mennyt elämä! — jupisi hän hieroen käsiään. — Miksi olen vielä elossa, oi, Jumala!…
Hän sysäsi taivaalta alas himmeän tähtensä, se putosi ja sen jälki peittyi pimeään yöhön; se ei enää palaa taivaalle, sillä elämä annetaan vain yhden kerran eikä uudistu Jos voisi palauttaa menneet päivät ja vuodet, korvaisi hän valheen totuudella, joutilaisuuden työteliäisyydellä, ikävän riemulla, palauttaisi puhtauden niille, joilta oli sen riistänyt, löytäisi Jumalan ja totuuden, mutta se on yhtä mahdotonta kuin palauttaa pudonnut tähti takaisin taivaalle. Ja sentähden, että se on mahdotonta, hän joutui epätoivoon. Ukonilman tauottua hän istui avonaisen ikkunan luona ja ajatteli tyynesti, kuinka hänen käy. Von Coren arvatenkin surmaa hänet. Tämän miehen selvä maailmankatsomus sallii heikkojen ja kelvottomien hävittämisen; jos se ratkaisevalla hetkellä pettäisi, auttavat häntä viha ja inhontunne, jollaisia Lajevski hänessä herätti. Jos ei luoti osu, tahi jos von Coren, pilkatakseen vihattua vastustajaa, vain haavoittaa häntä tai ampuu ilmaan, mitä silloin on tehtävä? Minne pitää lähteä?
— Pietariinko? — kysyi itseltään Lajevski. — Mutta se olisi kiroamani entisen elämän uudestaan alkamista. Ja joka tavoittelee pelastusta muuttamalla paikasta toiseen kuin muuttolintu, ei saavuta mitään, sillä maa on hänelle kaikkialla samanlainen. Etsisikö pelastusta ihmisistä? Mutta kenestä ja miten? Samoilenkon hyvyys ja jalomielisyys tarjoavat yhtä vähän pelastusta kuin diakonin naurunherkkyys tahi von Corenin viha. Pelastus on etsittävä vain omasta itsestään, ja ellei sitä löydä, niin miksi hukata aikaa, on päätettävä päivänsä, siinä kaikki…
Kuului ajoneuvojen tärinää. Alkoi jo sarastaa. Rattaat ajoivat ohi pyöräin naristessa märässä hiekassa, ja pysähtyivät talon kohdalle. Siellä oli kaksi miestä.
— Odottakaa, minä tulen heti! — sanoi heille Lajevski ikkunasta. —
Minä en nuku. Joko on aika?
— Jo. Kello on neljä. Ennenkuin ehdimme perille…
Lajevski puki ylleen päällystakin ja hatun, pisti taskuunsa savukkeita ja pysähtyi miettiväisenä; hänestä näytti kuin olisi vielä pitänyt tehdä jotakin. Kadulla puhelivat sekundantit hiljaa keskenään ja hevoset korskuivat, ja nämä äänet varhaisena, kosteana aamuna, kun kaikki vielä nukkuivat ja päivä tuskin sarasti taivaalla, täyttivät Lajevskin sydämen pahan aavistuksen kaltaisella alakuloisuudella. Hän seisoi hetkisen mietteissään ja meni makuuhuoneeseen.
Nadeshda Feodorovna makasi vuoteessa pitkänään, matkavaippa korvissa; hän ei liikkunut, vaan oli varsinkin päänsä puolesta egyptiläisen muumion kaltainen. Katsoessaan häneen Lajevski pyysi ajatuksissaan häneltä anteeksi ja ajatteli, että ellei taivas ole tyhjä ja siellä todellakin on Jumala, hän kyllä suojelee Nadeshda Feodorovnaa; ellei Jumalaa ole, niin hukkukoon Nadeshdakin, — eihän kannata elää.
Äkkiä Nadeshda Feodorovna kavahti istualleen vuoteessa. Kohottaen kalpeat kasvonsa ja katsoen peloissaan Lajevskiin hän kysyi:
— Sinäkö se olet? Joko ukonilma on tauonnut?
— Jo.
Nadeshda Feodorovna muisti, painoi molemmat kädet kasvoilleen ja vavahti koko ruumiissaan.
— Kuinka minun on raskasta! — virkkoi hän. — Jospa tietäisit, kuinka minun on raskasta! Minä odotin, että tappaisit minut tai ajaisit pois kotoa sateeseen ja ukonilmaan, mutta sinä vitkastelet … vitkastelet…
Lajevski syleili rajusti Nadeshda Feodorovnaa, suuteli hänen polviaan ja käsiään ja sitten, kun Nadeshda Feodorovna jotakin sanoa lepersi ja värisi muistellessaan, silitteli hän hänen tukkaansa ja katsoen häntä kasvoihin ymmärsi, että tämä onneton, rikollinen nainen on ainoa hänelle läheinen, rakas ja korvaamaton ihminen.
Kun hän ulos tultuaan nousi rattaille, toivoi hän palaavansa elävänä kotiin.