XVIII.
Diakoni nousi, pukeutui, tarttui paksuun, mykyräiseen kävelykeppiinsä ja poistui melua synnyttämättä asunnostaan. Oli pimeä, ja ensi hetkinä ei diakoni katua astuessaan nähnyt edes valkoista kävelykeppiäänkään; taivaalla ei ollut ainoatakaan tähteä, ja näytti siltä kuin taas olisi ollut tulossa sade. Tuoksui märälle hiekalle ja merelle.
"Kunpa eivät tshetshentsit hyökkäisi niskaan", ajatteli diakoni, kuullessaan kuinka hänen keppinsä kolkahteli kivikatuun ja kuinka räikeästi ja yksinäisesti tämä kolkahtelu kaikui yön hiljaisuudessa.
Päästyään kaupungin ulkopuolelle hän alkoi erottaa tietäkin ja kävelykeppinsä; mustalla taivaalla alkoi paikka paikoin näkyä sameita täpliä, ja ennen pitkää pilkahti näkyviin yksi tähti ja vilkutti arasti toista silmäänsä. Diakoni kulki korkeaa kivikkoista rantaa pitkin eikä nähnyt merta; se nukkui alempana, ja sen näkymättömät laineet loiskahtelivat veltosti ja raskaasti rantaan ikäänkuin huokaisten: uh! Ja kuinka verkkaan! Loiskahti yksi laine, diakoni ennätti lukea kahdeksan askelta, sitten loiskahti toinen, kuuden askelen perästä kolmas. Muuten ei voinut nähdä mitään, ja pimeässä kuului meren veltto, uninen pauhina, henkäili äärettömän kaukainen, ajatukselta salattu aika, jolloin Jumala liikkui kaaoksen yllä.
Diakonista alkoi tuntua kaamealta. Hän ajatteli sitä, että kunpa Jumala ei rankaisisi häntä, vaikka hän pitää seuraa epäuskoisten kanssa, vieläpä menee katsomaan heidän kaksintaisteluaan. Kaksintaistelu kyllä tulee olemaan leikinasia, veretön, naurettava, mutta kuinka olikaan — se on pakanallinen nähtävä eikä hengenmiehen ole soveliasta olla siinä läsnä. Hän pysähtyi ja ajatteli: kääntyisinköhän takaisin? Mutta voimakas, levoton uteliaisuus voitti epäilykset, ja hän kulki edemmäs.
"Vaikka epäuskoisiakin, he ovat sittenkin hyviä ihmisiä ja pelastuvat", lohdutti hän itseään. — Pelastuvat varmasti! — lausui hän ääneen, sytyttäen savukkeen.
Millä mitalla on ihmisten ansioita mitattava, jotta heitä voisi arvostella oikein? Diakoni muisti vihamiehensä, hengellisen opiston johtajan, joka kylläkin uskoi jumalaan, ei otellut kaksintaisteluissa ja eli siveydessä, mutta joka jolloinkin oli antanut diakonille hiekansekaista leipää syödä sekä kerran ollut reväistä häneltä korvan irti. Jos kerran ihmiselämä on säännöstelty niin mutkattomasti, että tätä julmaa, epärehellistä johtajaa, joka varasti valtion jauhoja, kaikki kunnioittivat ja rukoilivat opistossa hänen terveytensä ja pelastuksensa puolesta, niin onko silloin oikein karttaa sellaisia ihmisiä kuin von Corenia ja Lajevskia vain siitä syystä, että he ovat epäuskoisia? Diakoni ryhtyi ratkaisemaan tätä kysymystä, mutta muisti samassa Samoilenkon naurettavan muodon tänään, ja se katkaisi hänen ajatusjuoksunsa. Kuinka paljon huomenna tullaan nauramaan! Diakoni kuvitteli, kuinka hän istuutuu pensaan juurelle katselemaan, ja kun von Coren huomenna päivällispöydässä alkaa kehua, niin hän, diakoni, nauraen kertoo hänelle kaikki kaksintaistelun yksityiskohdat.
"Mistä te kaikki tiedätte?" kysyy eläintieteilijä. — "Siinäpä se juuri onkin. Kotona olen kyyhöttänyt ja tiedän kumminkin."
Hyvä olisi kuvata kaksintaistelu naurettavassa muodossa. Appi lukisi ja nauraisi, apelle ei ole pajunköyttä syöttäminen, pitää kertoa vain tai kirjoittaa jotakin naurettavaa.
Aukeni eteen Keltaojan laakso. Sateesta oja oli paisunut leveämmäksi ja käynyt vuolaammaksi eikä se enää kohissut kuin ennen, nyt se oikein ärjyi. Aamu alkoi sarastaa. Harmaa, valju aamu ja pilvet, jotka kiitivät länttä kohden tavoittaakseen ukkospilven ja vuoret, sumun ympäröimät, ja märät puut — kaikki näytti diakonista rumalta ja äkäiseltä. Hän pesi kasvonsa ojassa, luki aamurukouksen, ja hänen teki mieli teetä ja lämpimiä munkkeja hapankerman kera, joita appelassa joka aamu tarjottiin. Muistipa hän vaimonsakin sekä "Mennyt" nimisen kappaleen, jota hän soitti pianolla. Millainen nainen hän oikeastaan on? Diakonin tutustuttivat häneen, kihlasivat ja naittivat yhdessä viikossa; elettyään vaimonsa kanssa vajaan kuukauden hänet määrättiin tänne virantekoon, joten ei vielä ollut päässyt selville, millainen ihminen hänen vaimonsa on. Ilman häntä tuntuu olo kuitenkin ikävältä.
"Pitääpä kirjoittaa hänelle pikkuinen kirje…" tuumi hän.
Tataarin mökin katolla oli lippu sateesta liuonnut ja riippui rentona, ja itse mökki märkine kattoineen näytti matalammalta ja pimeämmältä kuin ennen. Oven edustalla oli kaksipyöräiset rattaat; Kerbalai, pari abhasialaista ja nuori tataarilaisnainen roimahousuissa, luultavasti Kerbalain vaimo tai tytär, kantoivat kapakasta ulos säkkejä ja nostivat ne rattaille maissiolkien päälle. Rattaiden vieressä seisoi päät painuksissa pari aasia. Pantuaan säkit rattaille abhasialaiset ja tataarilaisnainen rupesivat peittämään kuormaa oljilla ja Kerbalai kaikella kiireellä valjastamaan aaseja.
"Salakuljetustavaraa kaiketi", ajatteli diakoni.
Tuossa makasi viimekertainen tuulenkaatama puukin, tuossa musta laikka osoittamassa nuotion paikkaa. Muistui mieleen kekkerit kaikkine yksityiskohtineen, tuli, abhasialaisten laulu, mieluiset haaveet piispanvirasta ja kirkollisesta kulkueesta… Musta oja oli sateesta käynyt leveämmäksi ja mustemmaksi. Diakoni astui varovasti ojan poikki huojuvaa siltaa myöten, jota jo likaiset laineet harjoillaan pyyhkielivät, ja kiipesi portaita myöten kuivuuvajaan.
"Erinomainen pää!" ajatteli hän laskeutuen pitkäkseen oljille ja muistellen von Corenia. — "Selvä pää, suokoon Jumala terveyttä. Julmuutta vain hänessä on…"
Minkätähden hän vihaa Lajevskia ja tämä häntä? Minkätähden he ryhtyvät kaksintaisteluun? Jos he olisivat lapsuudesta asti tunteneet sellaista puutetta kuin diakoni, jos heidät olisi kasvatettu raakojen, sydämeltään tylyjen, voitonahnasten, leipäpalasta soimaavien, käytökseltään töykeiden ja epähienojen, lattialle syljeskelevien, päivällispöydässä ja rukouksen aikana röyhtäisevien seassa, jos heitä ei olisi lapsuudesta pitäen hemmoiteltu elämän mukavuuksilla ja valittujen ihmisten seuralla, niin kuinka kiinteästi he liittyisivätkään toinen toiseensa, kuinka mielellään antaisivatkaan toisilleen anteeksi molemminpuoliset puutteensa ja pitäisivät arvossa sitä, mitä heissä kummassakin on. Onhan ulkonaisestikin siivoja ihmisiä niin kovin vähän maailmassa! Tosin Lajevski oli tolkuton, irstas, eriskummainen, mutta eihän hän varasta, ei sylkeä lopsauta lattialle, ei morkkaa vaimoaan: "halkeat, mutta työtä et tahdo tehdä", ei pieksisi lapsia ohjaksilla eikä syöttäisi palkollisille haisevaa silavaa — eikö siinä jo kyllin, jotta häneen voisi suhtautua suopeasti? Sitäpaitsi hän ensi sijassa itse kärsii puutteellisuuksistaan, kuten sairas haavoistaan. Sen sijaan, että ikävissään ja joidenkin väärinkäsitysten johdosta etsitään toinen toisessaan rappeutumista, sukupuuttoon kuolemista, perinnöllisyyttä ynnä muuta, mikä on vähän ymmärrettävää, niin eikö heidän olisi parempi laskeutua alemmas ja suunnata viha ja kiukku sinne, missä kokonaiset kadut kaikuvat törkeän raakuuden, voitonpyynnön, soimausten, saastaisuuden, sättimisten, naisten kirkunan kamalasta sekamelskasta…
Rattaiden jyrinä keskeytti diakonin ajatukset. Hän katsahti ulos ovesta ja näki ajoneuvoissa kolme miestä: Lajevskin, Sheshkovskin sekä posti- ja lennätinkonttorin päällikön.
— Seis! — sanoi Sheshkovski.
Kaikki kolme kömpivät maahan ja katsoivat toinen toiseensa.
— Heitä ei vielä ole, — virkkoi Sheshkovski ja pudisteli päältään likaa. — No entä sitten? Kun kerran asia on tällainen, niin etsitään sopiva paikka. Tässä ei mahdu edes kääntymään.
He kulkivat kauemmas jokea ylöspäin ja häipyivät pian näkyvistä. Tataarilaiskuski istuutui rattaille, kallisti päänsä olkapäätä vasten ja nukkui. Odotettuaan kymmenisen minuuttia diakoni tuli ulos kuivuuvajasta ja otettuaan päästään mustan huopahatun, ettei häntä huomattaisi, lähti kyyryksissä ja ympärilleen vilkuillen hiipimään rantaa pitkin pensaiden ja maissisarkojen välitse; puista ja pensaista rapisi hänen päälleen suuria vesipisaroita, ruoho ja maissi olivat märkiä.
— Rietasta! — jupisi hän, kokoillen märkiä ja likaisia helmojaan. —
Jos olisin tiennyt, en olisi lähtenyt.
Kohta hän kuuli ääniä ja näki ihmisiä. Lajevski asteli, kädet hihansuihin työnnettyinä ja kumaraisena, kiivaasti edestakaisin saranreunaa pitkin; hänen sekundanttinsa seisoivat joen rannalla ja kiersivät paperista savukkeita.
"Kummallista…" ajatteli diakoni, oudoksuen Lajevskin astuntaa. —
"Ihan kuin ukko."
— Kuinka epäkohteliasta heidän puoleltaan! — sanoi postivirkamies, katsoen kelloa. — Myöhästyminen saattanee olla oppineiden kannalta hyvinkin kiitettävä asia, mutta minusta se on sikamaista.
Sheshkovski, paksu, mustapartainen, mies kuunteli ja virkkoi:
— Jo kuuluvat tulevan!