XIX.
Ensi kerran eläissäni näen! Kuinka ihanaa! — sanoi von Coren, tullen näkyviin kedolla ja ojentaen molemmat kätensä itää kohti. — Katsokaahan: vihreitä säteitä!
Idässä vuorten takaa sojotti kaksi vihreätä sädettä, ja se oli todellakin hyvin kaunista. Aurinko teki nousuaan.
— Päivää! — jatkoi eläintieteilijä, nyökäyttäen päätään Lajevskin sekundanteille. — En kai myöhästynyt?
Häntä seurasivat hänen sekundanttinsa, kaksi hyvin nuorta yhdenkokoista upseeria, Boiko ja Govorovski, yllä valkoiset sotilasmekot, sekä laiha, juro tohtori Ustimovitsh, joka toisessa kädessä kantoi jotakin myttyä, toista piti selkänsä takana: tapansa mukaan hänellä oli kävelykeppi ojennettuna pitkin selkää. Laskien mytyn maahan ja tervehtimättä ketään, hän pani toisenkin kätensä selän taakse ja alkoi astella edestakaisin.
Lajevski tunsi uupumusta ja pahaa oloa kuten ihminen, joka vähän ajan perästä mahdollisesti on kuoleman oma ja sentähden herättää yleistä huomiota. Hän olisi suonut, että hänet tapettaisiin niin pian kuin suinkin tai vietäisiin kotiin. Hän näki nyt auringonnousun ensimmäisen kerran eläissään; tämä varhainen aamu, vihreät säteet ja kosteus ynnä miehet märkine saappaineen näyttivät liikanaisilta hänen elämässään, tarpeettomilta, ja vaivasivat häntä; kaikella tällä ei ollut minkäänlaista yhteyttä eletyn yön, hänen ajatustensa ja syyllisyydentuntonsa kanssa, ja sentähden hän olisi kernaasti lähtenyt pois kaksintaistelua odottamatta.
Von Coren oli huomattavasti kiihtynyt ja koetti salata sitä, ollen panevinaan kaikkein enimmin huomiota vihreisiin säteisiin. Sekundantit olivat hämillään ja katsoivat toinen toiseensa, ikäänkuin kysyen, mitä varten he ovat täällä ja mitä heidän on tehtävä.
— Minusta näyttää, herrat, ettei meillä ole syytä mennä tästä edemmäksi, — virkkoi Sheshkovski. — Sopiihan tässäkin.
— Kyllä tietenkin, — myönsi von Coren.
Seurasi vaitiolo. Ustimovitsh käveli edestakaisin, kääntyi äkkiä
Lajevskin puoleen ja sanoi puoliääneen, puhuen vasten hänen kasvojaan:
— Ei kai vielä ole ehditty ilmoittaa teille minun ehtojani. Kumpikin riitapuoli maksaa minulle 15 ruplaa, mutta jos toinen kaatuu, maksaa eloonjäänyt koko summan 30 ruplaa.
Lajevski oli ennestään tuttu tämän miehen kanssa, mutta nyt vasta hän ensi kerran selvästi näki hänen sameat silmänsä, karheat viiksensä ja laihan, keuhkotautisen kaulansa: koronkiskuri, mutta ei tohtori! Hänen hengityksellään oli vastenmielinen lihan haju.
"Pitäähän olla kaikenlaisia ihmisiä maailmassa", ajatteli Lajevski ja vastasi:
— Hyvä on.
Tohtori nyökkäsi ja alkoi jälleen astella, ja ilmeistä oli, ettei hän laisinkaan välittänyt rahasta, vaan oli esittänyt asian pelkästä vihasta heitä vastaan. Kaikki tunsivat, että oli jo aika aloittaa tai lopettaa se, mikä oli jo aloitettu, mutta eivät kuitenkaan aloittaneet eivätkä lopettaneet, vaan käyskentelivät, seisoivat ja polttelivat. Nuoret upseerit, jotka ensi kerran eläissään olivat läsnä kaksintaistelussa, eivät nytkään paljoa uskoneet tähän siviilimiesten heidän mielestään tarpeettomaan kaksintaisteluun, tarkastelivat huolellisesti palttinamekkojaan ja silittelivät hihoja. Sheshkovski lähestyi heitä ja virkkoi hiljaa:
— Herrat, meidän täytyy koettaa kaikkia keinoja estääksemme tämän kaksintaistelun. Täytyy sovittaa heidät.
Hän punastui ja jatkoi:
— Eilen kävi Kirilin luonani ja valitti, että Lajevski oli tavannut hänet Nadeshda Feodorovnan seurassa ja sen semmoista.
— Niin, sen olemme mekin kuulleet, — lausui Boiko.
— Siinä sen näette… Lajevskilla vapisevat kädet ja niin edespäin… Hänessä ei ole miestä kohottamaan asetta. Kaksintaistelu häntä vastaan on yhtä epäinhimillinen kuin taistelu juopunutta tai lavantautista vastaan. Ellei sovintoa saada aikaan, on taistelu, hyvät herrat, ainakin lykättävä, vai mitä… Tämä on sellaista pirun hommaa, etten viitsisi nähdä.
— Puhukaa siitä von Corenille.
— Minä en tiedä kaksintaistelun sääntöjä, lempo soikoon, enkä välitä tietääkään; hän voisi luulla, että Lajevski on alkanut pelätä ja lähettänyt minut hänen luokseen. Mutta luulkoon mitä hyvänsä, minä sittenkin puhun hänelle.
Sheshkovski suuntasi askelensa epävarmasti ja hieman ontuen, ikäänkuin toinen jalka olisi puutunut, von Corenia kohden, ja hänen astuessaan ja rykiessään huokui koko hänen olentonsa laiskuutta.
— Kuulkaas, mitä minun on sanottava teille, herraseni, — aloitti hän ja tähysteli tarkasti eläintieteilijän paidan kuvioita. — Se on meidän keskeistä… Minä en tunne kaksintaistelun sääntöjä, lempo soikoon, enkä niistä välitäkään, ja nyt minä puhun — en sekundanttina, tahtoisin sanoa, vaan ihmisenä ja niin edespäin.
— No niin, mitä?
— Kun sekundantit kehoittavat sopimaan, ei heitä tavallisesti kuulla, vaan katsotaan heidän välitystarjoustaan pelkäksi muodollisuudeksi. Itserakkaus ja niin edespäin. Mutta nyt minä nöyrimmin pyydän teitä kiinnittämään huomiotanne Ivan Andreitshiin. Hän ei tänään ole normaalitilassa, ei ole täydessä järjessään, niin sanoakseni, kurjan näköinen. Hänelle on tapahtunut onnettomuus. En voi suvaita juoruja, — Sheshkovski punastui ja vilkaisi taaksensa, — mutta koska on hankkeissa kaksintaistelu, katson tarpeelliseksi ilmoittaa teille. Eilen illalla hän Myridovin talossa yllätti naisensa … erään mieshenkilön seurassa.
— Ilettävää! — jupisi eläintieteilijä, kalpeni, rypisti otsaansa ja sylkäistä läiskäytti: — Hyi!
Hänen alahuulensa vavahti; hän loittoni Sheshkovskin luota, tahtomatta kuulla enempää, ja ikäänkuin hän vahingossa olisi saanut suuhunsa jotakin kitkerää, hän taaskin sylkäistä läiskäytti ja katsahti vihamielisesti ensi kerran koko aamuna Lajevskiin. Hänen kiihtymyksensä ja paha olonsa olivat haihtuneet; nyt hän ravisti päätään ja sanoi kovaa:
— Hyvät herrat, mitä me enää odotamme? Miksi emme ala jo?
Sheshkovski ja upseerit katsahtivat toisiinsa ja ensinmainittu kohautti olkapäitään.
— Herrat! — sanoi hän kovalla äänellä, kääntymättä erikoisesti kenenkään puoleen. — Herrat! Me kehoitamme teitä sopimaan.
— Lopettakaamme pikemmin nämä muodollisuudet, — lausui von Coren. — Sovinnosta on jo puhuttu. Mikä on seuraava muodollisuus? Pitäisihän koettaa joutua, herrat, muuten aika käy täpäräksi.
— Me pysymme sittenkin vaatimuksessamme, että koettaisitte sopia, — sanoi Sheshkovski syyllisyyttä ilmaisevalla äänellä kuin ihminen, jonka täytyy sekaantua vieraisiin asioihin; hän kävi punaiseksi, pani käden sydämelleen ja jatkoi: — Herrat, me emme huomaa johdonmukaista yhteyttä loukkauksen ja kaksintaistelun välillä. Loukkauksella, jonka joskus inhimillisestä heikkoudesta aikaansaamme toinen toisellemme, ja kaksintaistelulla ei ole mitään yhteistä. Me olemme yliopiston käyneitä, sivistyneitä miehiä, ja tietysti näette itsekin, että kaksintaistelu on vain vanhentunut, tyhjä muodollisuus ja niin edespäin. Me otamme sen ainakin siltä kannalta, muuten emme olisi tänne tulleet, koska emme voi sallia, että ihmiset meidän läsnäollessamme ampuisivat toisiaan ja niin edespäin. — Sheshkovski pyyhki hikeä otsaltaan ja jatkoi: — Tehkää nyt siis, herrat, loppu erimielisyydestänne, ojentakaa toinen toisellenne kättä ja lähdetään kotiin juomaan sovinnon malja.
Von Coren oli vaiti. Lajevski, huomattuaan, että häneen katsotaan, virkkoi:
— Minulla ei ole mitään Nikolai Vasiljitshiä vastaan. Jos hän katsoo minun olevan syyllisen, olen valmis pyytämään häneltä anteeksi.
Von Coren otti pahastuakseen.
— Nähtävästi, hyvät herrat, — sanoi hän, — teille olisi mieluista, että herra Lajevski palaisi kotiin ylevämielisenä ja ritarina, mutta minä en voi hankkia teille tai hänelle sitä mielihyvää. Ei olisi ollut syytä nousta varhain ja matkata kaupungista kymmenen virstaa ainoastaan sen vuoksi, että olisi voitu juoda sovinnon malja, haukata päälle ja selittää minulle, että kaksintaistelu on vanhentunut muodollisuus. Kaksintaistelu on kaksintaistelu, eikä sitä ole tehtävä sen järjettömämmäksi ja valheellisemmaksi kuin se itsessään on. Minä tahdon taistella!
Seurasi hiljaisuus. Upseeri Boiko otti laatikosta kaksi pistoolia: toinen annettiin von Corenille, toinen Lajevskille, ja sitten seurasi hämminki, joka kotvaksi aikaa tuotti huvia eläintieteilijälle ja sekundanteille. Kävi näet ilmi, ettei kukaan läsnäolijoista ollut koskaan eläissään ollut mukana kaksintaistelussa eikä varmasti tietänyt, kuinka pitää asettua ja mitä sekundanttien on sanottava ja tehtävä. Mutta sitten Boiko muisti ja alkoi huulet hymyssä selittää.
— Herrat, kuka muistaa, miten sitä Lermontov kuvaa? — kysyi von Coren nauraen. — Turgenjevilla myöskin Basarov vaihtaa laukauksia jonkun kanssa…
— Mitä siinä on muistelemista, — sanoi Ustimovitsh kärsimättömäsi ja pysähtyi. — Mitatkaa välimatka — siinä kaikki.
Ja hän harppasi pari kolme kertaa ikäänkuin näyttääkseen, kuinka on mitattava. Boiko luki askelet, ja hänen toverinsa veti miekan tupesta ja piirsi maahan päätekohtiin rajaviivat.
Riitamiehet asettuivat paikoilleen yleisen äänettömyyden vallitessa.
"Myyrät", muisti diakoni kyyröttäessään pensaassa.
Taas Sheshkovski puhui jotakin, ja taas selitti jotakin Boiko, mutta Lajevski ei kuullut mitään tai oikeammin sanoen kuuli, mutta ei mitään ymmärtänyt. Kun tuli aika, viritti hän hanan ja kohotti raskasta, kylmää pistooliaan suu ylöspäin. Hän oli unohtanut avata päällyshuttunsa napit, ja häntä ahdisti olkapäästä ja kainalosta, käsivarsi kohosi niin vastahakoisesti kuin olisi hiha ommeltu lakkipellistä. Hän muisti eilisen vihansa tuota mustapintaista otsaa ja kiharatukkaa vastaan ja ajatteli, ettei hän edes eilenkään, kovan suuttumuksensa ja vihansa hetkellä, olisi voinut ampua ihmiseen. Peläten, että luoti vahingossa voisi sattua von Coreniin, hän kohotti pistoolia yhä ylemmäs ja tajusi, että tämä liian ilmeinen jalomielisyys ei ole hienotuntoista eikä ylevää, mutta toisin hän ei voinut eikä tahtonut. Katsoessaan von Corenin kalpeihin, pilkallisesti hymyileviin kasvoihin, jotka ilmaisivat hänen olleen jo alusta saakka siinä varmassa uskossa, että hänen vastustajansa ampuisi ilmaan, Lajevski ajatteli, että tuossa paikassa, Jumalan kiitos, kaikki loppuu ja että tarvitsee vain hiukan kovemmin painaa liipasinta…
Potkaisi kovasti olkapäähän, pamahti laukaus, ja vuorilta vastasi kaiku: poks-poks!
Von Coren viritti vuorostaan hanan ja katsahti Ustimovitshin puoleen, joka edelleen kulki edestakaisin, kädet selän takana ja kiinnittämättä huomiota mihinkään.
— Tohtori, — virkkoi eläintieteilijä, — minä pyydän, älkää liikkuko edestakaisin kuin heiluri. Se panee silmäni kipenöimään.
Tohtori pysähtyi. Von Coren alkoi tähdätä Lajevskiin.
"Nyt tulee loppu!" ajatteli Lajevski.
Suoraan kasvoja kohden suunnattu pistoolinsuu, vihan ja ylenkatseen ilmaus von Corenin asennossa ja koko olemuksessa ja tämä murha, jonka kunnon mies on aikeissa tehdä näin keskellä päivää kunnon ihmisten läsnäollessa, ynnä tämä hiljaisuus ja tuntematon voima, joka pakottaa Lajevskin seisomaan paikallaan, estäen häntä juoksemasta pakoon — kuinka kaikki tämä on salaperäistä ja käsittämätöntä ja hirveää! Aika, joka von Corenilta meni tähdätessä, tuntui Lajevskista pitemmältä kuin yökausi. Hän katsoi rukoilevasti sekundantteihin; nämä eivät hievahtaneetkaan ja olivat kalpeat.
"Ammu sukkelammin!" ajatteli Lajevski ja tunsi, että hänen kalpeiden, värisevien, säälittävien kasvojensa täytyy herättää von Corenissa yhä enemmän vihaa.
"Minä surmaan hänet tuossa paikassa", ajatteli von Coren, tähdäten otsaan ja tunnustellen jo sormellaan liipasinta. — "Tietysti surmaan…"
— Hän tappaa! — kuului äkkiä aivan läheltä epätoivoinen huudahdus.
Samassa pamahti laukaus. Nähtyään, että Lajevski seisoi paikallaan eikä ollut kaatunut, kaikki kääntyivät katsomaan sille taholle, mistä päin huuto oli kuulunut, ja näkivät diakonin. Hän seisoi kalpeana, märät hiukset takeltuneina otsaan ja poskiin, yltyleensä märkänä ja liassa joen toisella rannalla, hymyili eriskummaisesti ja heilutti märkää hattuaan. Sheshkovski naurahti ilosta, ratkesi itkuun ja astui syrjään…