XX.
Kotvan kuluttua von Coren ja diakoni yhtyivät joen sillan luona. Diakonin mieli oli kuohuksissa, hän hengitti raskaasti ja karttoi katsomasta silmiin. Häntä hävetti oma pelkonsa sekä likainen ja märkä pukunsa.
— Minusta näytti, että teillä oli aikomuksena surmata hänet … jupisi hän. — Kuinka se on ihmisluonnolle vastenmielistä! Kuinka peräti luonnonvastaista se on!
— Mitä teitä te tänne jouduitte? — kysyi eläintieteilijä.
— Älkää kysykö, — sanoi diakoni, huitaisten kädellään. — Pahahenki sai eksytetyksi: lähde ja lähde… Ja minä lähdin ja olin maissipellossa istuessani kuolla pelosta. Mutta nyt, Jumalan kiitos, Jumalan kiitos… Olen teihin hyvin tyytyväinen, — puheli diakoni. — Sitä vain pyytämällä pyytäisin, ettei kenellekään puhuttaisi minun olleen täällä, muuten voisin saada aika ripin esimiehiltäni. Sanoisivat, että diakoni on ollut sekundanttina.
— Hyvät herrat, — sanoi von Coren. — Diakoni pyytää, ettette kenellekään virkkaisi nähneenne hänet täällä. Hänelle voi seurata siitä ikävyyttä.
— Kuinka se on ihmisluonnolle vastenmielistä! — huokasi diakoni. — Suokaa minulle jalomielisesti anteeksi, mutta teillä oli sellainen muoto, että luulin teidän ehdottomasti surmaavan hänet.
— Olin kovassa kiusauksessa tehdä lopun tuosta konnasta, — sanoi von Coren, — mutta te huusitte juuri parahiksi, ja minulta meni luoti ohitse. Koko tämä menetelmä on kuitenkin tottumattomalle vastenmielinen, ja minä väsyin aika lailla. Olen kovasti heikontunut. Lähdetään ajamaan…
— Ei, sallikaa minun kulkea jalan. Minun on vilu ja olen läpimärkä, kävelen tästä lämpimikseni.
— Niinkuin tahdotte, — virkkoi raukealla äänellä uupunut eläintieteilijä, istuutui rattaille ja sulki silmänsä. — Niinkuin tahdotte…
Sillä välin kun häärättiin ajoneuvojen ympärillä ja istuuduttiin, seisoi Kerbalai tien vieressä ja pidellen molemmin käsin vatsaansa kumarteli syvään ja väläytteli hampaitaan; hän luuli herrojen tulevan nauttimaan luonnosta ja juomaan teetä eikä ymmärtänyt, miksi he istuutuivat ajoneuvoihin. Yleisen äänettömyyden vallitessa saattue läksi liikkeelle, ja mökin luo jäi diakoni yksin.
— Meni kapakka, joi tee, — virkkoi hän Kerbalaille. — Minun tahto syö.
Kerbalai osasi hyvin venäjää, mutta diakoni luuli, että tataari paremmin ymmärtää, jos puhuttelee häntä murtaen venäjänkieltä.
— Munakokkeli teki, juusto antoi…
— Tule, tule, pappi, — sanoi Kerbalai kumartaen. — Kaikkea annan…
Juustoakin on ja viiniä myös… Syö mitä haluat.
— Kuinka on tataarinkielellä Jumala? — kysyi diakoni astuessaan kapakkaan.
— Sinun Jumalasi ja minun Jumalani on aivan sama, — sanoi Kerbalai ymmärtäen hänet väärin. — Kaikilla on yksi Jumala, mutta ihmiset ovat erilaiset. Ketkä ovat venäläisiä, ketkä turkkilaisia, kutka taas engelsmanneja — kaikkia ihmisiä on paljon, mutta Jumala on yksi.
— Hyvä. Jos kaikki kansat palvelevat yhtä ainoata Jumalaa, niin miksi te, muhamettilaiset, katsotte kristittyihin kuin perivihollisiinne?
— Miksi vihoittelet? — sanoi Kerbalai, tarttuen molemmin käsin vatsaansa, — sinä olet pappi, minä muhamettilainen, sinä sanot — syödä tahdon, minä annan… Vain rikas pitää lukua siitä, mikä Jumala on minun, mikä sinun, mutta köyhälle ykskaikki. Syö, ole hyvä.
Sillä aikaa kun tataarin mökissä keskusteltiin jumaluusopillisista asioista, ajoi Lajevski kotiin ja muisteli, kuinka kaameata hänen oli ollut matkustaa aamun sarastaessa, kun tie, kalliot ja vuoret olivat märät ja pimeät ja tietämätön tulevaisuus häämöitti kammottavana kuin kuilu, josta ei näy pohjaa. Nyt sen sijaan välkkyivät sadepisarat ruohontutkaimissa ja kivillä kuin timantit, luonto hymyili riemuissaan ja kammottava tulevaisuus oli jäänyt taaksepäin. Hän katseli Sheshkovskin synkkiä, itkettyneitä kasvoja ja edellä kulkevia kaksia ajoneuvoja, joissa istuivat von Coren, hänen sekundanttinsa ja tohtori, ja hänestä näytti, ikäänkuin he kaikki olisivat olleet paluumatkalla hautuumaalta, vastikään haudattuaan sinne vastuksellisen, sietämättömän ihmisen, joka oli häirinnyt kaikkien elämää.
"Kaikki on loppunut", ajatteli hän entistä elämäänsä, varovasti silitellen sormillaan kaulaansa.
Hänellä oli oikealle puolelle kaulaa, kauluksen kohdalle, kohonnut pieni paisuma, pikkusormen pituinen ja paksuinen, ja tuntui sellaista kipua, kuin olisi joku silitysraudalla pyyhkäissyt pitkin kaulaa. Se oli luodin aikaansaama ruhjevamma.
Kun hän sitten palasi kotia, kului häneltä päivä, eriskummaisen pitkänä, suloisena ja utuisena kuin unhe. Hän tarkkaili ammoin tuntemiansa esineitä kuin vankilasta tai sairaalasta hiljan päästetty ja ihmetteli, että pöydät, ikkunat ja tuolit, valo ja meri herättivät vilkasta, lapsellista iloa, jollaista hän ei ammoin ollut kokenut. Kalpea ja kovasti laihtunut Nadeshda Feodorovna ei käsittänyt hänen hellämielistä ääntään ja kummallista astuntaansa; hän riensi kertomaan Lajevskille kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut… Hänestä näytti, että Lajevski luultavasti kuulee huonosti eikä ymmärrä häntä, ja että jos hän saa tietää kaikki, niin hän kiroo ja tappaa, mutta Lajevski kuunteli häntä, silitteli hänen kasvojaan ja hiuksiaan, katsoi häntä silmiin ja lausui:
— Minulla ei ole ketään muita, paitsi sinua.
Sitten he istuivat kauan aikaa pystyaidan ympäröimässä puistossa, painautuneina toinen toisensa kupeeseen ja olivat ääneti tai haaveillen ääneen tulevasta onnellisesta elämästään puhelivat lyhyin, katkonaisin lausein, ja Lajevskista tuntui, ettei hän koskaan ollut puhunut niin pitkään ja niin kauniisti.