XXI.
Oli kulunut runsaasti kolme kuukautta. Valkeni se päivä, jolloin von Coren oli päättänyt matkustaa pois. Varhaisesta aamusta oli ollut kylmä ja satanut rankasti, puhalsi koillistuuli, ja merellä kävi kova aallokko. Puhuttiin, että semmoisella ilmalla höyrylaiva tuskin saapuisi ulkosatamaan. Aikataulun mukaan sen piti saapua kello yhdeksän jälkeen aamulla, mutta von Coren, joka oli käynyt rantalaiturilla puolenpäivän aikaan sekä iltapäivällä, ei kiikarilla nähnyt muuta kuin harmaita aaltoja ja sadetta, joka peitti taivaanrannan näkyvistä.
Illansuussa sade lakkasi, ja tuuli alkoi huomattavasti tyyntyä. Von Coren tyytyi jo siihen ajatukseen, ettei hänen matkastaan tänään tulisi mitään, ja istuutui Samoilenkon kanssa pelaamaan shakkia; mutta kun pimeni, tuli sotamiespalvelija ilmoittamaan, että merellä näkyi tulia ja että oli nähty raketti.
Von Corenille tuli kiire. Hän pujotti laukunhihnan olkapäälleen, suuteli Samoilenkoa ja diakonia, käväisi ilman mitään tarvetta kaikissa huoneissa, sanoi hyvästi palvelijalle ja keittäjälle ja astui kadulle, rinnassa se tunto, ikäänkuin olisi unhottanut jotakin tohtorin luo tai omaan asuntoonsa. Kadulla hän asteli Samoilenkon rinnalla, ja heitä seurasi diakoni, käsissä laatikko, ja viimeisenä kulki sotamiespalvelija kantaen kahta matkalaukkua. Vain Samoilenko ja palvelija erottivat nuo himmeät tulet merellä, toiset seurueesta katselivat pimeässä, mutta eivät nähneet mitään. Laiva pysähtyi kauas rannasta.
— Joutuin, joutuin, — kiirehti von Coren. — Pelkään, että laiva jättää.
Kulkiessaan kolmi-ikkunaisen talon ohitse, johon Lajevski kohta kaksintaistelun jälkeen oli muuttanut asumaan, ei von Coren voinut pidättäytyä, vaan katsahti sinne. Lajevski istui pöytänsä yli kumartuneena, selkä ikkunaan päin ja kirjoitti.
— Minua ihmetyttää, — virkkoi eläintieteilijä hiljaa, — kuinka hän on köyristynyt!
— Niin, kyllä sitä sietää ihmetellä, — huokasi Samoilenko. — Näin istuu mies aamusta iltaan ja työskentelee. Tahtoo suorittaa velkansa. Ja elää, veikkonen, huonommin kuin kerjäläinen.
Oltiin puolisen minuuttia ääneti. Eläintieteilijä, tohtori ja diakoni seisoivat akkunan kohdalla yhä katsellen Lajevskia.
— Ei matkustanutkaan pois täältä, raukka, — sanoi Samoilenko. — Mutta muistatko, millaisessa lähtötouhussa hän oli?
— Muistan, kovasti on köyristynyt, — toisti von Coren. — Hänen häänsä, päivänpituinen työskentelynsä leipäpalan puolesta, jokin uusi ilme hänen kasvoillaan, jopa astuntansakin — kaikki se on niin epätavallista, etten suorastaan tiedä miksi sitä sanoakaan, — ja eläintieteilijä tarttui Samoilenkon hihaan ja jatkoi mielenliikutuksen väräyttämällä äänellä: — Sano sinä hänelle ja hänen vaimolleen, että minä lähtiessäni ihmettelin heitä, toivoin heille kaikkea hyvää … ja pyydä häntä, ettei hän, jos mahdollista, minua pahoin muistelisi. Hän tuntee minut. Hän tietää, että jos minä olisin voinut ennakolta aavistaa tällaisen muutoksen tapahtuvan, olisi minusta voinut tulla hänen paras ystävänsä.
— Käy sisään hänen luokseen sanomassa hyvästi.
— Ei, se ei olisi sopivaa.
— Miksi? Jumala tietää, ehket enää koskaan häntä näe. Eläintieteilijä mietti ja virkkoi:
— Se on totta.
Samoilenko koputti hiljaa sormellaan ikkunaan. Lajevski vavahti ja katsahti taakseen.
— Vanja, Nikolai Vasiljitsh tahtoo sanoa sinulle hyvästi, — sanoi
Samoilenko. — Hän on juuri lähdössä matkalle.
Lajevski nousi pöydän äärestä ja meni porstuaan avaamaan oven; von Coren ja diakoni astuivat sisään.
— Tulin vain hetkiseksi, — aloitti eläintieteilijä, riisuen porstuassa kalossit ja ollen jo pahoillaan, että oli antanut sijaa tunteelle ja tullut tänne kutsumatta. "Minä ihankuin tuppaudun", ajatteli hän, "se on tyhmää." — Suokaa anteeksi, että häiritsen, — lausui hän astuessaan Lajevskin jäljestä tämän huoneeseen, — mutta minä matkustan nyt pois, ja jokin veti minua luoksenne. Jumala tietää, näemmekö enää toisiamme.
— Olen kovin iloinen… Pyydän nöyrimmästi, — sanoi Lajevski ja siirteli kömpelösti vieraille tuoleja, tahtoen ikäänkuin sulkea heiltä tien, pysähtyi keskelle lattiaa ja hieroi käsiään.
"Suotta olin jättämättä todistajia kadulle", ajatteli von Coren ja virkkoi lujalla äänellä: — Älkää minua pahoin muistelko, Ivan Andreitsh. Tietysti on mahdotonta unhottaa sitä, mikä on ollut, se on liian surullista, enkä ole tullut tänne pyytääkseni anteeksi tai vakuuttaakseni viattomuuttani. Minä toimin vilpittömässä mielessä enkä ole siitä lähtien vaihtanut vakaumusta… Totta on, kuten nyt suureksi ilokseni huomaan, että erehdyin teihin nähden, mutta kompastuuhan sitä tasaisellakin tiellä, ja sellainen on ihmiskohtalo: ellet erehdy pääasiassa, erehdyt yksityiskohdissa. Kukaan ei tunne oikeata totuutta.
— Niin, ei kukaan tunne totuutta… virkkoi Lajevski.
— No, hyvästi nyt… Suokoon Jumala teille kaikkea hyvää.
Von Coren ojensi Lajevskille kättä; Lajevski puristi sitä ja kumarsi.
— Älkää muistelko pahalla mielellä, — sanoi von Coren. — Terveisiä vaimollenne ja sanokaa hänelle, että olen pahoillani, kun en saanut sanoa hänelle jäähyväisiä.
— Hän on kotona.
Lajevski lähestyi ovea ja puhui toiseen huoneeseen:
— Nadja, Nikolai Vasiljevitsh tahtoo sanoa sinulle hyvästi.
Nadeshda Feodorovna astui sisään, pysähtyi ovensuuhun ja katsahti arasti vieraihin. Hänen kasvonsa näyttivät syyllisiltä ja säikähtyneiltä, ja käsiään hän piti kuin tyttökoululainen, jolle annetaan nuhteita.
— Minä matkustan nyt pois, Nadeshda Feodorovna, — lausui von Coren, — ja tulin sanomaan hyvästi.
Nadeshda Feodorovna ojensi epäröiden hänelle kätensä, ja Lajevski teki kumarruksen.
"Voi kuitenkin, kuinka he kumpikin ovat säälittävän näköisiä!" ajatteli von Coren. "Ei ole heille helppoa tämä elämä." — Minä tulen käymään Moskovassa ja Pietarissa, — sanoi hän, — olisiko jotakin, mitä olisi tarvis teille sieltä lähettää?
— Mitäpäs? — virkkoi Nadeshda Feodorovna ja vaihtoi miehensä kanssa huolestuneita katseita. — Ei kai sitä liene mitään…
— Niin, ei mitään… sanoi Lajevski hieroen käsiään.
— Viekää terveisiä.
Von Coren ei tiennyt, mitä vielä olisi sopinut tai tarvinnut sanoa, vaikka sitä ennen, sisään astuessaan, oli aikonut puhua paljon hyvää, mieltä lämmittävää ja merkillistä. Hän puristi ääneti Lajevskin ja hänen vaimonsa käsiä ja lähti heidän luotaan raskain mielin.
— Millaisia ihmisiä! — puheli diakoni puoliääneen, astuessaan toisten jäljessä. — Voi, Jumala, millaisia ihmisiä! Tosiaan on Jumalan oikea käsi istuttanut tämän viinipensaan! Herra, Herra! Yksi voitti tuhannen, toinen kymmenentuhatta. Nikolai Vasiljitsh, — lausui hän haltioissaan, — tietäkää, tänään te voititte ihmisvihollisista suurimman — voititte ylpeyden!
— Herjetkää, diakoni! Mitä voittajia me olemme, minä ja hän? Voittajat näyttävät kotkilta, mutta hän on surkea, saamaton, arka, kumartelee kuin kiinalainen nukke, ja minun on mieleni niin surullinen.
Takaapäin kuului askelia. Sieltä tuli Lajevski, aikoen saattaa lähtijää. Laivasillalla seisoi palvelija, pidellen kahta matkalaukkua, ja hiukan loitommalla seisoi neljä soutumiestä.
— Aika tiukka tuuli … brr! — sanoi Samoilenko.
— Merellä lienee nyt aika myrsky — oi, oi! Et sinä nyt lähde sopivaan aikaan, Kolja.
— Minä en pelkää meritautia.
— Ei siitä puhetta… Kunpa nuo tolvanat eivät keikauttaisi sinua mereen. Olisi pitänytkin lähteä asioimiston purjeveneessä. Missä on asioimiston pursi? — huusi hän soutajille.
— Lähti jo, teidän ylhäisyytenne.
— Entä tullipursi?
— Lähti myöskin.
— Miksei siitä ilmoitettu? — vihoitteli Samoilenko.
— Tollot!
— Yhdentekevä, älä siinä kimmastu… sanoi von Coren. — Hyvästi sitten. Jumala varjelkoon teitä.
Samoilenko syleili von Corenia ja risti kolmesti hänen kasvojaan.
— Älähän unhoita, Kolja… Kirjoita… Ensi keväänä odotamme.
— Hyvästi, diakoni, — sanoi von Coren, puristaen diakonin kättä. — Kiitos seurastanne ja elähyttävistä puheluistanne. Miettikäähän tutkimusretkeä.
— Herran tähden, valmis minä olen vaikka maailman äären! — nauroi diakoni. — Jäisinkö minä pois pelistä?
Von Coren tunsi pimeässä Lajevskin ja ojensi ääneti hänelle kätensä. Soutajat seisoivat jo alhaalla, pidellen kiinni venettä, joka keikkui paaluja vasten, vaikkakin sataman sulku suojeli sitä kovalta aallokolta. Von Coren laskeutui portaita myöten, loikkasi venheeseen ja istui peräsimeen.
— Kirjoita! — huusi hänelle Samoilenko. — Pidä vaaria terveydestäsi!
"Ei kukaan tunne oikeata totuutta", ajatteli Lajevski, nostaen päällysnuttunsa kaulusta ja työntäen kädet hihansuihin.
Vene kaarsi reippaasti laivasillan ja työntyi väljemmille vesille. Se häipyi aaltoihin, mutta solahti seuraavassa hetkessä Syväristä korkealle aallonharjalle, niin että saattoi erottaa ihmiset, vieläpä airotkin. Vene eteni kolmisen syltä, mutta aallokko hulautti sitä pari syltä takaisinpäin.
— Kirjoita! — huusi Samoilenko. — Saipa sinut pahahenki lähtemään tämmöisellä ilmalla!
"Niin juuri, ei kukaan tunne oikeata totuutta…" ajatteli Lajevski, luoden alakuloisen katseen rauhattomalle, synkälle merelle.
"Venettä heittelee takaisinpäin", ajatteli hän, "se kulkee kaksi askelta eteen-, yhden taaksepäin, mutta soutajat ovat itsepintaisia, riuhtovat väsymättä airoilla eivätkä pelkää korkeita aaltoja. Vene lipuu lipumistaan eteenpäin, nyt sitä ei enää näy, kuluu puolisen tuntia, ja soutajat näkevät selvästi laivan tulet, ja tunnin kuluttua he ovat jo laivaportaiden luona. Samoin elämässäkin… Totuutta etsiessään ihmiset kulkevat kaksi askelta eteen-, yhden taaksepäin. Kärsimykset, erehdykset ja elämänkaiho heittelevät heitä takaisinpäin, mutta totuudenjano ja itsepintainen tahto ajavat heitä yhä eteenpäin. Ja kenpä tietää? Ehkä he viimein saavuttavat oikean totuuden…"
— Hyvä-ä-sti! — huusi Samoilenko.
— Ei näy eikä kuulu, — sanoi diakoni. — Onnea matkalle!
Sade alkoi rapista.