KOLMAS KOHTAUS.
Naima Piippurinen ja Lomonen.
NAIMA (Tulee sivulta). No, kas vaan! Tekö täällä olettekin ja isäni sanoi: menehän sinne, kauppias tuli tavaroita hakemaan. Hyvää päivää, herra Lomonen!
LOMONEN. Päivää, kunnioitettava neiti Naima!
NAIMA. Suokaa anteeksi, että minulla on esiliina yllä ja että muutenkin
olen näin kotoisessa komennossa… Me perkaamme herneitä kuivattaviksi.
Mutta miksi ette ole pitkään aikaan käyneet meillä? Istukaa!…
(Istuvat). Tahdotteko syödä vähän aamiaista?
LOMONEN. Ei kiitoksia, minä olen jo syönyt.
NAIMA. Pankaa tupakaksi… Täällä olisi tulitikkuja… Nyt on ihana ilma, vaan eilen oli sellainen sade, etteivät työmiehet koko päivänä tehneet mitään. Montako lapoota heiniä olette koonneet? Ajätelkaas, kun minä niin ahnehdin, että niitätin koko niityn, vaan nyt pelkään heinien mätänevän. Parempi olisi ollut vielä odottaa jonkun aikaa. Mutta mitä tämä on? Tehän olette frakissa, kuten näyttää! Suuri uutinen! Pitoihinko olette matkalla, vai? Mutta te olette tullut kauniimmaksi… Todellakin, miksi olette noin keikarimainen?
LOMONEN (Liikutettuna). Nähkääs, kunnioitettava neiti… Asia on se, että minä olen päättänyt pyytää teitä kuulemaan minua… Tietysti te hämmästytte jopa suututtekin, mutta minä… (erikseen). Kauhean kylmä!
NAIMA. Mikä asia se olisi? (Äänettömyys). No?
LOMONEN. Minä koetan puhua lyhyesti. Te tiedätte kunnioitettava neiti, että minulla jo kauan, aina lapsuudesta saakka, on ollut kunnia tuntea teidän perheenne. Minun täti-vainajani ja hänen miehensä, joilta minä, kuten suvainnette tietää, sain perinnöksi maatilan, käyttäytyivät aina syvällä kunnioituksella teidän isäänne ja äiti-vainajaanne kohtaan. Leinosten ja Pippuristen suvut elivät aina mitä ystävällisimmissä, saattaapa sanoa, sukulaissuhteissa. Sitä paitsi, kuten tiedätte, minun maani rajottuvat teidän maihinne. Jos suvaitsette muistella, niin minun Härkähakani ulottuu aivan teidän Koivistoonne saakka…
NAIMA. Anteeksi, että keskeytän. Te sanotte "minun Härkähakani"…
Tokkohan se haka kuuluu teille?
LOMONEN. Minulle juuri…
NAIMA. No, älkäähän nyt! Härkähaka on meidän, eikä teidän!
LOMONEN. Eipäs, minun, kunnioitettava neiti Piippurinen.
NAIMA. Se on minulle uutinen. Mitenkä se olisi teidän?
LOMONEN. Mitä… mitenkä? Minä puhun siitä Härkähaasta, joka kiilana pistää teidän Koiviston ja Palosuon väliin.
NAIMA. No, niin, niin… Se on meidän…
LOMONEN. Ei, te erehdytte, kunnioitettava neiti Piippurinen, se on minun.
NAIMA. Muistelkaapas vaan tarkemmin, herra Lomonen! Onko se jo kauankin ollut teidän?
LOMONEN. Mitä "kauankin?" Mikäli minä muistan, on se aina ollut meidän.
NAIMA. Tämän te otaksuttavasti pyytänette anteeksi!
LOMONEN. Papereistahan se näkyy, kunnioitettava neiti. Härkähaka on joskus ollut riidan alaisena — se on totta; mutta nykyään kaikki tietävät, että se on minun. Eikä siinä mitään riitelemistä voi ollakaan. Tarkastelkaammehan vähän asiaa. Täti-vainajani iso-äiti antoi tämän haan teidän isänne iso-isän talonpoikain määräämättömäksi ajaksi ja korvauksetta käytettäväksi siitä, että polttivat tiilejä iso-äidille. Teidän isänne iso-isän talonpojat käyttivät tätä hakamaata maksutta noin neljäkymmentä vuotta ja tottuivat pitämään sitä omanaan, vaan sitten, kun annettiin ohjesääntö…
NAIMA. Ei ensinkään niin kuin te sanotte! Sekä minun iso-isäni että hänen isänsä laskivat, että heidän maansa ulottuu aina Palosuohon saakka — siis Härkähaka oli meidän. No, mitä riitelemistä siinä olisi? — en ymmärrä. Tämä on jo harmittavaa!
LOMONEN. Minä näytän teille talonkirjat, hyvä neiti!
NAIMA. Ei, te joko yksinkertaisesti laskette leikkiä tai ärsytätte minua… Mikä yllätys! Me olomme hallinneet maata jo lähes kolmesataa vuotta, kun yht’äkkiä ilmotetaan, ettei maa ole meidän! Herra Lomonen, suokaa anteeksi, mutta niinä en saata uskoa korviani… Minä en siitä haasta paljoakaan piittaa. Eihän siellä ole kuin kahdeksan tynnörin-alaa, joka maa maksaisi siinä tuhannen markan paikoilla, vaan minua kiusaa epärehellisyys. Puhukaa mitä hyvänsä, vaan epärehellisyyttä en voi sietää.
LOMONEN. Minä rukoilen teitä, kuunnelkaa minua loppuun! Teidän isänne iso-isän talonpojat, kuten minulla jo oli kunnia sanoa teille, polttivat minun tätini isoäidille tiilejä. Tädin iso-äiti, tahtoen tehdä heille mieluisan…
NAIMA. Iso-isä, iso-äiti, täti… en niinä siitä mitään ymmärrä!
Härkahaka on meidän, ja siinä kaikki.
LOMONEN. Minunpas!
NAIMA. Meidän! Vaikkapa te kaksi päivää todistaisitte ja pukisitte yllenne tusinan frakkeja, niin se on meidän, meidän, meidän!… En tahdo teidän omaanne, vaan en halua myöskään menettää omaani… Oli miten hyvänsä!
LOMONEN. Minä, neiti Piippurinen, en tuota hakamaata tarvitse, vaan minä olen periaatteen kannalla. Mutta jos haluatte sen, niin sallikaa minun lahjottaa se teille.
NAIMA. Minä itse voin lahjottaa sen teille, se on minun!… Tämä on, herra Lomonen, vähintäänkin kovin kummallista! Tähän päivään saakka olemme pitäneet teitä hyvänä naapurina, ystävänä, viime vuonna me lainasimme teille puimakoneemmekin, jonka tähden me puimme viljamme vasta marraskuussa, vaan te siitä huolimatta käyttäydytte meitä kohtaan aivan kuin me olisimme mustalaisia. Lahjotatte minulle minun omaa maatani. Suokaa anteeksi, mutta tätä ei olisi odottanut naapurilta! Se on julkeutta, jos niin tahdotte…
LOMONEN. Teidän mielestänne minä siis olen anastaja? Armollinen neiti, minä en ole milloinkaan anastanut toisen maata enkä sentähden salli kenenkään syyttää itseäni tästä… (Menee nopeasti karahvin luo ja juo vettä). Härkähaka on minun!
NAIMA. Valhetta! Meidän!
LOMONEN. Minun!
NAIMA. Valhetta! Minä näytän teille! Tänään jo lähetän meidän heinämiehet Härkähaan niitylle!
LOMONEN. Mitä?
NAIMA. Meidän miehet niittävät tänään jo hakaniityn!
LOMONEN. Mutta minä annan heille selkään!
NAIMA. Sitä ette uskalla!
LOMONEN (Tavottaa sydäntään). Härkähaka on minun! Ymmärrättekö? Minun!
NAIMA. Älkää huutako, olkaa hyvä! Kotonanne voitte huutaa ja sähistä kiukusta, mutta täällä pyydän pysymään alallanne!
LOMONEN. Ellei, armollinen neiti, minulla olisi tätä kauheata, tuskallista sydämen tykytystä, elleivät verisuonet jyskyttäisi ohimoillani, niin minä puhuisin kanssanne toisin! (Huutaa). Härkahaka on minun!
NAIMA. Meidän!
LOMONEN. Minun!
NAIMA. Meidän!
LOMONEN. Minun!