NELJÄS KOHTAUS.
Edelliset ja Piippurinen.
PIPPURINEN (Tulee sivulta). No, mitä nyt? Mitä te huudatte?
NAIMA. Isä, selitä tälle herralle, kenelle Härkähaka kuuluu: meille vai hänelle?
PIIPPURINEN (Lomoselle). Kyyhkyseni, Härkähaka on meidän!
LOMONEN. Hyvänen aika, herra Piippurinen, kuinka se olisi teidän? Ajatelkaa nyt toki! Minun tätini iso-äiti antoi sen määrätyksi ajaksi maksutta teidän isoisänne talonpoikain käytettäväksi, Talonpojat käyttivät sitä neljäkymmentä vuotta hyväkseen ja tottuivat siihen, niinkuin omaan, kun annettiin ohjesääntö…
PIIPPURINEN. Sallikaa, kalleimpani… Te unohdatte, että juuri talonpojat eivät maksaneet teidän iso-äidillenne ja niin poispäin, sillä Härkähaka oli silloin riidanalaisena ja niin poispäin. Mutta nyt jokanen koiranleuka tietää, että se on meidän. Te ette, nähtävästi, ole nähnyt karttaa.
LOMONEN. Mutta minä näytän toteen, että se on minun!
PIIPPURINEN. Ette näytä, rakkaani!
LOMONEN. Näytän varmaan!
PIIPPURINEN. Naapuri-kulta, miksi noin huudatte? Huudolla juuri te ette mitään näytä toteen. Minä en tahdo teidän omaanne, enkä aio luopua omastani. Ja miksi niin? Jos kerran niin pitkälle tullaan, armahani, että te aiotte siepata hakamaan ja niin poispäin, niin minä mieluummin lahjotan sen talonpojille kuin teille. Niin juuri!
LOMONEN. En ymmärrä! Mikä oikeus teillä on lahjottaa toisen omaisuutta?
PIIPPURINEN. Sallikaa minun itse tietää, onko minulla oikeus vai ei. Minä en, nuorimies, ole tottunut siihen, että minun kanssani keskustellaan tuohon tapaan ja niin poispäin. Niin, nuorimies, minä olen puolet vanhempi teitä ja pyydän puhumaan kanssani ilman kiihtymystä tai sentapaista.
LOMONEN. Ei, te pidätte minua vaan hölmönä ja teette minusta pilkkaa! Sanotte minun maata teidän omaksenne ja sitten vielä tahdotte, että olisin kylmäverinen ja puhuisin kanssanne ihmisten tavoin? Niin eivät hyvät naapurit käyttäydy, herra Piippurinen! Te ette ole naapuri, vaan väkivallan tekijä!
PIIPPURINEN. Mitä? Mitä te sanoitte?
NAIMA. Isä, lähetä heti miehet sinne hakaniitylle!
(Lomoselle).
PIIPPURINEN. Mitä te sanoitte, armollinen herra?
NAIMA. Härkähaka on meidän, enkä minä anna perään, en, en, en!
LOMONEN. Sen saamme nähdä! Minä näytän oikeudessa, että se on minun.
PIIPPURINEN. Oikeudessa? Haastakaa vaan oikeuteen, armollinen herra, ja niin pois päin! Haastakaa! Minä tunnen kyllä teidät, te odotatte vaan tilaisuutta päästäksenne vehkeilemään ja niin poispäin… Senkin juonittelija! Koko teidän sukunne on ollut riidanhaluinen! Koko!
LOMONEN. Pyydän, älkää loukatko minun sukuani! Leinosten suvussa ovat kaikki olleet rehellisiä, eikä ole ollut ketään, joka olisi joutunut oikeuteen tuhlaamisen tähden, niinkuin teidän setänne!
PIIPPURINEN. Mutta teidän Lomosten suvussa kaikki ovat olleet hassuja!
NAIMA. Kaikki, kaikki, kaikki!
PIIPPURINEN. Iso-isänne oli juoppohullu ja nuorempi tätinne karkasi sen arkkitehdin kanssa ja niin poispäin…
LOMONEN. Ja teidän äitinne oli ontuva (tavottaa sydäntään). Aih!
Kyljessä rapsahti… Päässä jyskyy… Herranen aika!… Vettä!
PIIPPURINEN. Vaan teidän isänne oli kova kortinlyöjä ja ahmatti!
NAIMA. Ja täti sellainen juoru-akka, että niitä on vähän!
LOMONEN. Aih, vasen jalka on puutunut… Te olette vehkeilijä… Oh, sydän!… Eikä se ole kenellekään enää salaisuus, että te ennen vaaleja kavalsitte… Silmissäni säkenöi…. Missä on minun hattuni?
NAIMA. Kurjaa, epärehellistä, inhottavaa!…
PIIPPURINEN. Ja te itse olette oikea luihu, viekas ja juonikas ihminen!
Niin juuri!
LOMONEN. Kas tuossa on hattuni… Aih, sydän… Minne mennä? Missä ovi? Oh!… Kuolen, luultavasti… Jalkani on hervoksissa… (Menee ovelle perällä).
PIIPPURINEN (Hänen jälkeensä). Älköön teidän jalkanne koskaan enää astuko minun talooni!
NAIMA. Vetäkää oikeuteen, niin saamme nähdä!
LOMONEN (Poistuu horjuen).