IHANA VANDA
Ihana Vanda eli, kuten hänen nimensä oli passissa, kunniallinen kansalainen Nastasia Kanavkina oli juuri päästetty sairaalasta. Hän ei ollut vielä koskaan ollut niin vaikeassa asemassa kuin nyt: asunnotta ja rahatta. Miten olla? Ensi työkseen hän läksi panttilainakonttoriin ja panttasi siellä turkoosikivellä koristetun sormuksensa — ainoan arvoesineensä. Sormuksesta annettiin rupla, mutta — mitä ruplalla ostat? Et saa sillä muodikasta lyhyttä nuttua, et korkeata hattua, et kuparinruskeita puolikenkiä ja ilman näitä esineitä Vanda tunsi itsensä ikäänkuin alastomaksi. Hänestä tuntui siltä, etteivät ainoastaan ihmiset, vaan vieläpä hevoset ja koiratkin katselivat häntä ja hänen pukunsa yksinkertaisuutta. Ja Vanda ajatteli vain pukeutumista, kysymys siitä, mitä hän söisi ja missä viettäisi yönsä, ei huolestuttanut häntä nimeksikään.
"Jospa tapaisin nyt jonkun tutun miehen…" ajatteli hän. "Ottaisin häneltä rahaa… Minulta ei yksikään kiellä, sillä…"
Mutta tuttuja miehiä ei näkynyt. Illalla heitä ei ole vaikea tavata "Renaissancessa", mutta sinne ei päästetä tässä yksinkertaisessa puvussa ja ilman hattua. Mitä tehdä? Pitkän aikaa tuskiteltuaan, kun käveleminen, istuskeleminen ja ajatteleminen jo alkoi kyllästyttää, Vanda päätti koettaa viimeistä keinoa: poiketa suorastaan jonkun tutun miehen luo hänen kotiinsa ja pyytää rahaa.
"Mutta kenen luokse menisin?" tuumi hän. "Mishkan luo ei sovi mennä, hän on perheellinen… Se punapartainen ukko on paraikaa virassaan…"
Vandan mieleen muistui hammaslääkäri Finkel, kristinuskoon kääntynyt juutalainen, joka noin kolme kuukautta sitten oli lahjoittanut hänelle rannerenkaan ja jonka päähän Vanda kerran illallisilla saksalaisessa klubissa oli kaatanut lasillisen olutta. Hän ilostui nyt sanomattomasti, kun muisti tämän Finkelin.
"Hän antaa varmaan, jos vain on kotona…" ajatteli Vanda mennessään.
"Mutta jollei hän anna, niin lyön siellä kaikki lamput rikki."
Kun hän saapui hammaslääkärin ulko-oven eteen, hän oli jo selvillä siitä, miten hän menettelisi: hän juoksee nauraen portaita ylös, rientää samaa menoa lääkärin työhuoneeseen ja vaatii kahtakymmentäviittä ruplaa… Mutta kun hän oli soittamaisillaan ovikelloa, tämä suunnitelma ikäänkuin itsestään katosi mielestä. Vanda alkoi arkailla ja tuli levottomaksi, mitä hänelle ei ollut koskaan vielä tapahtunut. Hän oli rohkea ja kursailematon vain juopuneessa seurassa, mutta nyt, yllään yksinkertainen puku ja tehtävänään tavallinen avunpyyntö, hän tunsi itsensä araksi ja sorretuksi. Häntä hävetti ja peloitti.
"Ehkä hän on unohtanut minut…" ajatteli Vanda uskaltamatta soittaa ovikelloa. "Ja kuinka voin mennä hänen luokseen tällaisessa puvussa? Niinhän olen kuin kerjäläinen tai vaivainen…"
Hän soitti epäröiden.
Oven takaa kuului askelia; se oli ovenvartija.
— Onko tohtori kotona? kysyi Vanda.
Nyt hän toivoi, että ovenvartija olisi vastannut "ei", mutta vastauksen asemesta tämä päästi hänet eteiseen ja auttoi palttoon hänen yltään. Portaat olivat hänen mielestään komeat ja loistavat, mutta kaikesta komeudesta pisti hänen silmäänsä etenkin suuri kuvastin, josta hän näki köyhästi puetun naisen ilman korkeata hattua, ilman muodikasta nuttua ja ilman kuparinruskeita puolikenkiä. Ja Vandan mielestä oli kummallista, että hän häpesi ja menetti kaiken rohkeutensa ja röyhkeytensä nyt, kun hän oli köyhästi puettu ja neulojattaren tai pesijättären näköinen, eikä hän ajatuksissaan nimittänyt itseään enää Vandaksi, kuten ennen, vaan Nastasia Kanavkinaksi…
— Olkaa hyvä! sanoi sisäkkö, joka opasti hänet lääkärin työhuoneeseen.
Tohtori tulee kohta… Istukaa.
Vanda istuutui pehmeään nojatuoliin. "Sanon hänelle: antakaa lainaksi!" ajatteli hän. "Sopiihan minun sanoa niin, koska hän tuntee minut. Kunpa vain tuo sisäkkö poistuisi täältä siksi aikaa. Hänen läsnäollessaan on niin vaikea… Miksi hänen pitääkin seistä siinä?"
Noin viiden minuutin kuluttua avautui ovi ja sisään astui Finkel, pitkä, tummaihoinen juutalainen, jolla oli pulleat posket ja muljakkaat silmät. Posket, silmät, vatsa, leveät lanteet — kaikki oli hänestä niin hyvin syötettyä, vastenmielistä, tylyä. "Renaissancessa" ja saksalaisessa klubissa hän oli tavallisesti hauskalla tuulella, tuhlasi paljon rahaa naisten tähden ja sieti kärsivällisesti heidän kujeitaan (esimerkiksi, kun Vanda kaatoi kerran olutta hänen päähänsä, niin hän vain hymyili ja uhkasi sormellaan). Mutta nyt hän oli yrmeän, unisen näköinen, hänen katseensa oli arvokas ja kylmä ja hän pureksi jotakin.
— Mitä asiaa teillä on? kysyi hän katsomatta Vandaan.
Vanda katsoi sisäkköä, jonka kasvoilla oli vakava ilme, Finkelin täysinäistä vartaloa — tämä nähtävästi ei tuntenut häntä — ja punastui…
— Mitä asiaa teillä on? toisti hammaslääkäri ärtyisemmin kysymyksensä.
— Ham… Hammasta pakottaa… mutisi Vanda.
— Vai niin… Mitä hammasta?
Vanda muisti, että eräässä hampaassa oli kolo.
— Oikealla alhaalla… hän vastasi.
— Hm!.. Avatkaa suunne.
Finkel rypisti kulmakarvojaan, pidätti hengitystään ja alkoi tarkastella kipeätä hammasta.
— Koskeeko? kysyi hän kaivaen hammasta jollakin raudalla.
— Koskee… valehteli Vanda. — "Jos minä huomauttaisin," ajatteli hän, "niin kyllä hän aivan varmaan tuntisi minut… Mutta… tuo sisäkkö! Miksi hän seisoo siinä?"
Niinkuin höyryveturi puhalsi Finkel yhtäkkiä Vandaa päin kasvoja ja sanoi:
— Minä en kehoita teitä paikkauttamaan sitä… Teillä ei ole mitään hyötyä siitä hampaasta enää…
Kaiveltuaan vielä vähäsen hammasta ja tahrittuaan Vandan huulet ja ikenet tupakkaisilla sormillaan hän pidätti taas hengitystään ja pisti suuhun jonkin kylmän esineen… Vanda tunsi yhtäkkiä kauheata kipua, huudahti ja tarttui Finkelin käteen.
— Ei mitään, ei mitään… mutisi hammaslääkäri. Älkää peljätkö… Ei teillä olisi siitä hampaasta kuitenkaan mitään hyötyä ollut. Pitää olla urhoollinen…
Ja verisissä tupakkaisissa sormissa Vanda näki nyt irti kiskotun hampaansa. Sisäkkö astui hänen luokseen ja piti sylkiastiaa hänen suunsa edessä.
— Huuhtokaa kotona suunne kylmällä vedellä… sanoi Finkel, niin kyllä verenvuoto lakkaa…
Hammaslääkäri seisoi hänen edessään kuin henkilö, joka odottaa, että hänet jätettäisiin rauhaan…
— Hyvästi… virkkoi Vanda kääntyen oveen päin.
— Hm!.. Mutta kuka maksaa minulle työstäni? kysyi Finkel leikillisesti.
— Ah, niin… muisti Vanda, punastui ja antoi juutalaiselle ruplan, jonka oli saanut turkoosikivellä koristetusta sormuksestaan.
Astuessaan kadulle Vanda häpesi entistä enemmän, mutta nyt hän ei enää hävennyt köyhyyttään. Hän ei enää huomannut sitä, ettei hänellä ollut korkeata hattua eikä muodikasta päällysnuttua. Hän kulki katua pitkin sylkien verta ja jokainen punainen läiskä puhui hänelle hänen elämästään, huonosta raskaasta elämästä, niistä loukkauksista, joita hänen oli täytynyt sietää ja joita hän saisi sietää huomenna, viikon kuluttua, vuoden perästä, koko ikänsä aina hautaan saakka…
— Kuinka kauheata tämä on! kuiskasi hän. Kuinka kamalaa, hyvä Jumala!
Mutta seuraavana päivänä ihana Vanda tanssi jo "Renaissancessa." Hänen päässään oli suuren suuri punainen hattu, yllään muodikas nuttu ja jaloissaan kuparinruskeat puolikengät. Eräs nuori, Kasanista saapunut kauppias kestitsi häntä.