KAMELEONTTI
Poliisitarkastaja Osthumjelov astuu kauppatorin poikki yllään uusi virkapuku ja kädessään mytty. Hänen jäljessään marssii punatukkainen poliisi kantaen koria, joka on täpö täynnä takavarikkoon otettuja karviaismarjoja. Ympärillä on hiljaista… Torilla ei näy ainoatakaan sielua… Myymäläin ja juomalain avoimet ovet törröttävät alakuloisesti maailmaan kuin nälkäiset kidat; niitten edustalla ei ole edes kerjäläisiä.
— Vai tulet sinä tänne puremaan, kirottu peto! kuulee Osthumjelov yhtäkkiä huudon. Pojat, ottakaa se kiinni! Ei pureminen ole nykyjään luvallista! Ota kiinni! Kuuletkos!…
Kuuluu koiran vingahduksia. Osthumjelov katsoo sinne päin ja näkee koiran kolmella jalalla laukaten ja taakseen vilkuillen juoksevan kauppias Pitshuginin halkopihasta kadulle. Sen jäljessä ryntää mies, jonka liivit on auki ja jonka yllä on tärkkelöity pumpulipaita. Hän juoksee etunojassa koiraa tavoittaen, mutta kompastuu ja kaatuu pitkälleen maahan saaden koiran toisesta takajalasta kiinni. Kuuluu taaskin koiran vingahduksia ja huuto: "Älkää päästäkö karkuun!"
Myymälöistä alkaa näkyä unisia naamoja ja pian, ikäänkuin maasta kasvaen, kokoontuu halkopihan edustalle väkeä.
— Sitä epäjärjestystä, teidän ylhäisyytenne!.. huomauttaa poliisi.
Otshumjelov kääntyy vasemmalle ja astuu väkijoukon luo. Hän näkee yllämainitun miehen seisovan aivan halkopihan portin luona ja oikea käsi kohotettuna näyttävän väkijoukolle veristä sormeaan. Hänen puolihumalaisilla kasvoillaan on ikäänkuin kirjoitettuna: "Kyllä minä sinulle näytän… senkin rakki!" ja sormikin on kuin mikäkin voitonmerkki pystyssä. Otshumjelov tuntee miehen; hän on kultaseppä Hrjukin. Keskellä väkijoukkoa istuu etujalkojaan haarittaen ja koko ruumis vavisten tämän sekamelskan aiheuttaja — nuori kapeakuonoinen vinttikoira, jolla on keltaisia täpliä selässä. Sen vetisistä silmistä kuvastuu pelko ja kauhu.
— Mitäs täällä nyt?… kysyy Otshumjelov tunkeuduttuaan väkijoukon keskelle. Mitä tämä on? Kuka täällä äsken huusi?…
— Kun minä, teidän ylhäisyytenne, tulen ketään häiritsemättä tänne… aloittaa Hrjukin yskien kouraansa — hakemaan puita Mitri Mitritshilta, niin yhtäkkiä karkaa tuo peto syyttä suotta minun sormeeni kiinni… Sentähden minä vaadin vahingonkorvausta, sillä työni on hyvin tarkkaa enkä minä voi ehkä kokonaiseen viikkoon liikuttaa tätä sormeani saati sitten tehdä työtä sillä… Eihän seiso missään laissakaan, teidän ylhäisyytenne, että täytyy antaa koiran purra itseään… Jos noin vain tässä jokainen näykkimään rupee, niin parasta olisi silloin pysyä poissa tästä maailmasta…
— Hm!… Hyvä on… sanoo Otshumjelov arasti rykäisten kurkkuaan ja liikutellen kulmakarvojaan. Hyvä… Kuka on tämän koiran omistaja? Minä en jätä asiaa silleen. Kyllä minä opetan ihmisiä pitämään koiransa kurissa! On aika vihdoinkin kiinnittää huomio sellaisiin herroihin, jotka eivät tahdo noudattaa määräyksiä! Kun he saavat kerran rakistaan maksaa aika sakon, niin sen minä sanon, että kyllä he sitten tietävät, mitä koirien ja muitten elukkain ympäri juoksenteleminen merkitsee! Näytänpä heille kuin näytänkin!… Jeldyrin, — tarkastaja kääntyy poliisin puoleen, — ota selvä, kenen tämä koira on ja tee pöytäkirja! Mutta koira on tapettava! Ja heti paikalla! Se on varmaankin raivohullu… Kenen tämä koira on, kysyn minä? — Kenraali Shigalovin? Hm!.. Jeldyrin, otappas palttoo yltäni… On niin sietämättömän lämmin! Kai siitä kohta sataa… Mutta sitä en saata käsittää, — kääntyy Otshumjelov kultaseppä Hrjukinin puoleen, — kuinka se on voinut sinua purra? Eihän se ylety edes sormeesi saakka? Noin pieni se on ja sinä olet tuollainen hongankolistaja! Luultavasti olet repinyt sormesi jossakin naulassa ja sitten on päähäsi pälkähtänyt panna syy koiran niskaan. Kyllä sinut tunnetaan, lurjus!
— Teidän ylhäisyytenne, hän on aivan varmaan pitänyt sikaria koiran kuonon edessä ja usuttanut sitä, jolloin tämä, tietysti, on puraissut… Hassu mies, teidän ylhäisyytenne!
— Valehtelet, senkin irvihammas! Kun et ole nähnyt, niin älä tule tänne valehtelemaan! — Hänen ylhäisyytensä on viisas herra ja ymmärtää, milloin joku valehtele tai puhuu omantuntonsa mukaan, niinkuin Jumalan edessä… Jos minä valehtelen, niin tuomitkoon tuomari minut… Hänen laissaan seisoo, että me tähän maailman aikaan olemme kaikki tasa-arvoisia… Ja minulla itselläni on veli, joka on santarmi… jos sen tietää tahdotte…
— Älä siinä nyt enää!…
— Ei tuo sittenkään ole kenraalin koiria… — huomauttaa poliisi syvämietteisesti. — Kenraalilla ei ole tuollaisia. Hänellä on enimmäkseen lintukoiria…
— Tiedättekö sen varmasti?
— Varmasti, teidän ylhäisyytenne…
— Niin, tiedänhän minäkin sen. Kenraalilla on kalliita rotukoiria, mutta tuo on — piru ties mikä! Noin ruma karvaltaan ja pahannäköinen… inhoittava elukka… Kuka viitsiikin pitää tuollaista?!… Kyllä se on typerä! Joutuisipa tuollainen koira Pietariin tai Moskovaan, niin tiedättekö, kuinka sen kävisi? Siellä ei välitetä laista, vaan silmänräpäyksessä — henki pois! Sinä, Hrjukin, olet kärsinyt vahingon, sinun pitää siis vaatia korvausta… Täytyy opettaa heitä! On aika…
— Ehkä se sittenkin on kenraalin koira… aprikoi poliisi itsekseen, mutta äänekkäästi. Eihän sen kuonoon ole kirjoitettu… Äskettäin näin hänen pihallaan tuollaisen.
— Aivan varmaan se on kenraalin! kuuluu ääni joukosta.
— Hm!… Jeldyrin, paneppas palttoo ylleni… Tuuli on käynyt koleaksi… Viluttaa… Vie se, Jeldyrin, kenraalin luo ja kysy sieltä. Sano, että minä olen löytänyt ja lähetin… Ja sano, etteivät päästäisi kadulle. Se on ehkä hyvinkin kallis koira, ja jos jokainen sika alkaa sitä sikarilla kuonoon tökätä, niin ei kestä kauan, ennenkuin se menettää vainunsa. Koira on hento luontokappale… Ja sinä lurjus, laske kätesi alas! Mitä näyttämistä tuossa tyhjässä sormessa on?! Itse olet syypää!..
— Kenraalin kokki menee tuolla… kysytään häneltä… Hei, Prohor!
Tulehan tänne, hyvä mies! Katsoppas tuota koiraa… Onko se teidän?
— Kylläpäs keksitkin! Eihän meillä ikinä ole tuollaisia ollut!
— Ei siinä ole mitään epäilemistäkään, sanoi Otshumjelov. Se on juoksukoira! Eipä kannata siis asiasta sen kauempaa keskustella… Kun minä sanon, että se on juoksukoira, niin se on juoksukoira… Ottakaa se hengiltä, siinä kaikki!
— Ei se meidän ole, jatkaa kokki Prohor. Se on kenraalin veljen, joka saapui meille aivan äskettäin. Meidän kenraalimme ei pidä vinttikoirista, mutta hänen veljensä pitää niistä kovasti…
— Onko herra kenraalin veli saapunut kaupunkiin? Vladimir Ivanitsh? kysyy Otshumjelov ja myötätuntoinen hymy leviää hänen kasvoilleen. Hyvänen aika, enhän minä sitä tiennytkään! Hän on kaiketikin saapunut vierailemaan?
— Vierailemaan…
— Hyvänen aika… Tuli kai ikävä herra veljeään… Ja minä kun en sitä tiennyt! Vai hänen koiransa tämä siis on? Sehän on hauska… Ota se Jeldyrin… Se ei ole hullumman näköinen… Ja niin vikkelä,… Yhtäkkiä oli puraissut tuota miestä sormeen! Ha-ha-ha?… No… miksikäs se noin vapisee? Rrr… Rr… Se taitaa olla vihainen, tuo pikku paholainen…
Kokki Prohor kutsui koiran luokseen ja poistui sen kanssa halkopihan luota. Väkijoukko nauraa hohottaa Hrjukinille.
— Kyllä minä sinulle pian näytän! — uhkaa Otshumjelov häntä ja kääriytyneenä viittaansa jatkaa matkaa kauppatorin poikki.