LIHAVA JA LAIHA
Nikolain rautatieasemalla tapasi kaksi toveria toisensa. Toinen oli lihava toinen laiha. Lihava oli juuri syönyt päivällistä asemalla ja hänen rasvaiset huulensa hohtivat vielä kuin kaksi kypsää kirsikkaa. Hänestä levisi sherryn ja fleurs d'orange'n tuoksua. Laiha oli vastikään astunut vaunusta ja hänellä oli suuri taakka matkalaukkuja, myttyjä ja laatikoita. Hän haisi sianrasvalta ja kahvisakalta. Hänen selkänsä takaa katselivat hoikka ja pitkäleukainen nainen — hänen vaimonsa, ja pitkäkasvuinen, sinisilmäinen lukiolainen — hänen poikansa.
— Porfirij! huudahti lihava huomattuaan laihan. Sinäkö se olet? Veli hopea! Pitkästä aikaa!
— Hyvänen aika! ihmetteli laiha. Misha! Lapsuuteni ystävä! Mistä sinä ilmestyit?
Toverit suutelivat kolmeen kertaan ja katsoivat kyynelsilmin toisiaan.
Molemmat tunsivat suloista liikutusta.
— Hyvä, rakas!… alkoi laiha suutelun jälkeen. Tätä en olisi uskonut! Tämäpä vasta yllätys! Mutta katsohan nyt minua oikein! Yhtä pulska kuin ennenkin! Samanlainen velikulta ja keikari! Oi hyvä Jumala! Entä sinä? Rikas? Naimisissa? Minä olen aviomies, kuten näet… Niin, tämä on minun vaimoni, Loviisa, syntyään Wanzenbach… luterilainen… Ja tämä on poikani Nafanael, kolmasluokkalainen. Kuulehan Nafanael, tämä on minun lapsuuteni ystävä! Yhdessä kävimme lukiota!
Nafanael ajatteli hetken ja otti lakin päästään.
— Niin, yhdessä kävimme koulua! jatkoi laiha. Muistatko, kuinka sinua kiusasivat? Haukkuivat sinua Herostrateeksi, kun poltit koulun kirjan paperossilla, ja minua Efialteeksi, koska mielelläni kielittelin. Hohhoo!… Lapsia olimme! Älä kainostele, Nafanael! Tulehan lähemmäksi setää… Ja tämä on minun vaimoni, syntyään Wanzenbach… luterilainen.
Nafael ajatteli taas ja kätkeytyi isänsä selän taa.
— Mitä sinulle muuten kuuluu, hyvä ystäväni? kysyi lihava katsoen innostuneena ystävää. Palveletko jossakin? Oletko kohonnut?
— Palvelenhan minä, ystäväni! Kollegiasessori olen jo toista vuotta ja minulla on Stanislauskin rinnassani. Palkka on pieni, mutta mitäs siitä! Vaimoni antaa musiikkitunteja, minä valmistan yksityisesti sikarikoteloita. Mainioita koteloita! Myyn niitä ruplasta kappaleen, mutta jos joku ottaa kymmenen kappaletta tai enemmän, niin sille, näet, annan alennusta. Olemmehan kutakuinkin tulleet toimeen. Palvelin, tiedätkös, departementissa, mutta nyt on minut nimitetty tänne saman virkakunnan osastopäälliköksi. Täällä tulen nyt palvelemaan. Entä sinä? Ethän vain liene jo valtioneuvos? Mitä?
— Ei, hyvä ystäväni, nosta korkeammalle, vastasi lihava. Minä olen salaneuvos… Kaksi tähteä omistan.
Yhtäkkiä laiha kalpeni, jäykistyi ja pian senjälkeen hänen kasvonsa vetäytyivät leveään hymyyn. Näytti siltä kuin hänen silmistään olisi suitsunut säkeniä. Itse hän painui kokoon, kyyristyi… Hänen matkalaukkunsa, myttynsä ja laatikkonsa näyttivät kutistuvan… Vaimon pitkä leuka venyi vieläkin pitemmäksi. Nafanael asettui rintama-asentoon ja napitti lukiolaispukunsa kiinni…
— Minä, teidän ylhäisyytenne… sihisi laiha. Hyvin hauskaa!… Lapsuuden ystävä, saattaa sanoa… ja yhtäkkiä sellainen ylimys! Hi — hi — hii!
— Riittää! pahoitteli lihava. Mitä tuo tuollainen on? Lapsuuden ystäviä olemme — mitäpä siis mokomasta virkakunnioituksesta!
— Hyvänen aika!… Mitä te nyt?… hihitti laiha kyyristyen yhä enemmän. Teidän ylhäisyytenne suosiollinen huomaavaisuus… ikäänkuin elähyttävän kosteuden tavoin… Tässä, teidän ylhäisyytenne, on minun poikani Nafanael… vaimoni, luterilainen…
Lihava yritti vastustella, mutta laihan kasvojen ilmeessä oli niin paljon hartautta, imelyyttä ja pokkuroivaa hapatusta, että häntä oikein ylenannatti. Hän käänsi päänsä pois ojentaen laihalle kätensä jäähyväisiksi.
Laiha puristi ojennetun käden kolmea sormea, kumarsi koko vartalollaan ja hihitti kuin kiinalainen: hi — hi — hii… Vaimo hymyili. Nafanael kumartuessaan kaapaisi jalkaansa ja pudotti hätääntyneenä lakkinsa. Kaikki kolme olivat suloisen huumauksen vallassa.