"SKRUUVI"
Eräänä inhoittavana syysyönä Andrei Stepanovits Peresolin ajoi kotiin teatterista. Hän mietti ajaessaan, kuinka paljon hyvää teatterit voisivat saada aikaan, jos niissä näyteltäisiin mieltäylentäviä näytelmiä. Mutta nämä ajatuksensa hän unohti saapuessaan hallitusrakennuksen kohdalle, jossa hän — käyttääksemme runoilijain ja merimiesten sananpartta — hoiti peräsintä. Kaksi päivystyshuoneen ikkunaa oli kirkkaasti valaistu.
"Vieläkö ne siellä niitä tilejä tekevät?" ihmetteli Peresolin. "Neljä on heitä, eivätkä vieläkään ole saaneet työtä valmiiksi! Ihmiset saattavat ajatella, etten anna heille yön rauhaa. Menenpä ja ajan ne sieltä matkoihinsa…"
— Pysähdytä, Gurij!
Peresolin astui vaunuista ja nousi hallitukseen. Paraatiovi oli lukittu, mutta takaovi, jossa oli vain yksi vaivainen telki, oli selkoselällään. Peresolin käytti hyväkseen jälkimmäistä ja seisoi jo muutaman minuutin kuluttua päivystyshuoneen oven takana. Ovi oli hiukan raollaan ja tirkistettyään sisään hän näki jotain tavatonta. Suurilla tilikirjoilla lastatun pöydän ympärillä kahden lampun valossa istui neljä virkamiestä korttia pelaten. Tarkkaavaisina, liikkumattomina, kasvoillaan lamppujen kuvuista heijastuva vihreä valo, he muistuttivat satujen aarteita vartioivia peikkoja tai — Herra varjelkoon! — väärän rahan tekijöitä… Salaperäisyyttä lisäsi heidän pelinsä päättäen pelitavasta ja niistä lauselmista, joita he silloin tällöin huusivat toisilleen; se oli "skruuvia", mutta päättäen kaikesta siitä, mitä Peresolin kuuli, sitä ei voinut pitää skruuvina eikä minään muunakaan korttipelinä. Se oli jotakin kuulumatonta, omituista, salaperäistä… Virkamiehet hän tunsi: Serafim Svisdulin, Stepan Kulakevitsh, Jeremei Nedojehov ja Ivan Pisulin.
— Mitenkä sinä pelaat, senkin Hollannin piru, suuttui Svisdulin katsoen raivoisasti vastapäätä istuvaan pelaajaan. Saattaako noin lyödä? Minulla oli kädessä Dorofejev ja eräs toinen samaa maata, Shepelev rouvineen ja Stepka Jerlakov — ja sinä alat Kofeikinilla. Niinpä jäimmekin ilman kahta kaatoa. Pogankinilla olisi sinun pitänyt alkaa, senkin tarhapöllö!
— Ja kuinka olisi käynyt? suuttui vastapelaaja. Minä olisin lyönyt
Pogankinin, kun Ivan Andreitshilla on Peresolin kädessä?
"Peresolin… Miksi he minun nimeni siihen sotkevat?…" ihmetteli
Peresolin olkapäitään kohauttaen. "En ymmärrä!"
Pisulin jakoi uudelleen ja virkamiehet jatkoivat:
— Valtiopankki…
— Kaksi — rahatoimikamari…
— Ilman valttia…
— Ilman valttiako? Hm!… Lääninhallitus — kaksi… Kun häviää, niin häviää, hitto vieköön! Äsken jäin kansanvalistusministeriöön ilman yhtäkään, nyt myllään lääninhallituksessa. Viis tuosta!
— Pikku slammi kansanvalistusministeriössä! "En ymmärrä!" kuiskasi
Peresolin.
— Minä lyön valtioneuvoksen… Viskaa, Vanja, joku nimineuvos tai lääninkanslisti.
— Miksi nimineuvos? Riittäähän meille Peresolin…
— Mutta me annamme sinun Peresolinellesi vasten hampaita… vasten hampaita… Meillä on Rybnikov. Kolmea kaatoa jäätte vaille! Näyttäkäähän rouva Peresolinia! Älkää ensinkään työntäkö sitä veitikkaa hihaanne!
"Minun vaimostani puhuvat…" ajatteli Peresolin. "En ymmärrä!"
Tahtomatta kauempaa olla epätietoinen asiasta Peresolin avasi oven ja astui päivystyshuoneeseen. Vaikka itse sarvipäinen piru häntä pystyssä olisi ilmestynyt virkamiesten eteen, ei se olisi ihmetyttänyt ja säikähdyttänyt heitä niin kuin heidän päämiehensä. Vaikka siihen olisi tullut viime vuonna kuollut ryöstömies haudantakaisella äänellä sanomaan: "Seuratkaa minua lurjuksille varattuun paikkaan" ja hengittämään haudan kylmyyttä heidän kasvoilleen, he eivät olisi kalvenneet niin kuin kalpenivat tunnettuaan Peresolinin. Ylivoimaisesta säikähdyksestä alkoi Nedojehovin nenästä vuotaa verta ja Kulakevitshin oikeassa korvassa alkoi rummuttaa niin kovasti, että kaulaliina aukeni solmusta. Virkamiehet laskivat kortit käsistään, nousivat hitaasti seisomaan ja vaihdettuaan silmäyksiä painoivat katseensa alas. Päivystyshuoneessa vallitsi hetken hiljaisuus…
— Ahkerastipa te näytte täällä tilejä tekevän! alkoi Peresolin. Nyt ymmärrän, miksi te niin mielellänne tilien kanssa hommaatte… Mitä te äsken teitte?
— Me vain hetkisen, teidän ylhäisyytenne… kuiskasi Svisdulin, katselimme kortteja… Levähdimme…
Peresolin astui pöydän luo ja kohotti hitaasti olkapäitään. Kortit pöydällä eivät olleet tavallisia pelikortteja, vaan valokuvia, jotka oli irroitettu pahveistaan ja liimattu pelikortteihin. Näitä tällaisia kortteja oli paljon. Selaillessaan niitä Peresolin näki itsensä, vaimonsa, useita alaisistaan virkamiehistä, tuttavia…
— Tuollaista roskaa… Millä tavalla te näillä pelaatte?
— Me emme suinkaan, teidän ylhäisyytenne, ole näitä keksineet…
Jumala varjelkoon… Olemme vain ottaneet esimerkkiä…
— Selitähän, Svisdulin, millä tavalla pelasitte! Minä näin ja kuulin, kuinka löitte minut Rybnikovilla… No, mitä sinä naamaasi rypistelet? Enhän minä sinua syö! Kerro!
Svisdulin ujosteli ja arasteli kotvan aikaa. Vihdoin, kun Peresolin alkoi suuttua, pärskyä ja punastua kärsimättömyydestä, hän totteli. Koottuaan kortit ja sekoitettuaan ne hän levitteli niitä pöydälle ja rupesi selittämään:
— Jokaisella valokuvalla, teidän ylhäisyytenne, samoin kuin jokaisella kortilla, on määrätty arvonsa… merkityksensä. Ja aivan samalla tavalla kuin korttipakassa on tässäkin 52 korttia ja neljä maata… Rahatoimikamarin virkamiehet ovat herttoja, lääninhallituksen — ristejä, kansanvalistusministeriön — ruutuja ja valtiopankin virkailijat — patoja. No niin… Todelliset valtioneuvokset ovat ässiä, valtioneuvokset — kuninkaita, neljänteen ja viidenteen arvoluokkaan kuuluvien virkamiesten rouvat ovat rouvia, kollegineuvokset — pamppuja, hovineuvokset — kymppejä ja niin edespäin. Minä, esimerkiksi, — tuossa on minun korttini — kolmonen, koska olen lääninkirjuri…
— Kas vain… Minä olen siis ässä?
— Niin, ristiässä… ja teidän ylhäisyytenne puoliso on ristirouva…
— Hm!… Tämähän on vitsikästä… Koetetaanpas pelata, niin saamme nähdä!…
Peresolin heitti päällystakin yltään ja istuutui pöydän ääreen epäilevästi hymyillen. Virkamiehet kävivät hänen käskystään myöskin istumaan ja peli alkoi…
Kun vahtimestari Nasar kello seitsemän aamulla tuli lakaisemaan päivystyshuoneen lattiaa, oli hän haljeta ällistyksestä. Näky, joka häntä kohtasi hänen astuessaan sisään luuta kädessä, oli siinä määrin hämmästyttävä, että hän muistaa sen tätä nykyä vielä silloinkin, kun tarpeeksi ryypättyään makaa tajuttomana: Peresolin seisoi kalpeana, unisena ja pörröisenä Nedojehovin edessä ja pidellen tämän takinnapista puhui:
— Mutta koetahan toki käsittää, että sinun ei olisi pitänyt lyödä Shepeljovia pöytään, koska kerran tiesit, että minulla oli kädessä minä itse ja kolme muuta. Svisdulinilla oli Rybnikov rouvineen, kolme kimnaasin opettajaa sekä vaimoni, Nedojehovilla pankkilaisia ja kolme pientä lääninhallituksesta. Sinun olisi pitänyt alkaa Kryshkinilla eikä välittää siitä, että he löivät rahatoimikamaria! He tietysti pelasivat niinkuin heille oman ymmärryksensä mukaan parhaiten sopii!
— Teidän ylhäisyytenne, minä aloin nimineuvoksella, kun luulin todellisen valtioneuvoksen olevan heillä.
— Voi, hyvä mies, eihän niin saa luulla! Eihän se mitään peliä ole! Suutarit sillä tavalla pelaavat. Pitää ajatella!… Kun Kulakevitsh löi hovineuvoksen lääninhallituksesta, niin sinun olisi pitänyt viskata pois Ivan Ivanovitsh Grenlandskij, koska tiesit, että hänellä on Natalja Dimitrijevna, Jegor Jegoritsh ja vielä eräs… Sinä pilasit kaikki! Näytän sinulle kohta… Istuutukaa, hyvät herrat, vielä yksi peli!
Ja lähetettyään ällistyneen vahtimestarin pois virkamiehet kävivät pöydän ääreen istumaan ja jatkoivat peliä.