MIKÄ ILO
Oli sydänyö.
Innostuneena, tukka pystyssä, syöksyi Dmitri Kuldarov vanhempainsa asuntoon ja juoksi yhtä painoa huoneitten läpi. Vanhemmat olivat paraikaa menossa levolle. Sisar oli jo vuoteessa ja luki erään romaanin viimeistä sivua. Veljet, jotka olivat lukiolaisia, nukkuivat.
— Mistä sinä nyt? ihmettelivät vanhemmat. Mikä sinun on?
— Oh, älkää kysykö! Sitä en olisi odottanut. Enpä totta tosiaan olisi sitä odottanut! Se on… se on kerrassaan uskomatonta!
Dmitri räjähti nauramaan ja istahti nojatuoliin, sillä niin onnellinen hän oli, ettei pysynyt pystyssä omilla jaloillaan.
— Se on uskomatonta! Ette saata kuvitellakaan! Sisar hypähti vuoteestaan ja heitettyään peitteen ylleen meni veljensä luo. Lukiolaiset heräsivät.
— Mikä sinun on? Sinä olet niin kummallisen näköinenkin.
— Se on ilosta kaikki, äiti hyvä? Nyt tuntee koko Venäjä minut! Koko Venäjä! Ennen ainoastaan te tiesitte, että tässä maailmassa elää muuan kolleegiregistraattori Dmitri Kuldarov, mutta nyt koko Venäjä sen tietää! Hyvä Jumala!
Dmitri ryntäsi seisoalleen, juoksi pitkin huoneita ja istuutui sitten taas.
— Mitä sitten on tapahtunut? Puhu järkevästi!
— Te elätte kuin villit eläimet, ette lue sanomalehtiä ettekä seuraa aikaanne, ja sanomalehdissä on kuitenkin niin paljon ihmeellisiä asioita! Jos jotakin tapahtuu, heti kaikki tiedetään, mikään ei voi pysyä salassa! Kuinka minä olen onnellinen! Hyvä Jumala! Sanomalehtiinhän painetaan vain kuuluisista henkilöistä, ja nyt ovat sinne minustakin painaneet!
— Mitä sinä?… Mihin?…
Isä kalpeni. Äiti loi katseensa jumalankuvaan ja teki ristinmerkin. Lukiolaiset kiipesivät sängystä ja loikkasivat lyhyissä yöpaidoissaan vanhemman veljensä luo.
— Niin juuri! Minusta on painettu sanomalehtiin! Nyt tuntee koko Venäjä minut! Kuulkaahan, äiti, pankaa tämä numero talteen, niin saamme sitä tulevaisuudessa lueskella. Katsokaa!
Dmitri veti sanomalehden taskustaan, ojensi sen isälleen ja osoitti sormellaan kohtaa, joka oli merkitty sinisellä värikynällä.
— Lukekaa!
Isä pani silmälasit nenälleen.
— No, lukekaa nyt!
Äiti katsoi taas jumalankuvaan ja teki ristinmerkin. Isä yski ja alkoi lukea: "29 päivänä joulukuuta kello 11 illalla kolleegiregistraattori Dmitri Kuldarov"…
— Näettekö nyt? Eteenpäin!… "kolleegiregistraattori Dmitri Kuldarov, astuessaan ulos Pienen Sepänkadun varrella Kosihinin talossa sijaitsevasta olutanniskelusta ja ollen päihtynyt"…
— Niin olin ja Semjon Petrovitsh myöskin… Kaikki on tarkoin kerrottu. Jatkakaa! Eteenpäin! Kuunnelkaa nyt!
… "ja ollen päihtynyt kompastui ja kaatui Durykinin kylästä Juhnovskin kihlakunnasta kotoisin olevan vosikan, Ivan Drotovin, hevosen alle. Säikähtynyt hevonen juoksi Kuldarovin yli ja veti hänen ylitsensä reenkin, jossa istui toisen gildin moskovalainen kauppias Stepan Lukov. Sitten se läksi laukkaamaan katua pitkin, kunnes eräs talonmies sai sen kiinni. Kuldarov, joka oli tajuttomassa tilassa, vietiin poliisiasemalle, jossa häntä tutkittiin. Isku jonka hän oli saanut takaraivoonsa"…
— Aisa sattui siihen, isä. Eteenpäin! Lukekaa eteenpäin!
… "jonka hän sai takaraivoonsa, ei liene vaarallinen. Tapahtumasta on tehty pöytäkirja. Haavoittuneelle on toimitettu lääkärinapua…"
— Määrättiin hautomaan takaraivoa kylmillä kääreillä. Uskotteko nyt?
Koko Venäjä sen kohta tietää! Antakaa tänne!
Dmitri otti lehden, käänsi sen kokoon ja pisti taskuunsa.
— Juoksenpa tästä Makarovien luo ja näytän heille… Ja sitten pitää vielä näyttää Ivanitskeille ja Natalia Ivanovnalle ja Anisim Vasilitshille… Pitää rientää! Hyvästi.
Dmitri pani virkalakin päähänsä ja juoksi iloiten ja riemuiten kadulle.