ALBIONIN TYTÄR
Sievät vaunut, joissa oli kautsukkiset likasuojukset, samettiset
istuimet ja lihava ajuri, ajoivat tilanomistaja Grjabovin talon eteen.
Vaunuista hypähti kihlakunnan aatelisseuran esimies Feodor Andreitsh
Otsov, jonka uninen lakeija vastaanotti eteisessä.
— Onko herrasväki kotona? kysyi esimies.
— Ei ole. Rouva läksi lasten kanssa vieraisiin ja herra on mamsellin kanssa ongella. Aamusta saakka ovat siellä ongiskelleet.
Otsov tuumaili hetken aikaa ja läksi sitten joen rantaan etsimään Grjabovia. Hän löysikin hänet noin parin virstan päästä kotoa, joen rannalta. Katsellessaan alas jyrkältä törmältä hän huomasi Grjabovin istuvan siellä onkimassa ja riemastui löydöstään aika lailla. Grjabov, suurikasvuinen, lihava mies, jolla oli tavallista isompi pää, istui hiekalla jalat turkkilaiseen tapaan ristissä alla ja pitkä onkivapa kädessä. Hattu oli takaraivolla, kaulavaate siirtynyt sivulle. Hänen vieressään seisoi pitkä, laiha englannitar, jolla oli nuppumaiset äyriäissilmät ja suuri linnunnenä, joka muuten oli pikemmin koukun kuin nenän kaltainen. Hänen yllään oli valkoinen musliinipuku, jonka läpi hänen laihat, keltaiset olkapäänsä hohtivat. Kullanvärisestä vyöstä riippui pieni kultainen kello. Englannitar onki myöskin. Heidän ympärillään vallitsi haudan hiljaisuus. Molemmat olivat yhtä liikkumattomat ja tyynet kuin joki, jonka pinnalla heidän ongenkohonsa kelluivat.
— Halu on hyvä, mutta onni poissa! nauroi Otsov. Terve, Ivan Kusmitsh!
— Aaa!… Sinäkö se oletkin?… virkkoi Grjabov kääntämättä päätään ja siirtämättä silmäänsä ongenkohosta. Tulit tänne?
— Niinkuin näet… Ja sinulla on yhä nuo entiset kujeesi! Et ole voinut heittää niitä?
— Hitto vieköön, kun olen koko päivän aina aamusta saakka tässä ongiskellut… Huono on kalaonni tänään. Ei ole tullut päätäkään ei minulle eikä tuolle pöpölle tuossa vieressä. Tässä olemme istuneet ja istuneet jos kuinka kauan, mutta ei ole yhtäkään vietävää näkynyt! Eikä auta tässä paha puhekaan!
— Heitä hiiteen mokomat vehkeet! Lähdetään ennemmin koettamaan, miltä viina maistuu!
— Odotahan… Ehkä saammekin vielä jotakin. Illan tullen kala syö tavallisesti paremmin. Niin, veli hyvä, aamusta saakka olen istunut tässä! On ollut niin surkean ikävä, ettei sitä saata sanoin selittää. Mahtoi se olla itse paholainen, joka minut tähän onkeen sai tarttumaan. Minä tiedän, että tämä on joutavaa hommaa, mutta tässä pitää minun vain istua! Istun kuin mikä lurjus, kuin pakkotyöläinen ja tuijotan hölmönä tuohon veteen! Heinäntekoon pitäisi lähteä, mutta minä vain ongiskelen kaloja. Eilen piti itse piispa jumalanpalveluksen Haponjevossa, mutta ei tullut sinnekään lähdettyä, kun täällä tuon sterletin kanssa istuskelin… tuon noidan tuossa…
— Mutta… oletko sinä järkesi menettänyt? kysyi Otsov vilkuen hämillään englannittareen. Haukut naista päin silmiä…
- Hyväinen aika, eihän se ymmärrä rahtuakaan venättä. Hauku tai kehu — se on hänestä yhdentekevä! Mutta katsoppas sen nenää! Ihan pyörryttää, kun sitä katsoo! Päiväkaudet istumme täällä yhdessä, mutta eipä hän suvaitse sanaakaan virkkaa! Seisoo siinä kuin kummitus ja töllistää tuonne veteen.
Englannitar haukotteli, muutti madon ja viskasi ongensiiman veteen.
— En saata olla ihmettelemättä, veli hyvä! jatkoi Grjabov. Kymmenen vuotta on tuo pöllöpää ollut Venäjällä eikä osaa edes sanaakaan meidän kieltämme!… Kun meidän ylhäiset naisemme matkustavat Englantiin, niin kohtahan he oppivat jonkun verran englantia solkkaamaan, mutta tuo… Piru heidät periköön! Katsohan sen nenää!
— Herkeä jo… Sopimatonta… Miksi sinä noin naista ahdistat?
— Ei hän ole nainen, vaan neiti… Sulhasistahan tuo vain haaveilee, hiton nukke. Hän löyhkää ikäänkuin lahonneelle. Minä vihaan häntä! En voi välinpitämättömästi katsoa häneen. Kun hän vain vilkaisee minuun, niin heti kouristaa minua niin kummasti, kuin olisin loukannut kyynärpääni hermoja. Mutta hänkin onkii mielellään. Katsohan: onkii täynnä pyhää hartautta! Halveksien katsoo kaikkea… Seisoo siinä tuntien olevansa ihminen, luomakunnan herra. Ja tiedätkö mikä hänen nimensä on? Se lausutaan: Uilka Tsharlsovna Tfais! Hyi!… eihän sitä voi ääntääkään!
Englannitar, kuultuaan nimensä mainittavan, käänsi nenänsä Grjaboviin päin ja mittaili häntä ylenkatseellisella silmäyksellä. Grjabovista hän siirsi silmäyksensä Otsoviin ja valoi hänetkin ylenkatseella. Ja kaiken tämän hän teki ääneti, arvokkaasti, hitaasti.
— Näitkö? kysyi Grjabov nauraa hohottaen. Siinä sait! Saakeli soikoon! Mutta lasten tähden täytyy pitää tuota tritonia. Jollei olisi lapsia, niin enpä päästäisi häntä kymmentä virstaa lähemmäksi taloani… Nenäkin on kuin haukan… Ja vartalo? Tuo mykkä nukke on minusta aivan kuin suuren suuri naula, jonka mielelläni löisin maan sisään. Odotappas… Nyt nyppää…
Grjabov hyppäsi pystyyn ja kohotti onkensa. Siima pingottui… Grpabov nykäisi vielä pari kertaa, mutta koukku ei irtaantunut.
— Kiinni on tarttunut! sanoi hän rypistäen kulmakarvojaan. Kiviin kaiketi… Hitto vieköön!
Kärsimätön ilme nousi Grjabovin kasvoille. Raskaasti hengittäen, liikehtien hermostuneesti ja mutisten kirouksia hän alkoi nykiä siimasta. Mutta nykimisestä ei ollut mitään hyötyä. Grjabov kalpeni.
— Surkeata! Pitää kaiketi mennä veteen.
— Heitä sinne!…
— Ei… en heitä… Näin illan tullen kala syö hyvin… Tulipa tästä nyt koko komissiooni, Herra paratkoon! Veteen pitää mennä. Niin pitää! Jospa sinä sentään tietäisit, kuinka ikävää on riisuutua! Että pitääkin tuo englannitar tuossa oleman!… Hänen läsnäollessaan on niin ilkeätä riisuutua! Onhan hän sentään nainen!
Grjabov heitti hatun ja kaulavaatteen yltään.
— Miss… e-e-e… — hän kääntyi Albionin tyttären puoleen. — Miss "Tfais!" Je vous prie… Kuinka pitää minun sinulle sanoa, jotta sinä ymmärtäisit? Kuulkaa… tuonne! Menkää tuonne! Kuulitko?
Englannitar katsoi Grjaboviin ylenkatseellisesti ja päästi nenä-äänen.
— Mitä? Ettekö ymmärrä? Mene tuonne kun sinulle sanotaan! Minun pitää riisuutua! Mene tuonne! Tuonne!
Grjabov nyki missiä hihasta ja osoitti pensaita: mene tuonne pensaitten taa piiloon. Englannitar sanoi nopeasti pitkän englantilaisen lauseen liikuttaen energisesti kulmakarvojaan. Tilanomistajat hytkähtelivät ja hätkähtelivät tuskissaan.
— Ensi kerran eläissäni kuulen hänen äänensä… Eihän siinä ole hullumpi sointu… Mutta ei vain ymmärrä meitä! Mitä pitää minun hänelle tehdä.
— Heitä hiiteen, niin lähdemme kulauttamaan ryypyn sen asian päälle!
— Ei, ei… nyt syö hyvin… illalla… Mikä tässä auttoi? Onpa tämä koko komissiooni! Täytyy hänen nähtensä riisuutua…
Grjabov heitti nutun ja liivin yltään ja istuutui hiekalle vetämään saappaita jalastaan.
— Kuulehan, Ivan Kusmitsh, virkkoi esimies nauraa hohottaen kämmeneensä. Tämä on, hyvä ystäväni, peräti naurettavaa, tämä on ihan pilantekoa!
— Kuka käski hänen olla ymmärtämättä? Se on heille opiksi, senkin muukalaiset!
Grjabov veti jalastaan saappaat, housut, riisui alusvaatteet yltään ja oli Aatamin puvussa. Otsov piteli vatsaansa; hän punastui sekä naurusta että hämistä. Englannitar liikutteli kulmakarvojaan ja räpäytteli silmiään… Hänen huulillaan oli ylpeä, ylenkatseellinen hymy.
— Pitää jäähdytellä, sanoi Grjabov läimäytellen lanteitaan. Sanoppas,
Feodor Andreitsh, miksi minun rintaani joka kesä ilmaantuu rohtumaa?
— Mene toki heti veteen tai peitä itsesi jollakin! Nauta!
— Hävetköön nyt kerran, mokomakin… sanoi Grjabov ja tehtyään ristinmerkin painui veteen. Prr… kylmää on vesi.. Katsohan kuinka liikuttelee kulmakarvojaan! Eipäs mene vain pois… Hän seisoo joukon yläpuolella! He-he-he!… Ei pidä meitä edes ihmisinä!
Astuttuaan polvia myöten veteen ja ojennettuaan kookkaan vartalonsa hän räpäytteli merkitsevästi silmää ja virkkoi:
— Nyt hän ei olekaan kotonaan Englannissa!
Missi muutti kylmäverisesti toisen madon koukkuun, haukotteli ja viskasi siiman veteen. Otsov kääntyi poispäin. Grjabov kasti itsensä, irroitti koukun ja kömpi ylös vedestä hampaiden lyödessä loukkua. Kahden minuutin kuluttua hän istui jo pukeutuneena rantahiekalla ja onki taas kärsivällisesti.