SINOTSHKA
Joukkue metsästäjiä oli yöpynyt pieneen talonpoikaismajaan ja loikoili paraikaa äskettäin korjatuilla heinillä. Kuu paistoi ikkunasta sisään hanurin surullinen soitto kuului kyläraitilta, heinien tuoksu oli huumaavaa, mutta hieman pahanhajuista. Metsästäjät juttelivat koirista, naisista, ensi lemmestä, metsänriistasta. Kun oli kerrottu kaikki mitä tutuista rouvista tiedettiin ja sen lisäksi vielä satakunta juttua, niin lihavin metsästäjistä, joka pimeässä näytti heinäruolta ja joka puhui täyteläisellä äänellä kuin esikuntaupseeri, haukotteli kuuluvasti ja aloitti:
— Eihän ole mitään olla rakastettu: neitosethan ovat luodut rakastamaan meitä miehiä. Mutta onko teistä, hyvät herrat, kukaan ollut vihattu, vihattu intohimoisesti, riivatusti? Onko kukaan teistä saanut kokea äärimmäistä vihaa? Onko?
Vastausta ei kuulunut.
— Eikö kukaan? kysyi matala ääni. Mutta minäpä olen ollut vihattu. Nuori, kaunis neitonen on minua vihannut, ja juuri hänessä olen minä voinut tarkata ensi vihan tuntomerkkejä. Ensi vihan, hyvät herrat, sillä se oli juuri jotakin aivan päinvastaista kuin ensi lempi. Muuten, se mitä minä nyt aion kertoa, tapahtui niin kauan sitten, etten minä silloin vielä käsittänyt rakkautta enkä vihaakaan. Minä olin silloin kahdeksanvuotias, mutta se on aivan sivuseikka, sillä tyttö on tässä päähenkilö eikä poika. No niin, kuulkaahan siis. Eräänä kauniina kesäiltana ennen auringon laskua minä ja minun opettajattareni Sinotshka, joka oli sangen rakastettava ja runollinen olento ja äskettäin päättänyt tyttökoulun, istuimme lastenkamarissa opiskellen. Sinotshka katseli hajamielisesti ikkunaan ja sanoi:
— Niin. Me hengitämme happea keuhkoihimme. Mutta sanohan nyt, Petja, mitä me hengitämme ulos?
— Hiilihappoa, sanoin minä katsoen samoin ikkunaan.
— Niin, myönsi Sinotshka. Mutta kasvit päinvastoin ottavat ilmasta hiilihappoa ja hengittävät ulos happea. Hiilihappo on sangen vaarallista kaasua. Napolin läheisyydessä on niinsanottu Koiraluola, jossa on hiilihappoa. Jos sinne päästää koiran, niin se kuolee.
Tämä onneton Koiraluola lähellä Napolia on kuin mikä kemiallinen viisauden merkki, jota edemmäksi ei yksikään kotiopettajatar rohkene mennä. Sinotshka piti aina innokkaasti luonnontieteinen puolta, mutta kemiasta hän tuskin tiesi muuta kuin tämän luolan.
Sinotshka käski minua toistamaan. Minä toistin. Hän kysyi, mikä horisontti on. Minä vastasin. Mutta pihalla, meidän märehtiessämme horisontista ja luolasta, isäni teki lähtöä metsästämään. Koirat ulisivat, hevoset nostelivat kärsimättömästi jalkojansa ja veikistelivät ajajalle, palvelijat kantoivat rattaille kaikenlaista matkaa varten. Näitten rattaitten vieressä oli toiset, joihin äitini ja sisareni nousivat ajaakseen Ivanitsheille nimipäiville. Kotiin jäimme vain minä, Sinotshka ja vanhin veljeni — ylioppilas, jonka hampaita pakotti. Te saatatte kuvitella minun harmiani ja ikävääni!
— Mitä me siis hengitämme? kysyi Sinotshka katsoen ikkunaan.
— Happea.
— Niin, ja horisontiksi sanotaan paikkaa, jossa maa ja taivas näyttävät yhtyvän…
Nyt lähtivät rattaat liikkeelle; isä edellä ja äiti jäljessä tyttärineen. Minä näin kuinka Sinotshka otti taskustaan pienen kirjeen, puristi sitä kovasti, painoi ohimoaan vasten, punastui ja katsahti kelloon.
— Niin, muistakaa nyt, sanoi hän, Napolin läheisyydessä on niin sanottu Koiraluola… — ja loi taas silmäyksen kelloon ja jatkoi, — jossa maa ja taivas näyttävät yhtyvän…
Tyttö parka käveli tuskissaan pitkin huonetta ja katsahti vähän väliä kelloon. Tunnin loppuun oli vielä runsaasti puoli tuntia.
— Nyt laskuoppi, sanoi hän raskaasti hengittäen ja lehteillen vapisevin käsin esimerkkikirjaa. Laskekaa esimerkki N:o 325; minä… tulen kohta takaisin…
Hän meni ulos. Kuulin, kuinka hän juoksi portaita alas ja näin sitten ikkunasta hänen vaaleansinisen pukunsa vilahtavan pihan yli ja katoavan pikkuportista puutarhaan. Hänen hätäiset liikkeensä, palavat poskensa ja levottomuutensa saivat minut juonittelemaan. Minne hän riensi ja miksi? Viisas kun luulin olevani, niin ajattelin asiaa hetkisen ja ymmärsin kaikki: hän juoksi puutarhaan syömään vattuja tai ottamaan kirsikoita, käyttäen hyväkseen minun ankarain vanhempieni poissaoloa! Jos niin kerran on, niin saakeli soikoon, lähdenpä minäkin syömään vähän kirsikoita! Minä heitin laskuesimerkkikirjan ja juoksin puutarhaan. Menin kirsikkapuitten alle, mutta häntä ei näkynytkään siellä. Kierrettyään vatukon, karviaismarjapensaat ja vartian kojun hän näkyi menevän lammelle päin, kalpeana, säpsähtäen pienintäkin risahdusta. Minä hiivin hänen jäljessään ja näen, hyvät herrat, vanhimman veljeni Sashan seisovan lammen rannalla kahden vanhan raidan paksujen runkojen välissä. Veljeni kasvojen ilmeestä ei voi päättää, että hänen hampaitaan pakottaisi. Hän katsoo lähenevään Sinotshkaan ja koko hänen olentonsa aivankuin hohtaa onnesta. Mutta Sinotshka, ikäänkuin häntä ajettaisiin Koiraluolaan ja pakotettaisiin hengittämään hiilihappoa, lähestyy häntä astuen verkalleen, hengittäen raskaasti, pää kenossa… Kaikesta saattaa huomata, että hän ensi kertaa eläessään menee kohtaamaan lemmittyään. Nyt Sinotshka astuu veljeni luo… Puolisen minuuttia he katsovat ääneti toisiinsa, ikäänkuin eivät uskoisi omia silmiään. Sitten jokin voima työntää Sinotshkaa selkään, hän laskee kätensä Sashan olkapäille ja painaa päänsä hänen rinnalleen. Sasha nauraa, jupisee hajanaisia sanoja ja tulisesti rakastuneen nuorukaisen kömpelyydellä painaa molemmat kämmenensä Sinotshkan pään päälle. Ilma, hyvät herrat, on mitä ihanin… Kunnas, jonka taa aurinko laskee, molemmat raidat, vihreät rannat, taivas — kaikki tämä yhdessä Sashan ja Sinotshkan kera kuvastuu lammen tyyneen pintaan. On aivan hiljaista. Saraheinää kasvavalla nurmella lentää kirjavanaan miljoonia perhosia, joilla on pitkät tuntosarvet, ja kauempana puutarhan takana ajetaan karjaa kotiin. Sanalla sanoen: vaikka maalaisit taulun.
Kaikesta siitä, mitä näin, ymmärsin vain sen, että Sasha ja Sinotshka suutelivat. Se on sopimatonta, ajattelin. Jos äiti saa sen tietää, niin heidän käy huonosti. Tuntien jonkinlaista häpeätä minä palasin takaisin lastenkamariin odottamatta kohtauksen loppua. Sitten otin esimerkkikirjani ja aloin laskea. Mutta ajatukseni karkasivat muualle. Kasvoilleni levisi voittoisa hymy. Oli niin hauskaa tietää heidän salaisuutensa ja sitä paitsi huvitti se, että milloin hyvänsä voisin näyttää toteen, että sellaiset auktoriteetit kuin Sasha ja Sinotshka eivät hekään osaa käyttäytyä täysin mallikelpoisesti. Nyt he ovat minun vallassani ja heidän autuutensa on riippuvainen minun jalomielisyydestäni. Kyllä minä sen heille näytän!
Kun olin mennyt levolle, tuli Sinotshka tapansa mukaan lastenkamariin katsomaan, etten ollut nukkunut riisuutumatta ja unohtanut lukea iltarukousta. Minä katselin hänen kauniita, onnellisia kasvojaan ja hymyilin. Salaisuus ei antanut minulle rauhaa, vaan pyrki ilmoille. Täytyi saada huomauttaa siitä ja nauttia vaikutuksesta.
— Minäpä tiedän! sanoin hymähtäen. — Hi-hi!
— Mitä sitten?
— Hi-hi! Minä näin kuinka te ja Sasha suutelitte siellä suurten raitojen alla. Minä läksin perässänne ja näin kaikki…
Sinotshka vavahti, sävähti punaiseksi ja hämmästyen minun huomautuksestani istahti tuolin laidalle, jolla oli vesilasi ja kynttilä.
— Minä näin, kuinka te… suutelitte… toistin minä hihittäen ja nauttien hänen hämmästyksestään. Ahaa! Minäpä sanon äidille!
Arkaluontoinen Sinotshka katsoi tutkivasti minuun ja tultuaan vakuutetuksi, että minä todella tiesin kaikki, tarttui epätoivoisesti käteeni ja alkoi vapisevalla äänellä mutista:
— Petja, se on alhaista… Minä rukoilen teitä, Jumalan tähden… Olkaa kuin mies… älkää puhuko kenellekään… Kelpo ihmiset eivät vakoile… Se on alhaista… rukoilen teitä…
Tyttö parka pelkäsi kuin ruttoa minun äitiäni, joka oli hyväntahtoinen, mutta ankara nainen. Minun hymyilevä naamani ei voinut olla häiritsemättä hänen ensi lempeään, niin puhdasta ja runollista kuin se olikin. Te saatatte siis arvata, millainen hänen mielentilansa oli. Minun tähteni hän ei nukkunut koko yönä ja aamulla tullessaan teetä juomaan oli hänen silmäinsä alla siniset kaaret… Tavatessani teen juotuani Sashan en voinut olla hymähtämättä ja kehaisematta:
— Kyllä minä tiedän! Minä näin kuinka sinä eilen suutelit Sina neitiä!
— Senkin tolvana!
Hän ei ollut yhtä arka kuin Sinotshka ja siksipä ei minun huomautukseni tehnyt häneen samaa vaikutusta. Se yllytti minua yhä enemmän. Koska Sasha ei pelästynyt, niin hän ei nähtävästi usko, että minä näin ja tiedän kaikki. Mutta odotappas, kyllä minä sinulle näytän!
Opettaessaan minua ennen päivällistä Sinotshka ei katsonut minuun; hän änkytteli hiukan ja toisteli sanoja. Sen sijaan, että olisi peloitellut, hän koetti kaikin tavoin mielistellä minua, antaen minulle parhaita arvosanoja eikä kertonut isälle minun kujeitani. Minä käytin mieleni mukaan hyväkseni hänen salaisuuttaan: en lukenut läksyjäni, kävelin luokkahuoneessa käsilläni ja puhuin sopimattomuuksia. Sanalla sanoen, jos sillä lailla olisin jatkanut tähän päivään saakka, niin minusta olisi tullut etevä sirkustaiteilija. Kului viikko. Salaisuus kiusasi minua kuin tikku silmässä. Mieleni teki, kävi sitten miten hyvänsä, saada laverrella salaisuudesta ja nauttia vaikutuksesta. Ja kerran päivällispöydässä, kun meillä oli paljon vieraita, minä hymähdin typerästi, katsoin luihusti Sinotshkaan ja sanoin:
— Kyllä minä tiedän… Hi-hi! Minä näin…
— Mitä sinä tiedät? kysyi äiti.
Minä katselin vieläkin luihummin Sinotshkaan ja Sashaan. Olisittepa nähneet, kuinka tyttö lensi punaiseksi ja kuinka vihaisen silmäyksen Sasha iski minuun! Minä pureskelin kieltäni enkä sanonut sen enempää. Sinotshka kalpeni vähitellen, puri hampaitaan eikä syönyt enää mitään. Samana päivänä iltaluvun aikana minä huomasin Sinotshkan kasvoissa suuren muutoksen. Ne näyttivät ankarammilta, kylmemmiltä, ikäänkuin marmorisilta, ja hänen silmänsä katsoivat niin kummallisesti minua suoraan kasvoihin. Kautta kunniani, en ole edes ajokoirilla niiden saavuttaessa suden nähnyt milloinkaan niin julmia, hävityksenhaluisia silmiä! Minä ymmärsin niitten ilmeen mainiosti, kun hän kesken lukua yhtäkkiä puri kuuluvasti hampaitaan ja sähisi niitten välitse:
— Minä vihaan! Oi, jospa te, inhoittava, iljettävä olento tietäisitte, kuinka minä vihaan teitä! Kuinka vastenmielistä on katsoa teidän kerittyä päätänne, teidän rumia, törröttäviä korvianne!
Mutta samassa hän säikähti ja sanoi:
— En minä teille puhunut… Se oli eräästä näytelmäosasta…
Sitten yöllä näin, kuinka hän astui vuoteeni ääreen ja tuijotti kauan minua kasvoihin. Hän vihasi intohimoisesti eikä voinut enää elää ilman minua. Hänen täytyi saada katsoa minun vihattua naamaani.
Kerran, muistan sen varsin hyvin, oli ihana kesäilta, nurmet tuoksuivat, oli hiljaista, kuu kumotti. Minä kuljin lehtokäytävää pitkin ajatellen kirsikkahilloa. Yhtäkkiä astuu kalpea ihana Sinotshka eteeni, tarttuu käteeni ja alkaa huohottaen selittää:
— Oi kuinka minä vihaan sinua! En soisi kenellekään niin paljon pahaa kuin sinulle! Ymmärrä se! Minä tahdon, että sinä ymmärtäisit sen!
Ajatelkaahan: kuutamo, kalpeat, vihaa säkenöivät kasvot, hiljaisuus… Ensin se huvitti minua ja minä kuuntelin hänen puhettaan, katsoin häntä silmiin, mutta sitten minua alkoi peloittaa, minä huudahdin ja juoksin suinpäin sisälle.
Minun mielestäni oli paras valittaa äidille asiasta. Ja minä valitin, kertoen tietysti siitä, kuinka Sasha ja Sinotshka suutelivat. Mutta minä olin tyhmä enkä tiennyt, mitä siitä seurasi, muuten olisin pitänyt koko suutelemisen omana salaisuutenani. Äiti, kuunneltuaan mitä kerroin, suuttui ja tiuskaisi:
— Sinun ei tarvitse puhua sellaisesta, sinä olet vielä lapsi… Mutta kuitenkin, mikä huono esimerkki lapsille!
Minun äitini ei ollut ainoastaan hyväntahtoinen, vaan johdonmukainenkin. Jottei hän nostaisi häväistysjuttua, hän ei heti erottanut Sinotshkaa toimestaan, vaan se tapahtui vähitellen, järjestelmällisesti, niinkuin säädyllisiä, mutta sietämättömiä ihmisiä yleensä erotetaan toimesta. Muistan, että kun Sinotshka läksi meiltä pois, niin hänen viimeinen katseensa, jonka hän taloon loi, oli suunnattuna siihen ikkunaan, jonka edessä minä istuin. Vakuutan teille, että vielä tänäkin päivänä muistan tuon katseen.
Sinotshkasta tuli pian veljeni vaimo. Hän on Sinaida Nikolajevna, jonka te tunnette. Minä tapasin hänet senjälkeen, kun olin jo junkkari. Vaikka Sinotshka kuinka olisi koettanut, hän ei mitenkään voinut olla minussa, viiksikkäässä junkkarissa tuntematta tuota vihattua Petjaa eikä käyttäytynyt minua kohtaan sukulaisen tavoin… Ja yhä vieläkin, huolimatta hyväntahtoisesta kaljusta päälaellani, pienestä pyöreähköstä vatsastani ja nöyrästä ulkomuodostani, hän aina vain katsoo minuun kierosti eikä tunne olevansa oikein kotonaan, milloin ikinä tulenkin veljeäni tervehtimään. Kaikesta päättäen on viha yhtä unohtumaton kuin rakkauskin… Mutta kuulkaahan: Kukko laulaa jo! Hyvää yötä!