MURHENÄYTELMÄ
— Pavel Vasilitsh, eräs nainen tahtoo tavata teitä, ilmoitti Luka. Hän on odottanut jo kokonaisen tunnin…
Pavel Vasilitsh oli juuri syönyt aamiaista. Kuultuaan että muuan nainen odotti häntä, hän rypisti naamaansa ja sanoi:
— Menköön hiiteen! Sano, etten jouda.
— Mutta Pavel Vasilitsh, hän on käynyt täällä ainakin viisi kertaa pyrkimässä puheillenne. Sanoo välttämättä tahtovansa tavata… Melkeinpä itkee.
— Hm… No, olkoon menneeksi, käske hänet työhuoneeseni.
Pavel Vasilitsh veti hätäilemättä nutun ylleen, otti toiseen käteensä kynän, toiseen kirjan ja tekeytyen sen näköiseksi kuin hänellä olisi kova kiire, astui työhuoneeseensa. Siellä häntä jo odotti vieras, suuri lihava nainen, jolla oli punakat, pyöreät kasvot ja silmälasit nenällä. Hän oli jotakuinkin arvokas näöltään ja pukeutunut sangen silmiinpistävästi (hänellä oli turnyyri ja korkea hattu, jossa oli punertava lintu). Huomattuaan isännän hän katsoa muljautti kulmainsa alta ja pani kätensä ristiin kuin rukoiltaessa.
— Te ette tietenkään muista minua, aloitti nainen korkealla, mutta miehekkäällä äänellä huomattavasti levottomana. Minulla… minulla oli ilo tulla tuntemaan teidät Hrutskien luona… Minun nimeni on Murashkina…
— A-a-a… mm… Istukaa! Mitä asiaa teillä on?
— Nähkääs… minä… minä… jatkoi nainen istuutuen ja käyden yhä levottomammaksi. Te ette muista minua… Nimeni on Murashkina… Nähkääs minä ihailen teidän neroanne ja luen aina nautinnolla teidän kirjoituksianne… Älkää luulko, että imartelen, — Jumala varjelkoon minua siitä, — lausun vain totuuden… Minä luen aina kaiken, mitä te kirjoitatte! Osaksi ei kirjaileminen ole minullekaan aivan vierasta, tarkoitan, tietysti… en uskalla sanoa olevani kirjailijatar, mutta… kuitenkin… onhan minunkin korteni lisänä keossa. Minä olen julaissut kolme lastenkertomusta — te ette suinkaan ole lukenut niitä — olen venäjäntänyt useita teoksia ja… ja minun veli vainajani oli aikanaan "Djelo"-lehden avustajia.
— Vai niin, vai niin… Entä mitä asiaa teillä on?
— Nähkääs… (Murashkina loi katseensa alas ja punastui). Minä tunnen teidän neronne… teidän mielipiteenne, Pavel Vasiljevits, ja tahtoisin tietää tai oikeammin… pyytää neuvoa… Minun täytyy teille tunnustaa, pardon pour l'expression, että olen onnellisesti synnyttänyt murhenäytelmän, ja tahtoisin nyt ennenkuin lähetän sen sensuuriin kuulla teidän lausuntonne siitä.
Murashkina kaivoi hermostuneesti, kuin pyydykseen joutunut lintu, vaatteitaan ja veti esiin ison paksun vihon.
Pavel Vasilitsh piti vain omista kirjoituksistaan, mutta toisten tuotteet, joita hän luki ja kuunteli, vaikuttivat häneen kuin tykin suu, joka on suunnattu suoraan vasten hänen naamaansa. Huomattuaan vihon hän pelästyi ja riensi sanomaan:
— Hyvä on, jättäkää se vain tänne… minä luen…
— Pavel Vasiljevitsh! sanoi Murashkina heikosti, nousi seisomaan ja pani kätensä ristiin. Minä tiedän, teillä on kiire… joka hetki on teille kallis ja minä tiedän, että te paraikaa hengessänne lähetätte minut hiiteen, mutta olkaa hyvä ja antakaa minun lukea teille murhenäytelmäni heti… Olkaa niin ystävällinen!
— Se olisi minusta erittäin mieluista… ällistyi Pavel Vasiiitsh, mutta armollinen… neiti, minulla on kova kiire… Minä… minun täytyy tuossa paikassa matkustaa.
— Pavel Vasiljevitsh! pääsi Murashkinan rinnasta ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. Pyydän teitä uhrautumaan!… Minä olen julkea, tunkeileva, mutta olkaa te jalomielinen! Huomenna matkustan Kasaniin ja sentähden tahtoisin tänään kuulla teidän mielipiteenne murhenäytelmästäni. Suokaa minulle puoli tuntia kallista aikaanne… puoli tuntia vain! Rukoilen teitä!
Pavel Vasiiitsh oli holtiton kuin riepu eikä voinut kieltäytyä. Kun hän luuli huomaavansa, että neiti Murashkina tuossa paikassa hyrähtää itkemään tai lankeaa polvilleen, hän joutui hämilleen ja murahti hajamielisesti:
— No niin, olkaa hyvä… minä kuuntelen… Puoli tuntia, olkoon menneeksi…
Murashkina huudahti iloisesti otti hatun päästään ja istuuduttuaan alkoi lukea. Aluksi hän luki siitä kuinka lakeija ja sisäkkö siivotessaan loistavaa vierashuonetta juttelivat pitkälti Anna Sergejevna neidistä, joka on rakennuttanut koulun ja sairashuoneen pitäjäläisille. Lakeijan poistuttua sisäkkö puhui yksikseen siitä, että oppi on valoa, mutta oppimattomuus pimeyttä; sitten neiti Murashkina lähetti lakeijan vierashuoneeseen kertomaan pitkässä yksinpuhelussa kenraalinrouvasta, joka tyttärensä vakuutuksista välittämättä on hommassa naittaa tämän eräälle rikkaalle kamarijunkkarille ja jonka mielestä täydellinen sivistymättömyys on kansan pelastus. Sitten, kun sisäkkö oli poistunut, ilmaantui neiti itse ilmoittamaan katsojalle, ettei hän ole nukkunut koko yönä, vaan on ajatellut Valentin Ivanovitshia, köyhän opettajan poikaa, joka vaivojaan säästämättä auttaa sairasta isäänsä. Valentin on tutkinut kaikkia tieteitä, mutta ei usko ystävyyttä eikä rakkautta olevan olemassakaan, ei tiedä, mikä on elämän päämäärä, ja toivoo kuolemaa, ja sentähden täytyy hänen, neidin, pelastaa hänet.
Pavel Vasilitsh kuunteli ja muisteli kaihomielin sohvaansa. Hän katseli kiukkuisesti Murashkinaa, tunsi kuinka tämän miehekäs korkea ääni jyskytti hänen rumpukalvojaan, ei ymmärtänyt mitään ja ajatteli:
"Piru sinut periköön!… Tässä täytyy minun kuunnella sinun lorujasi!!… Ja olenko minä syypää siihen, että sinä olet kirjoittanut murhenäytelmän? Herra varjele, mikä paksu vihko? Surkea juttu!"
Pavel Vasilitsh loi katseen väliseinään, jolla hänen rouvansa kuva riippui, ja muisti, että rouva käski hänen ostaa ja tuoda muassaan maalle viisi arssinaa nauhaa, yhden naulan juustoa ja jauhetta hampaiden puhdistusta varten.
"Kun en vain olisi kadottanut nauhanpätkää, jonka sain malliksi", ajatteli hän. "Mihin minä sen paninkaan? Kai se on sinisen nutun taskussa… Kylläpä ovat kärpäset ennättäneet pilkuttaa vaimoni muotokuvan. Pitää käskeä palvelijatarta puhdistamaan lasi… Kahdestoista kohtaus kuuluu olevan menossa, pian siis päättynee ensimmäinen näytös. Ei suinkaan tuo mölliäinen jaksa näin kuumalla sen enempää? Söisi kernaammin kylmää kalaa ja nukkuisi kellarissa, sen sijaan että kirjoittaa murhenäytelmiä…"
— Eikö teidän mielestänne tämä yksinpuhelu ole hiukan liian pitkä? kysyi Murashkina yhtäkkiä katsoen ylös.
Pavel Vasilitsh ei ollut kuunnellut yksinpuhelua. Hän hämmästyi ja sanoi sellaisella sävyllä kuin ei neiti Murashkina, vaan hän itse olisi kirjoittanut tuon yksinpuhelun:
— Ei, ei lainkaan… Kyllä se on hyvin…
Murashkina säteili onnesta ja jatkoi lukemistaan:
— Anna: Analyysi on teihin syöpynyt. Te olette liian aikaisin lakannut elämästä sydämen vaatimusten mukaan ja uskonut itsenne järjen haltuun. — Valentin: Mitä on sydän? Se on anatominen käsite. Minä en myönnä, että se olisi mikään sopimuksenmukainen termi kaikelle sille, mitä tunteiksi sanotaan. Anna (hämillään): Entä rakkaus? Tokkohan se on mikään ideain assosiatsionin hedelmä? Sanokaa avosydämisesti: oletteko koskaan rakastanut? Valentin (katkerasti): Älkää repikö auki vanhoja, vielä arvettumattomia haavoja. (Lyhyt vaitiolo). Kuinka te tulitte sitä ajatelleeksi? — Anna: Minusta näyttää siltä kuin te olisitte onneton.
Kuudennentoista kohtauksen aikana Pavel Vasilitsh haukotteli ja loksautti huomaamatta niinkuin koira, kun se saa kärpäsen kiinni. Hän säikähti ensin siitä syntynyttä ääntä, mutta salatakseen sen tekeytyi liikutetuksi ja tarkkaavaksi.
"Seitsemästoista kohtaus… Koskahan loppuu?…" ajatteli hän. "Hyvä Jumala! Jos tätä kidutusta kestää vielä kymmenen minuuttia, niin huudan poliisia… Sietämätöntä!"
Mutta nyt, vihdoinkin, neiti alkoi lukea nopeammin ja kuuluvammin, koroitti ääntään ja lausui: "Väliverho!"
Pavel Vasilitsh huoahti kevyesti ja rupesi nousemaan seisoalleen, mutta
Murashkina käänsi samassa lehden ja jatkoi:
— Toinen näytös. Näyttämö kuvaa kylänraittia. Oikealla koulu, vasemmalla sairashuone. Jälkimmäisen portailla istuu talonpoikia.
— Suokaa anteeksi… keskeytti Pavel Vasilitsh. Montako näytöstä on kaikkiaan?
— Viisi, vastasi Murashkina ja ikäänkuin peläten, että kuulija karkaisi, jatkoi heti nopeasti. Koulurakennuksen ikkunassa seisoo Valentin. Näyttämön perällä näkyy, kuinka kyläläiset kantavat tavaroitaan kapakkaan.
Ikäänkuin kuolemaan tuomittuna ja vakuutettuna siitä, ettei hän saa armahdusta, Pavel Vasilitsh ei enää odottanutkaan loppua, ei toivonut mitään, koetti vain estää silmiään painumasta kiinni ja säilyttää tarkkaavaisen ilmeensä. Se aika, jolloin neiti on lukenut murhenäytelmänsä loppuun ja lähtee pois, näytti hänestä niin kaukaiselta, ettei hän sitä edes ajatellut.
— Tru-tu-tu-tu… soi hänen korvissaan Murashkinan ääni. Tru-tu-tu…
Shshsh…
"Minä unohdin ottaa soodaa…" ajatteli hän. "Mistä minä?… Niin, soodasta… Minulla on kaikesta päättäen vatsakatarri… Ihmeellistä: Smirnovski juo kaiket päivät viinaa eikä hänellä ole katarria… Joku lintu lensi ikkunalle… Varpunen…"
Pavel Vasilitsh koetti kaikin voimin estää silmiään painumasta kiinni, haukotteli avaamatta suutaan ja katseli Murashkinaa. Tämä sumeni hänen silmissään, alkoi huojua, muuttui kolmipäiseksi, nojasi päällään kattoon…
— Valentin: Ei, antakaa minun lähteä… — Anna (pelästyy): Miksi? — Valentin (syrjään): Hän kalpeni! (Annalle). Antakaa minun olla selittämättä syitä. Minä kuolen pian ettekä te saa tietää niistä. — Anna (vaitiolon jälkeen): Te ette saa lähteä…
Murashkina alkoi paisua, laajeni suunnattoman suureksi ja sulautui työhuoneen harmaaseen ilmaan; hänen liikkuva suunsa vain näkyi. Sitten hän yhtäkkiä muuttui pieneksi kuin pallo, heilui ja eteni pöydän kanssa huoneen peränurkkaan…
— Valentin (pitäen Annaa sylissään): Sinä olet herättänyt minut kuolleista, osoittanut minulle elämän päämäärän! Sinä olet luonut minut uudesti niinkuin keväinen sade heräävän maan! Mutta… se on jo myöhäistä, myöhäistä! Minun rintaani kalvaa parantumaton tauti…
Pavel Vasilitsh hytkähti ja tuijotti samein silmin Murashkinaan. Hetken aikaa hän katsoi silmäänsä räpäyttämättä, ikäänkuin hän ei olisi mitään käsittänyt…
— Yhdestoista kohtaus. Samat, parooni ja poliisipäällikkö todistajain kanssa. Valentin: Viekää minut! — Anna: Viekää minut myöskin! Minä rakastan häntä, rakastan enemmän kuin elämää! — Parooni: Anna Sergejevna, te unohdatte, että täten saatatte isänne perikatoon…
Murashkina alkoi taas paisua… Tuijottaen villisti häneen, Pavel Vasilitsh nousi, päästi luonnottoman äänen rinnastaan, sieppasi pöydältä raskaan paperipainon ja unohtaen itsensä iski sillä voimainsa takaa Murashkinaa päähän…
— Köyttäkää ja viekää minutkin!… Minä tapoin hänet! huusi Pavel
Vasilitsh sisään hyökkäävälle palvelijattarelle.
Oikeus tuomitsi hänet syyntakeettomana vapaaksi.