"NASKALI PUSSISSA"
Pjotr Pavlovitsh Posudin riensi talonpojalta vuokraamallaan kolmivaljakolla kyläteitä pitkin pieneen N:n piirikaupunkiin, jonne muuan nimetön kirje häntä kutsui. Hän koetti mahdollisimman tarkasti pysyä matkalla tuntemattomana.
"Yllättää… Pudota kuin lumi päälaelle…" haaveili hän kätkien kasvonsa korkeaan kaulukseen. "Ovat tehneet pahaa, lurjukset, ja riemuitsevat nyt luullen, että kaikki jäljet ovat peitetyt… Hahaa… Mahtavatpa kauhistua ja ihmetellä, kun yhtäkkiä keskellä riemua kuulevat: Tilille! Nouseepa siitä aika hälinä! Ha-haa!…"
Haaveiltuaan tähän tapaan kyllikseen Posudin antautui keskusteluun ajajan kanssa. Kuten ainakin henkilö, joka tahtoo olla yleisesti tunnettu, hän ensimmäiseksi kyseli itsestään:
— Tunnetko sinä Posudinin?
— Kuinka en tuntisi, hymähti ajaja. Kyllä hänet tunnetaan!
— Mitä sinä naurat?
— Tuntuupa vain hauskalta!… Viho viimeisenkin kirjurin tunnet, mutta Posudinia et muka tuntisi! Sitä vartenhan hänet on tänne määrätty, jotta jokainen hänet tuntisi.
— Niinpä niin, niinpä niin… Entä millainen hän on mielestäsi? Kunnon mies?
— Onhan tuo… haukotteli ajaja. Hyvä herra on, asiansa tuntee… Eipä ole siitä vielä kahtakaan vuotta, kun hänet tänne lähetettiin, mutta paljon on jo ehtinyt tehdä.
— Paljon hyvää on tehnyt, suokoon Jumala hänelle terveyttä. Rautatien hän on hommannut paikkakunnalle, tuon vihatun Hohrjukovin on näiltä mailta karkoittanut… Ei ollut Hohrjukovilla mitään määrääkään enää… Konna oli, suuri lurjus… Kaikki entiset päälliköt pitivät hänen puoltaan, mutta kun Posudin tuli, niin heti Hohrjukov korjasi luunsa, ikäänkuin häntä ei olisi ollutkaan… Nähkääs, hyvä herra, Posudin ei ole ostettavissa, ei! Tarjoa hänelle vaikka sata, vaikka tuhannen, hänpä ei vain ota sitä syntiä omalletunnolleen… Ei ota!
"Jumalan kiitos, että ovat edes siltä kannalta minut oikein käsittäneet," ajatteli Posudin iloissaan. "Se oli hyvä juttu!"
— Hän on sivistynyt… jatkoi ajaja, eikä ylpeä… Meiltä kävivät hänen luonaan valittamassa ja ihan kuin herrasväkeä hän oli heitä kohdellut: kaikille oli antanut kättä ja istumaan oli pyytänyt… Tulinen on ja hätäinen… Sanaakaan ei kunnolla sano, sähisee vain… Ettäkö hän joutuisi kävelemällä jotain toimittamaan, ei sitten likikään, juoksujalkaa, juoksujalkaa!… Eipä ollut meidän väki ennättänyt edes sanaakaan virkkaa, kun hän: "Hevoset valjaisiin!" ja suoraa päätä tänne… Niin tuli, järjesti kaikki eikä ottanut edes kopeekkaa. Paljon parempi on entistä! Olihan tuo entinenkin sentään hyvä. Komea oli, mahtava, niin huusi, ettei sille yksikään koko kuvernementissä vertoja vetänyt… Usein, kun hän oli matkalla, saattoi sen kuulla aina kymmenen virstan päähän. Mutta mitä sisäisiin asioihin tulee, niin kyllä tämä nykyinen on paljon ovelampi! Nykyisellä on päässä sata kertaa enemmän ajua. Muuan seikka vain on surullinen… Kaikin puolin hän on hyvä mies, mutta vahinko vain, että hän on juoppo!
"Äläpäs huoli!" ajatteli Posudin.
— Mistä tiedät, kysyi hän, että minä… että hän on juoppo.
— Enhän minä itse tietenkään, teidän ylhäisyytenne, ole häntä juopuneena nähnyt; en tahdo valehdella, mutta niin kerrotaan. Eivätkä ole muutkaan häntä juopuneena nähneet, mutta sellainen huhu hänestä on käymässä… Ihmisten nähden tai jos ajaa vieraisille tai huveihin tai seuroihin, niin ei tuo juo milloinkaan. Mutta kotona kuuluu hörppivän… Aamulla kun nousee niin hieroo silmiään ja heti — viinaa! Palvelija tuo hänelle ryypyn, mutta tämä jo toista pyytää… Sitä kestää sitten pitkin päivää. Mutta sanoppas, ole hyvä, näkyykö edes hänen toisesta silmästään, että on maistanut? Eikös mitä! Kyllä tuo osaa pysyä aisoissa. Ennen, kun tuo meidän Hohrjukovimme joi, niin sen kaikki tiesivät, vieläpä koirat sitä haukkuivat. Mutta Posudin — että sen nenä edes punottaisi! Kamariinsa sulkeutuu ja siellä latkii… Jotteivät ihmiset huomaisi, hän on laittanut kirjoituspöytäänsä varta vasten laatikon, jossa on letku. Laatikossa kuuluu olevan aina viinaa… Tarvitsee vain viedä letku suuhun, imaista, niin olet juovuksissa… Vaunuissa myöskin, salkusta…
"Mistä he sen tietävät?" kauhistui Posudin. "Hyvä Jumala, kaiken tuon tietävät! Iljettävää!"…
— Niin… ja mitä naisväkeen tulee… Lurjus! (Ajaja naurahti ja ravisti päätään). Hävytöntä, kerrassaan! Kymmenkunta kuuluu hänellä olevan noita hyörinpyörijöitä… Kaikki asuvat samassa talossa… Toinen, Nastasja Ivanovna, on siellä emännöitsijänä, toinen — hitto vieköön, mikäs sen nimi nyt olikaan? — Ljudmila Semjonovna, joku kirjurin tapainen… Nastasja, sehän se kuuluu olevan kaikkien pää. Mitä tämä tahtoo, sen kuuluu hän tekevän… Niin hallitsee miestä kuin kettu häntäänsä. Nastasjan käsissä se ylin valta on. Tätä väki pelkääkin pahemmin kuin itse isäntää… Ha-haa! Ja kolmas hepakko, se siellä Katshalnajan varrella asuu… Häpeä puhua!
"Nimetkin tietää", ajatteli Posudin punastuen. "Ja kuka sen tietää?
Moukka ajomies… joka ei ole kertaakaan edes kaupungissa käynyt!…
Iljettävää… inhoittavaa!…"
— Mistä sinä sen kaiken tiedät? kysyi hän ärtyisällä äänellä.
— Ihmiset juttelevat… Enhän ole itse nähnyt, mutta ihmisiltä olen kuullut. Ja helpostihan tuon saa tietää. Eihän palvelijalta tai kuskilta voi kieltä repiä suusta… Ja niinhän tuo Nastasja itsekin joka paikassa juoksee ja kehuu onnellista oloaan. Ei ihmisten silmiltä voi niinkään piiloutua… Onpa tuo samainen Posudin ottanut tavakseen lähteä kaikessa hiljaisuudessa tarkastusmatkoille. Entinen kun aikoi lähteä jonnekin, niin kuukautta varemmin antoi sen tietää, ja kun sitten matkusti, niin siinä oli sellainen helu ja melu… että Herra varjele! Edellä laukattiin, perässä laukattiin, sivuilla laukattiin. Kun hän saapui perille, niin nukkui ensin tarpeekseen, söi ja joi runsaasti ja alkoi sitten virka-asioissa kitaansa piestä. Huusi täyttä kurkkua, polki jalkaa, nukkui taas tarpeekseen ja sitä menoa takaisin… Mutta tämä nykyinen, kun saa vain jostakin vihiä, niin koettaa lähteä matkalle kaikessa hiljaisuudessa ja tuota pikaa, jottei kukaan näkisi kotoa, jotteivät virkamiehet huomaisi, ja junaan… Ajaa mille asemalle milloinkin pitää, mutta ei ota kestikievarihevosia eikä muitakaan parempia, vaan hakee jostakin talonpojan ja vuokraa siltä hevoset. Kääriytyy peitteisiin kuin vanha akka ja kähisee pitkin matkaa kuin ikäloppu koira, jottei hänen ääntään tunnettaisi. Ihan on maha revetä naurusta, kun ihmiset tuota kertovat. Ajaa, hölmö, luullen, ettei kukaan häntä saata tuntea. Ja yhtä hyvin, kuka järkevä ihminen tahansa — tfyi, tunteehan tuon…
— Mitenkä hänet tuntee?
— Ka, perin yksinkertaisesti. Ennen, kun Hohrjukov oli kaikessa hiljaisuudessa matkalla, me hänet tunsimme raskaasta kädestään. Jos matkustaja löi päin kuonoa, niin siinähän se oli Hohrjukov. Ja Posudinin saattaa niinikään heti tuntea. Yksinkertainen matkustaja käyttäytyy yksinkertaisesti, mutta Posudin ei noudata yksinkertaisuutta. Kun hän saapuu, sanokaamme, vaikka kestikievariin, niin hänen mielestään siellä haisee ja on tukahduttava ja on kylmä… Hän tilaa kananpoikia ja hedelmiä ja kaikenmoisia hilloja… Niinpä kestikievarissa tiedetään: jos ken talvella kysyy kananpoikia ja hedelmiä, niin se on Posudin. Jos ken sanoo isännälle "hyvä ystäväni" ja lennättää kansaa menemään kaikenmoisista joutavista syistä, niin silloin saattaa vaikka vannoa, että se on Posudin. Eikä hän haise samanlaiselle kuin muut ihmiset, ja menee levolle omalla tavallaan… Sohvalle käy pitkäkseen, räiskyttelee tuoksuvia vesiä ympäriinsä ja käskee tuoda kolme kynttilää päänaluksen viereen. Makaa ja lukee papereitaan… Huomaahan sen jo talon kissakin, saatikka isäntä, mikä tuo on miehiään…
"Se on totta…" tuumaili Posudin itsekseen. "Kuinka en ole tuota ennen huomannut?"
— Ja kenelle on tarpeen, hän saa tiedon ilman hedelmiä ja kananpoikiakin. Sähköteitse kaiken saa tietää… Miten hän turpansa kääriikin, miten peitteleikse, niin tietävät jo, että saapuu, odottavat… Posudin ei ole vielä kotoaankaan lähtenyt, kun täällä jo: ole hyvä, kaikki on kunnossa! Saapuu yllättääkseen heidät, vetääkseen oikeuteen tai erottaakseen, mutta he nauravat hänelle. Vaikka teidän ylhäisyytenne, arvelevat, on kaikessa hiljaisuudessa tänne tullut, niin tarkastakaa vain, kyllä kaikki on selvillä!… Hän väänteleikse ja käänteleikse ja lähtee niin kuin on tullutkin… Ja hän kehuu heitä, puristelee heidän käsiään, pyytää anteeksi, että on häirinnyt… Sillä tavalla! Entä mitä teidän ylhäisyytenne siitä?… Kansa on täällä ovelaa, toinen on toistaan ovelampi. Ihan mielikseen sitä katselee, miten riivatun visuja ovat! Ottaapa vaikka tämänpäiväisen tapauksen… Kun minä aamulla ajan tyhjin kuormin, rientää juutalaispoika, anniskelija, asemalta vastaani. "Minne matka, teidän juutalainen ylhäisyytenne, kysyn?" Tämä vastaa: "Vien viiniä ja ruokatavaroita N:n piirikaupunkiin. Siellä odotetaan Posudinia." Kyllä ne osaavat, eikö totta? Posudin vasta valmistaikse matkaan ja käärii päänsä, jottei tunnettaisi. Ehkäpä on jo matkallakin ja ajattelee, että nyt ei kukaan tiedä hänen tulostaan. Ja yhtä kaikki, siellä on jo valmiina viinit ja lohet ja juustot ja kaikenmoiset muut herkut… Posudin vain ajaa ja ajattelee: "Malttakaahan, pojat, kyllä minä kohta näytän!" Mutta pojilla ei ole surua lainkaan! Tulkoon vain! Heillä on aikaa sitten kaikki hyvässä kunnossa!
— Takaisin! huusi Posudin kähisten. Käännä takaisin, nauta!
Ja hämmästynyt ajaja käänsi takaisin.