PANETTELU
Kaunokirjoituksen opettaja Sergei Kapitonitsh Ahinejev naitti tyttärensä Nataljan historian ja maantieteen opettajalle Ivan Petrovitsh Loshadinille. Häät sujuivat kuin rasvattu. Salissa laulettiin, soitettiin, karkeloitiin. Klubista vuokratut tarjoilijat, yllään musta hännystakki ja valkoinen, likainen kaulanauha, juoksivat edes takaisin huoneissa, ikäänkuin häkäpäissään. Kaikki oli yhtä helua ja melua. Matematiikan opettaja Tarantulov, ranskalainen Pasdequoi ja kontrollikonttorin nuorempi reviisori Jegor Venediktitsh Msda istuivat vieretysten sohvalla ja tuon tuostakin keskeyttäen toisiaan juttelivat innokkaasti vieraille elävänä haudatuista ihmisistä ja lausuivat ajatuksensa spiritismistä. Kukaan näistä kolmesta ei uskonut spiritismiin, mutta he myönsivät, että tässä maailmassa on paljon sellaista, jota ihmisjärki ei koskaan voi käsittää. Viereisessä huoneessa kirjallisuuden opettaja Dodonskij selitteli vieraille tapauksia, jolloin vahtisotamiehellä on oikeus ampua ohikulkijaa. Keskustelut olivat siis kauheita, mutta sangen huvittavia. Pihalle päin olevista ikkunoista katseli ihmisiä, joilla yhteiskunnallisen asemansa perusteella ei ollut oikeutta astua sisään.
Tasan kello 12 yöllä isäntä Ahinejev meni keittiöön katsomaan, oliko siellä illallinen valmiina. Keittiö oli lattiasta kattoon saakka täynnä sakeata sumua hanhenpaistista, sorsapaistista ja monista muista ruokalajeista. Kylmät ruoat ja väkijuomat olivat sikin sokin taiteellisessa epäjärjestyksessä kahdella pöydällä. Pöytien ympärillä hääri kyökkipiika Marfa, punakka akka, jonka maha oli pingoittunut kahdenkertaiseksi.
— Näytähän, matushka, sitä sampea vähäisen! sanoi Ahinejev hieroen käsiään ja nuoleskellen huuliaan. Onpa täällä sellainen suloinen tuoksu, että tekisi mieli syödä koko keittiö! Niin, näytäppäs sitä sampea!
Marfa pyörähti erään penkin luo ja kohotti varovasti rasvaista sanomalehtipaperia. Lehden alla suuren suuressa vadissa loikoi komea hyytelöllä valettu sampi keskellä kapristen, öljypuulehtien ja porkkanain kirjavuutta. Ahinejev katseli sampea ja oihkasi tyytyväisyydestä. Hänen kasvonsa säteilivät, silmänsä pyörivät. Hän kumartui ja päästi huulistaan äänen, joka tuli kuin rasvaamattomasta rattaanpyörästä. Seisottuaan siinä hetkisen hän näpsähdytti tyytyväisenä sormiaan ja maiskautti vielä huuliaan.
— Aa! Tulisen suutelon läiskähdys!… Kenen kanssa sinä, Marfa, täällä suudella paukuttelet? kuului ääni viereisestä huoneesta ja ovessa näkyi apuopettaja Vanjkinin puti puhtaaksi ajeltu pää. Kenen kanssa sinä täällä?… Aa… erittäin hauska!… Vai Sergei Kapitonitshin kanssa! Aika vaari, totta tosiaan! Ihan nenä nenässä kiinni tuon akan kanssa!
— Minä en yleensä suutele, sanoi Ahinejev joutuen hämilleen. Kuka on sanonut sen sinulle, senkin hölmö? Minä vain… huuliani maiskautin katsellessani… ajatellessani sitä nautintoa… nähdessäni tämän kalan…
— Juttele, mitä juttelet!
Vanjkin hymyili leveästi ja katosi oven taa. Ahinejev punastui.
"Piru ties, menee vielä, lurjus, juoruamaan", ajatteli hän. "Koko kaupungille kertoo… häpäisee minut, senkin nauta…"
Ahinejev astui arasti saliin ja vilkaisi Vanjkiniin päin. Tämä seisoi pianon luona ja kuiskasi eteenpäin kumartuneena ylitarkastajan kälylle jotakin, jolle tämä nauroi.
"Minusta varmaankin!" ajatteli Ahinejev. "Minusta… senkin vietävä! Ja että tuo uskookin! Nauraa! Hyvä Jumala! Ei, näin ei asiata voi jättää… Teenpä niin, ettei kukaan usko… Kerron koko jutun kaikille, niin tuo hölmö joutuu kiinni panettelusta!"
Ahinejev silitti päätään ja astui yhä vielä hämillään Pasdequoin luo.
— Olin juuri keittiön puolella silmäilemässä illallisen valmistelua, sanoi hän ranskalaiselle. Tehän, tietääkseni, pidätte kalasta ja siellä onkin sellainen sampi, että!… Kaksi arssinaa!… He — he — he! Mutta olinpa unohtaa… Keittiössä sattui juuri lystikäs juttu tämän sammen kanssa! Astun keittiöön ja tahdon saada nähdä ruokia… Katson sampea ja tyytyväisenä… ihan lystikseni maiskautan huulillani. Samassa tulee Vanjkin, tuo hölmö, sisään ja sanoo… he-he-he! ja sanoo: Aa… te suutelette täällä? Minäkö Marfaa, tuota piikaa suutelisin! Jo keksi jotakin, senkin tolvana! Viho viimeisen näköinen on, vanha akka… kuin mikä petoeläin, ja Vanjkin puhuu suutelemisesta! Narri!
— Kuka on narri? kysyi Tarantulov, joka juuri tuli siihen.
— Tuo Vanjkin! Kun minä astun keittiöön… Ja hän kertoi Vanjkinista.
— Naurettavaa! Mokomakin narri! Ennemmin suutelisin viho viimeistä pelättiä kuin Marfaa, lisäsi Ahinejev, katsahti ympärilleen ja huomasi reviisori Msdan takanaan.
— Me tässä Vanjkinista… selitti hän Msdaile. Suuri narri! Astuu keittiöön, huomaa minut Marfan vieressä ja ilman muuta alkaa kaikenmoisia juttuja sepittää. "Mitä? Te suutelette!" Ihan humalaisen unia! Minä sanoin siihen: "Ennemmin suutelen vaikka kalkkunaa kuin Marfaa. Onhan minulla vaimo, senkin tolvana! Mitäs siinä pilkkaat!"
— Kuka teitä pilkkaa? kysyi uskonnon opettaja, joka osui juuri kulkemaan Ahinejevin sivu.
— Vanjkin. Kun minä seison keittiössä ja katselen sampea…
Ja yhä siihen tapaan. Puolen tunnin kuluttua kaikki vieraat tiesivät jo jutun sammesta ja Vanjkinista.
"Kertokoon nyt heille!" ajatteli Ahinejev hykertäen tyytyväisenä käsiään. "Kertokoon! Kun tämä alkaa panetella, niin jo toiset hänelle: mene suohon, tolvana, mokomine juoruinesi! Me tiedämme kaikki!"
Ja Ahinejev rauhoittui siinä määrin, että tyhjensi ilosta neljä ylimääräistä lasia. Saatettuaan illallisen jälkeen nuoren pariskunnan makuuhuoneeseen hän meni omaan huoneeseensa ja nukahti kuin viaton lapsi. Seuraavana päivänä hän ei enää edes muistanut tuota juttua sammesta. Mutta — oi! Ihminen määrää, luoja säätää! Pahat kielet tekivät tehtävänsä eikä auttanut Ahinejevia hänen viekkautensa. Tasan viikon kuluttua, nimittäin keskiviikkona kolmannen tunnin jälkeen, kun Ahinejev seisoi keskellä opettajain huonetta kertoen oppilas Vysjekinin rikollisista taipumuksista, rehtori astui hänen luokseen ja kutsui hänet syrjään.
— Minulla olisi vähän asiaa, Sergei Kapitonitsh, sanoi rehtori. Suokaa anteeksi… Asia ei oikeastaan kuulu minulle, mutta en kuitenkaan voi olla sanomatta siitä mielipidettäni… Minun velvollisuuteni… Kerrotaan, nähkääs, että te elätte yksissä piikanne kanssa… Asia ei kuulu minulle, mutta… Eläkää hänen kanssaan, suudelkaa… miten ikinä haluatte, mutta ei niin julkisesti! Olkaa hyvä! Älkää unohtako olevanne opettaja!
Ahinejev tunsi vilun väreitä selässään ja oli pyörtyä. Oli kuin kokonainen parvi ampiaisia olisi häntä pistänyt ja hänen päälleen kaadettu kiehuvaa vettä. Hän läksi kotiin. Matkalla tuntui siltä kuin koko kaupunki olisi häneen katsellut, ikäänkuin hänen naamansa olisi ollut noessa. Kotona odotti häntä uusi onnettomuus.
— Mikset aja nahkaasi? kysyi hänen vaimonsa päivällispöydässä. Mitä sinä siinä mietit? Lemmittyäsi taidat ikävöidä, rakasta Marfaasi surra? Minä tiedän kaikki, senkin turkkilainen! Kunnon ihmiset ovat avanneet silmäni! Mmh!… senkin raakalainen!
Ja lätsis! siinä tuli sellainen korvatillikka, että pamahti! Ahinejev nousi pöydästä ja tuntematta maata jalkainsa alla, lakitta ja päällystakitta läksi lötystämään Vanjkinin luo. Hän tapasikin Vanjkinin kotona.
— Sinä roisto! kääntyi Ahinejev Vanjkinin puoleen. Miksi olet tallannut minut lokaan koko maailman silmissä? Miksi olet panetellut minua niin pahasti!
— Panetellut? Mitä te nyt puhutte?
— Kuka se sitten on juorunnut, että minä muka olen Marfaa suudellut?
Etkö sinä, hä? Etkö sinä juuri, senkin vietävä!
Vanjkin räpytteli silmiään, ihohermot hänen kuluneissa kasvoissaan nytkähtelivät… Hän kohotti katseensa jumalankuvaan ja lausui:
— Rangaiskoon minua Jumala, puhjetkoon silmäni, kuihtukoot jäseneni, jos minä teistä olen sanonut sanaakaan! Peittäköön ikuinen pimeys minut! Kolera tappakoon!…
Vanjkinin rehellisyyttä ei saattanut epäillä. Hän ainakaan ei ollut juorunnut, sen näki selvästi.
"Kuka sitten? Kuka?" kysyi Ahinejev itseltään lyöden rintaansa; hän koetti muistella kaikkia tuttaviaan. "Kuka?"
— Niin, kuka? kysymme mekin lukijalta.