III.
Kyläläiset saivat tietää vierasten tulosta ja jo päiväkirkon jälkeen kokoontui taloon paljon väkeä. Leonytshevit, Matveitshevit ja Iljitshovit, kaikki tulivat saamaan tietoja Moskovassa toimessa olevista sukulaisistaan. Oli tapana viedä lukutaitoiset shukovolaiset lapset Moskovaan ravintolapalvelijoiksi ja käytävävahdeiksi (samoin kuin joen toisella puolella olevan kylän lapset pantiin leipurinoppiin). Niin oli tehty pitkät ajat, jo maaorjuuden aikana, jolloin eräs shukovolainen, nyt jo tarujen piiriin siirtynyt, talonpoika Luka Ivanytsh, joka palveli tarjoilijana eräässä moskovalaisessa klubissa, otti palvelukseensa vain kotikyläläisiään ja nämä taas kaupungin elämään perehdyttyään kutsuivat sinne omia sukulaisiaan, joille hankkivat paikkoja anniskeluihin ja ravintoloihin. Siitä ajasta lähtien nimittivätkin ympäristön asukkaat Shukovoa vain lakeijain kyläksi. Nikolai vietiin Moskovaan yhdentoistavuotiaana ja siellä hankki hänelle paikan silloinen "Ermitash" puiston teatterivahtimestari Ivan Makarytsh, joka kuului Matveitshevien perheeseen, ja nyt Nikolai kääntyneenä Matveitshevien puoleen puhui seuraavaan opettavaiseen tapaan.
— Ivan Makarytsh oli hyväntekijäni ja velvollisuuteni on rukoilla Jumalaa hänen puolestaan päivin ja öin, sillä hänen avullaan tulin hyväksi ihmiseksi.
— Isäseni, sanoi itkuisella äänellä vanha mummo, joka oli Ivan
Makarytshin sisar. Hänestä, kultasestamme, ei vain kuulu mitään.
— Talvella hän palveli Omanilla ja tällä huvikaudella kerrottiin hänen olleen jossain kaupungin ulkopuolella olevassa puistossa. Alkaa jo käydä vanhaksi… Ennen saattoi kesäaikoina tuoda kotiin kymmenenkin ruplaa päivässä, mutta nyt on elämä kaikkialla käynyt hiljaiseksi ja vaikea on ukon tulla toimeen.
Mummo ja eukot katselivat Nikolain jalkoja, joissa oli huopasaappaat, ja hänen kalpeita kasvojaan ja puhuivat surumielisesti:
— Kovaosainen olet, Nikolai Osipytsh, kovaosainen. Ei luonnista.
Sashaa kaikki hyväilivät. Hän oli jo täyttänyt kymmenen vuotta, mutta hän oli pienikasvuinen, hyvin laiha ja näytti korkeintaan seitsenvuotiaalta. Toisten, päivettyneiden, pitkiin haalistuneisiin paitoihin puettujen tyttöjen joukossa, joitten tukat olivat rumasti leikatut, tuo vaalea lapsi suurine tummine silmineen ja punaisine tukkaan pistettyine nauharuusukkeineen näytti huvittavan kummalliselta, aivan kuin hän olisi ollut villin eläimen pentu, joka äsken oli saatu kiinni kedolta ja tuotu tupaan.
— Hän osaa jo lukeakin, alkoi Olga kehuksia katsellen hellästi tytärtään. Luehan, lapsoseni, sanoi hän ottaen nurkasta esiin evankeliumin. Lue sinä, kristikansa kuuntelee.
Evankeliumi oli vanha, raskas ja nahkakantinen, sen lehtien nurkat olivat käpristyneet ja siitä levisi sellainen haju, kuin olisi munkkeja tullut tupaan. Sasha kohotti kulmakarvansa ja alkoi lujaan pitkäveteisellä äänellä:
— Hänen mentyään ilmestyi Herran enkeli unessa Josefille sanoen: "Ota tykösi poika äitineen".
— Poika äitineen, toisti Olga ja punastui liikutuksesta korviaan myöten.
— "Ja pakene Egyptiin ja ole siellä, siksi kunis sanon sinulle — —".
Vanhanaikaisen "kunis" sanan kohdalla ei Olga enää voinut pidättää liikutustaan, vaan puhkesi itkuun. Tämän jälkeen alkoi ensin Maria ja sitten Ivan Makarytshin sisar nyyhkyttää. Vaari rupesi rykimään ja etsimään pojantyttärelleen makeisia, mutta ei löytänyt mitään ja viittasi vain kädellään. Ja kun lukeminen päättyi, hajautuivat naapurit koteihinsa liikutettuina ja hyvin tyytyväisinä Olgaan ja Sashaan.
Koska oli pyhä, jäi perhe koko päiväksi kotiin. Muori, jota kaikki, mies, miniät ja lapsenlapset nimittivät eukoksi, koetti tehdä kaikki itse. Itse lämmitti hän uunin, hoiti teekeittiön, kävipä ulkotöissäkin ja sitten napisi, että hänet näännytettiin työllä. Aina pelkäsi hän, että joku syö liikaa tai että vaari ja miniät laiskottelevat. Milloin oli hän kuulevinaan, että ravintolanisännän hanhet olivat takatietä tulossa hänen vihannestarhaansa, ja hän juoksi tuvasta pitkä keppi kädessä ja sitten puolisen tuntia huusi korvia särkevällä äänellä kaalikeittonsa ääressä, joka oli yhtä raihnaista ja laihaa kuin hän itsekin; milloin taasen näytti hänestä varis hiipivän kananpoikien kimppuun ja kovalla melulla syöksyi hän varista kohti. Hän oli äkeissään ja murisi aamusta iltaan huutaen väliin niin, että ohikulkijat kadulla pysähtyivät.
Miehelleen ei hän ollut hellä, nimitteli tätä kuhnuriksi tai rutonsyömäksi. Vaari oli toimeton, saamaton mies, ja jollei muori olisi alituiseen häntä liepeestä nykinyt, ei hän kenties olisi lainkaan tehnyt työtä, vaan istunut uunilla ja jaaritellut. Pitkälti jutteli hän pojalleen joistakin vihollisistaan ja valitteli loukkauksia, joita hän muka joka päivä sai naapureittensa puolelta osakseen. Häntä oli ikävä kuunnella.
— Niin, sanoi hän kylkiinsä tarttuen. Niin, ristinpystyttämisen juhlan jälkeen myin omin ehdoin heinää kolmestakymmenestä kopekasta puuta — Niin… Hyvä on… Niinpä siis vedän aamulla heiniä, vapaaehtoisesti, enkä ketään häiritse. Silloinpa tulee pahaksi onneksi, huomaan, Antip Sedelnikov. "Minne heiniä vedät, senkin mokoma", huutaa ja lyö minua korvalle.
Kirjakin päätä taas kivisti kohmelo ja hän häpesi veljeään.
— Mitä kaikkea viina tekeekään. Voi, hyvä luoja, mutisi hän pudistaen kipeätä päätään. Antakaa toki Kristuksen nimessä anteeksi, sisar ja veli, en ole hyvilläni itsekään.
Pyhän kunniaksi ostettiin ravintolasta silli ja keitettiin sen päästä särvintä. Keskipäivällä kaikki istuutuivat juomaan teetä ja joivat sitä kauan, hikeentymiseen saakka ja näyttivät vallan teestä turvonneilta. Senjälkeen vasta käytiin särpimeen käsiksi, kaikki söivät samasta astiasta. Mutta sillin pisti muori piiloon.
Illalla poltti savenvalaja jyrkänteellä astioita. Alhaalla niityllä tytöt lauleskellen leikkivät piirileikkiä. Hanuri soi. Myöskin joen toisella puolen paloi uuni, tytöt lauloivat ja heidän laulunsa kuului kaukaa tahdikkaana ja korvia hyväilevänä. Ravintolassa ja sen ympärillä melusivat miehet laulaen juopuneen lauluaan, kaikki eri ääntä, ja riitelivät niin, että Olga tuontuostakin säpsähti ja sanoi:
— Oi, hyvä luoja!
Häntä kummastutti, että riideltiin lakkaamatta ja että kovimmin ja kauimmin kuuluivat riitelevän ukot, joiden aika jo olisi ollut kuolla. Mutta lapset ja tytöt kuuntelivat tätä riitaa vähääkään kummastelematta, he näkyivät tottuneen siihen jo kehdosta lähtien.
Keskiyön aika oli ohi, uunit sekä joen tällä että tuolla puolen olivat sammuneet, mutta alhaalla niityllä ja ravintolassa yhä elämöitiin. Vaari ja Kirjak lähenivät latoa, jossa Olga ja Maria nukkuivat. Miehet olivat humalassa, kulkien käsi kädessä, olkapäillään toinen toistaan töykkien.
— Anna olla, koetti ukko vakuuttaa. Anna hänen olla — Hän on kunnon eukko — Synti on…
— Ma-aaria, kirkasi Kirjak.
— Anna hänen olla — Synti on — — Kyllä hän eukosta käy…
Molemmat seisoivat hetkisen ladon luona ja poistuivat sitten.
— Ra-akastan kedon kukkia, alkoi ukko yhtäkkiä korkealla korvia särkevällä tenorillaan. Niitä kedoilla poimiskelen.
Sylkäsi sitten, kirosi rumasti ja meni tupaan.