IV.
Muori pani Sashan vahtimaan vihannestarhaansa, etteivät hanhet pääsisi siihen. Oli helteinen elokuun päivä. Ravintoloitsijan hanhet olisivat kylläkin voineet päästä takatietä vihannestarhaan, mutta niillä oli nyt muuta työtä; ne nokkivat ravintolan luona kauroja rauhallisesti keskustellen ja ainoastaan ukkohanhi kohotti korkealle päätään ikäänkuin pitääkseen silmällä, oliko muori keppineen tulossa. Toiset hanhet olisivat voineet tulla alhaalta laaksosta, mutta ne käyskentelivät nyt laitumella kaukana joen takana, missä ne valkealta hohtavana jonona ulottuivat niityn halki.
Sasha seisoi hetkisen, ikävystyi ja huomatessaan, ettei hanhien tulosta ollut pelkoa, meni jyrkänteelle.
Siellä hän huomasi Marian vanhemman tyttären Motjkan, joka seisoi liikkumattomana suunnattoman suurella kivellä ja katseli kirkkoa. Marialle oli syntynyt kolmetoista lasta, mutta vain kuusi oli jäänyt henkiin, kaikki pelkkiä tyttöjä, ei yhtä ainoata poikaa, ja vanhin oli kahdeksanvuotias. Paljasjalkainen, pitkään paitaan puettu tyttö seisoi auringonpaisteessa, päivä paahtoi suoraan hänen päälakeaan, mutta hän ei sitä huomannut ja näytti olevan kuin paikalleen kivettynyt. Sasha meni hänen rinnalleen ja sanoi kirkkoa katsellen:
— Kirkossa asuu Jumala, ihmisten asunnoissa palaa lamppuja ja kynttilöitä, mutta Jumalan lamput ovat pyhäinkuvainlamppuja, punervia, vihreitä, sinerviä kuin silmiä ikänä. Yöllä Jumala kävelee kirkossa ja häntä seuraavat Pyhä Neitsyt ja Nikolai-pyhimys kulta — top, top, top — — Ja vartiaa pelottaa, pelottaa — — Niin, pääskyseni, lisäsi hän matkien äitiään. Ja kun maailmanloppu tulee, kohoavat kaikki kirkot taivaaseen.
— Kel-loi-neen-ko, kysyi Motjka bassoäänellä venyttäen joka tavua.
— Kelloineen. Kun maailmanloppu tulee, pääsevät hyvät ihmiset taivaaseen, mutta äkäiset joutuvat ikuiseen ja sammumattomaan tuleen, pääskyseni. Äidilleni ja Mariallekin Jumala sanoo: Te ette ole ketään loukanneet, menkää siis oikealle paratiisiin, mutta Kirjakille ja muorille sanoo hän: Menkää te vasemmalle, tuleen. Ja se, joka syö paastoaikana kiellettyä ruokaa, joutuu myöskin tuleen.
Hän katseli taivaalle silmät selkosen selälleen ja sanoi: Katsopas taivaalle äläkä räpäytä silmiäsi, niin näet enkeleitä.
Motjka alkoi myöskin katsella taivasta ja hetkinen kului hiljaisuuden vallitessa.
— Näetkö, kysyi Sasha.
— Ei näy, virkkoi Motjka bassoäänellä.
— Mutta minäpä näen. Pikku enkelit lentelevät taivaalla ja siipineen — viuh, viuh niinkuin hyttyset vain.
Motjka mietti hetkisen katse maahan luotuna ja kysyi sitten:
— Joutuuko muori tuleen?
— Joutuu, pääskyseni.
Kiveltä vei aivan alas saakka loiva tasainen rinne ja sitä peitti pehmeänvihreä ruoho, jota teki mieli kädellä silittää tai levätä sillä. Sasha kävi pitkälleen ja vieri alas. Vakavan ja ankaran näköisenä pullistaen poskensa laskeutui Motjkakin maahan ja alkoi vieriä. Sitten ratkesi hänen paitansa olkaan asti.
— Miten naurettavaa, sanoi Sasha ihastuksissaan.
He menivät molemmat ylös vielä kerran vieriäkseen, mutta samassa kuului tuttu inisevä ääni: "Voi hirveätä!" Hampaaton, luiseva, kyttyräselkäinen muori ajoi lyhyet harmaat hiukset tuulessa liehuen hanhia vihannestarhasta ja huusi:
— Kaiken kaalin sotkivat, senkin kirotut. Vieköön teidät surma, kolmasti kirotut, rutonsyömät! Paha teidät periköön!
Hän huomasi tytöt, heitti käsistään kepin, otti maasta risun ja tartuttuaan Sashan kaulaan kuivine ja kovine sormineen alkoi piestä häntä. Sasha itki kivusta ja pelosta. Silloin uroshanhi hoippuen jalalta toiselle tuli vanhuksen luo kaula kurollaan ja suhisi jotain, ja kun se taas palasi laumansa luo, niin kaikki naarashanhet tervehtivät sitä hyväksyvästi: krok, krok, krok! Sitten muori ryhtyi pieksämään Motjkaa ja tällöin Motjkan paita taas repesi. Epätoivoissaan ääneen itkien meni Sasha tupaan valittamaan, hänen perässään tuli Motjka, joka myöskin itki, mutta bassoäänellä ja kyyneleitään pyyhkimättä. Hänen kasvonsa olivat niin märät, kuin olisi hän kastanut ne veteen.
— Hyvä isä, ihmetteli Olga, kun he yhdessä tulivat tupaan, Taivasten valtiatar!
Sasha alkoi kertoa, mutta tällöin astui sisään muori läpitunkevalla äänellä huutaen ja riidellen. Tekla suuttui ja tuvassa alkoi aikamoinen melu.
— Ei mitään, ei mitään, lohdutteli Olga silittäen kalpeana ja liikutettuna Sashan päätä. Hän on isoäitisi, olisi synti suuttua häneen. Ei mitään, lapsukaiseni.
Nikolai, jota ainainen huuto, nälkä, häkä ja löyhkä vaivasi, ja joka jo vihasi ja halveksi köyhyyttä, joka häpesi vaimonsa ja tyttärensä silmissä isäänsä ja äitiänsä, laski jalkansa uunilta riipuksiin ja alkoi puhua ärtyneellä itkuisella äänellä kääntyen äitinsä puoleen:
— Te ette saa lyödä häntä. Ei teillä ole mitään oikeutta lyödä häntä.
— Katsohan, kuolemaasiko sinä siellä uunilla teet, tiuskasi hänelle Tekla ilkeyksissään. Pahusko teidät tänne toikaan, senkin tyhjäntoimittajat!
Sasha, Motjka ja pikku tytöt, niin monta kuin heitä olikin, sulloutuivat uunin päälle nurkkaan Nikolain selän taa ja kuuntelivat sieltä kaikkea tätä vaiti, peläten ja heidän pikkuiset sydämensä tykyttivät aivan kuuluvasti. Kun perheessä on sairas, joka on kauan toivottomasti potenut, niin sattuu raskaita hetkiä, jolloin kaikki läheiset arastellen, salaisesti, sydämensä syvyydestä toivovat hänen kuolevan. Vain lapset pelkäävät silloinkin omaisensa kuolemaa ja sitä ajatellessaan tuntevat kauhua. Nytkin tytöt pidättäen hengitystään katselivat surullinen ilme kasvoillaan Nikolaita luullen, että hän kohta kuolee, ja heidän teki mieli itkeä ja sanoa hänelle jotain hellää, säälivää.
Nikolai puristautui Olgaa vasten ikäänkuin turvaa hakien ja sanoi hänelle hiljaisella väräjävällä äänellä:
— Olga rakkaani, en voi enää olla täällä. Voimani eivät kestä. Jumalan tähden, Kristuksen vuoksi, joka on taivaissa, kirjoita sisarellesi Klaudia Abramovnalle, että hän myisi ja panttaisi kaikki, mitä hänellä on, että hän lähettäisi rahaa, sillä me lähdemme täältä. Voi hyvä Jumala, jatkoi hän tuskaisesti, jospa saisi edes toisella silmällä vilkaista Moskovaan. Kunpa edes näkisin siitä unta…
Ja kun tuli ilta ja tupa pimeni, valtasi mielen niin tuskallinen ikävä, että oli vaikea sanoa sanaakaan. Äkäinen muori liotteli ruisleivän kuoria vadissa ja imeksi niitä kauan, koko tunnin. Maria toi lehmän lypsettyään maitosangon ja asetti sen penkille, sitten muori kaasi maidon sangosta kannuihin, hitaasti, kiirehtimättä, nähtävästi tyytyväisenä siihen, ettei sitä nyt paastoaikana kukaan joisi ja että se jäisi kokonaan säästöön. Vain hiukkasen, hyvin vähän, hän kaasi teevadille Teklan lapsia varten. Kun hän ja Maria olivat vieneet kannut kellariin, Motjka yhtäkkiä vavahti, kiipesi uunilta ja tultuaan penkin luo, jolla oli kuppi leivänkuorineen, loiskautti siihen vadista maitoa.
Muori ryhtyi tupaan palattuaan taas imemään kuoriaan ja Sasha ja Motjka katselivat häntä uunilla istuen. Heitä miellytti ajatus, että muori oli tehnyt paastosynnin ja joutuu siis helvettiin. He olivat saaneet lohdun, nukkumaisillaan ollessaan kuvitteli Sasha viimeistä tuomiota: Paloi iso saviuunin muotoinen pätsi ja paholainen, jolla oli sarvet kuin lehmällä, ajoi muoria tuleen pitkällä kepillä, kuten tämä oli äsken ajanut hanhia.