V.
Maarian taivaaseenastumisen pyhän iltama kellon käydessä yhtätoista tytöt ja pojat, jotka kävelivät alhaalla niityllä, alkoivat äkkiä huutaen ja kirkuen juosta kylään päin. Ylhäällä jyrkänteen reunalla istujat eivät ensin voineet käsittää, mistä se johtui.
— Tulipalo, tulipalo, kajahti alhaalta. Palaa!
Ylhäällä istuvat katsahtivat taakseen ja heidän silmiään kohtasi kauhea, tavaton näky. Erään reunimmaisen tuvan olkikatosta kohosi tupruava tulipatsas, joka suihkulähteen tavoin sinkautteli itsestään kaikkiin suuntiin palavia kipinöitä, ja samassa leimahti koko katto kirkkaaseen liekkiin ja tuli alkoi räiskyä.
Kuun valo kalpeni ja koko kylää valaisi punainen värisevä palo, mustat varjot kulkivat maata pitkin, haisi palaneelta. Alhaalta paikalle kiiruhtavat ihmiset eivät hengästyksissään voineet puhua, vaan vapisivat, tyrkkivät toisiaan, lankeilivat, ja tottumattomia kun olivat häikäisevään valoon, näkivät huonosti eivätkä tunteneet toisiaan. Tuntui kauhealta. Varsinkin se tuntui hirveältä, että ylhäällä savun seassa lenteli kyyhkysiä ja että kyläravintolassa, jossa ei vielä tiedetty tulipalosta mitään, yhä laulettiin ja soitettiin, ikäänkuin kaikki olisi ollut, niinkuin olla piti.
— Semjon sedän talo palaa, huudahti joku kovalla raa'alla äänellä.
Maria hääri tupansa luona itkien, käsiään väännellen, hampaat kolisten, vaikka tulipalo oli kaukana kylän toisella laidalla. Nikolai tuli tuvasta huopasaappaat jaloissaan, lapset juoksivat ulos paitasillaan. Kymmenysmiehen tuvan luona alettiin lyödä malmilevyyn. Pom, pom, pom, kajahteli ilmassa ja tuo tiheään uudistuva väsymätön ääni sai sydämen kouristumaan ja ilman tuntumaan kylmältä. Vanhat eukot seisoivat pidellen käsissään pyhäinkuvia. Pihoilta ajettiin tielle lampaita, vasikoita, lehmiä, kannettiin arkkuja, nahkoja ja saaveja. Pikimusta ori, jota ei päästetty hevoslaumaan, koska se potki ja haavoitti toisia hevosia, juoksenteli nyt vapaaksi päästettynä tömistäen ja hirnuen pitkin kylää, kunnes yhtäkkiä seisahtui rattaitten ääreen ja alkoi takajaloillaan niitä potkia.
Joen toisella puolella ruvettiin soittamaan kirkonkelloja.
Palavan talon luona oli kuuma ja niin valoisa, että jokainen ruoho näkyi selvästi. Erään arkun päällä, joka oli ehditty pelastaa, istui Semjon, isonenäinen, punatukkainen mies, lippalakki syvälle korviin saakka vedettynä ja liivisillään. Hänen vaimonsa makasi kasvot maata vasten pyörryksissä ja valitti. Muuan noin kahdeksankymmenen vanha matalakasvuinen, suuripartainen, peikkoa muistuttava ukko, joka ei ollut paikkakuntalainen, vaan jolla nähtävästi oli tulipalon kanssa jotain tekemistä, käveli tulipalon ääressä hatutta ja valkea nyytti käsissä. Tuli kajasti hänen kaljuun päälakeensa. Kylänvanhin, Antip Sedelnikov, joka oli tummaverinen ja mustatukkainen kuin mustalainen, lähestyi kirves kädessä tupaa ja löi akkunan toisensa jälkeen säpäleiksi, tietämätöntä miksi, ja alkoi sitten hakata portaita.
— Eukot, tuokaa vettä, huusi hän. Kone tänne! Joutuin!
Samat miehet, jotka äsken olivat remunneet ravintolassa, kantoivat hartioillaan paloruiskua. He olivat kaikki juovuksissa, kompastelivat, lankeilivat ja kaikilla oli kasvoillaan avuton ilme ja kyyneleet silmissä.
— Tytöt, vettä, huusi myöskin juopunut kylänvanhin. Joutukaa, tytöt!
Eukot ja tytöt juoksivat alas lähteelle ja laahasivat vuorelle täysiä ämpäreitä ja vesikorvoja juostakseen jälleen kaadettuaan veden ruiskuun takaisin lähteelle. Olga, Maria, Sasha ja Motjkakin olivat kantamassa. Vettä pumppusivat eukot ja pikku pojat, letku suhisi ja kylänvanhin ohjaten sen milloin oveen milloin akkunoihin, pidätteli sormellaan vesisuihkua jonka vuoksi se suhisi vieläkin kovemmin.
— Kelpo poika olet, Antip, kuului hyväksyviä huutoja. Koeta parhaasi!
Ja Antip tunkeutui eteiseen suoraan tuleen ja huusi sieltä:
— Pumpatkaa! Tehkää, mitä voitte, oikeauskoiset, tällaisen onnettomuuden satuttua.
Miehet seisoivat talon luona yhdessä ryhmässä mitään tekemättä ja katselivat tuleen. Ei kenkään tiennyt, mihin ryhtyä, kukaan ei osannut tehdä mitään, ja yltympärillä oli viljaa, aumoja, heinää, latoja, kuivia risukasoja. Myöskin Kirjak ja ukko Osip seisoivat siinä molemmat hutikassa. Ja ikäänkuin haluten puolustaa toimettomuuttaan puheli ukko kääntyen maassa makaavan eukon puoleen:
— Miksi, kuomaseni, tässä ponnisteltaisiin. Tupa on vakuutettu, mitä siis…
Semjon kertoili milloin kenellekin, mistä tuli oli saanut alkunsa.
— Juuri tuo sama ukko, tuo nyyttiniekka, kenraali Shukovin palvelija. Hän oli meidän kenraalillamme, joka Herrassa levätköön, kokkina. Tulee illalla, pyytää yöksi taloon… No, joimme tietysti lasin mieheen. Eukko hääräili teekeittiöineen juottaakseen ukolle teetä ja onnettomuudeksi asetti teekeittiön eteiseen, tuli lieskahti torvesta, tuota noin, suoraan kattoon, olkiin. Valmista oli. Vähältä piti, ettemme itse palaneet. Ja ukon lakki paloi, voi synti sentään.
Malmilevyä lyötiin lakkaamatta ja usein helähti kirkonkello joen takaa. Olga läähätti tulen hohteessa ja katseli kauhistuneena punaisia lampaita ja rusottavia kyyhkysiä, jotka lentelivät savussa, ja juoksi milloin mäkeä ylös, milloin alas. Hänestä tuntui, että tuo soitto oli terävänä okaana tunkeutunut hänen sieluunsa, ettei tulipalo koskaan lakkaa, että Sasha on kadonnut. Ja kun tuvan katto räiskyen luhistui, niin ajatus, että koko kylä nyt ehdottomasti palaa heikonsi hänet niin, ettei hän enää jaksanut kantaa vettä, vaan istui jyrkänteellä vesisangot vieressään. Hänen rinnallaan ja alempana mäellä istui eukkoja äännellen kuin itkuvirren vedossa.
Mutta samassa tuli toiselta puolelta kaupunkilaistalosta kaksissa ajoneuvoissa kauppa-apulaisia ja työmiehiä tuoden tullessaan paloruiskun. Tuli myöskin aivan nuori ylioppilas ratsain valkea mekkonsa levällään. Alkoi kuulua kirveen kolinaa, syttynyttä salvosta vastaan asetettiin portaat ja niitä pitkin kiipesi samalla kertaa viisi henkeä, etunenässä ylioppilas, joka punotti ja huusi terävällä, käheällä äänellä ja sellaisella sävyllä, kuin olisi tulipalojen sammuttaminen hänelle vallan totuttu tehtävä. Tupa revittiin hirsiksi, navetta, punos-aita ja lähin auma hajotettiin tieltä.
— Älkää antako särkeä, kuului joukosta ankaria ääniä. Älä anna!
Kirjak lähti tupaa kohti päättävän näköisenä, ikäänkuin olisi aikonut estää äskentulleet repimästä tupaa, mutta eräs työmies pyöräytti hänet takaisin ja iski häntä poskelle. Alettiin nauraa, työmies löi vielä kerran, Kirjak kaatui ja ryömi nelinkontin takaisin joukkoon.
Joen toiselta puolen tuli kaksi hattupäätä tyttöäkin, ylioppilaan sisaria kai. He seisoivat taampana ja katselivat tulipaloa. Hajotetut hirret eivät enää palaneet, vaan savusivat kuitenkin kovasti. Ylioppilas, jolla oli letku hallussaan, johti suihkun milloin savuaviin hirsiin, milloin miehiin, milloin taas vettä kantaviin eukkoihin.
— Yrjö, huusivat tytöt hänelle nuhdellen ja levottomina. Yrjö!
Tulipalo sammui. Vasta kun hajaannuttiin, huomattiin, että alkoi jo sarastaa ja että kaikki olivat kalpeita ja hiukan ruskettuneita. Aamuisin viimeisten tähtien sammuessa näyttää aina siltä. Erotessaan miehet naureskelivat sekä tekivät pilaa kenraali Shukovin kokista ja palaneesta lakista. Heidän teki jo mieli sytyttää leikkitulipalo ja heistä tuntui melkein ikävältä, että tuli oli sammunut niin pian.
— Te, herra, sammutitte hyvin, sanoi Olga ylioppilaalle. Teidät pitäisi saada meille Moskovaan, siellä on tulipalo harva se päivä.
— Oletteko te sitten Moskovasta, kysyi toinen neideistä.
— Sieltä juuri. Mieheni palveli "Slaavilaisessa Basarissa". Ja tässä on tyttäreni, sanoi hän osottaen Sashaa, joka kylmissään painautui hänen turviinsa. Myöskin moskovalainen, herra.
Molemmat neidit sanoivat ranskaksi jotain ylioppilaalle ja tämä antoi Sashalle kaksikymmenkopekkaisen. Osip ukko näki sen ja toivo valkaisi äkkiä hänen kasvonsa.
— Luojalle kiitos, teidän jalosukuisuutenne, ettei tuullut, sanoi hän ylioppilaalle. Muuten olisi palanut tunnissa. Teidän jalosukuisuutenne, hyvä herrasväki, lisäsi hän hämillään matalammalla äänellä, aamu on kylmä, pitäisi lämmitellä, antakaa armossanne, jotta saisin puolipullosen.
Hänelle ei annettu mitään ja hän alkoi kurkkuaan koristellen kävellä laahustaa kotiin. Olga seisoi kylän reunassa ja katseli, kuinka molemmat rattaat menivät kaalaamosta joen yli ja miten herrasväki kulki niittyä pitkin. Heitä odottivat toisella puolella ajopelit. Tultuaan tupaan kertoi hän ihastuksissaan miehelleen:
— Kuinka hyviä ja kauniita he ovatkaan! — Entäs neidit — kuin kerubeja.
— Pahus heidät periköön, virkkoi uninen Tekla kiukkuisesti.