VI.
Maria tunsi itsensä onnettomaksi ja puheli, että hän mielellään tahtoisi kuolla. Teklaa taas päinvastoin tällainen elämä miellytti: köyhyys, siivottomuus ja lakkaamaton riita. Hän söi valitsematta, mitä annettiin, nukkui missä ja millä sattui. Pesuvedet viskasi hän vallan portaitten päähän, läiskäytti vain kynnykseltä, vieläpä astuskeli paljain jaloin lätäkössä. Jo ensi päivästä alkaen alkoi hän vihata Olgaa ja Nikolaita juuri siksi, ettei tämä elämä heitä miellyttänyt.
— Katsotaanhan, mitä saatte syödäksenne, mokomakin moskovalainen aatelisväki, sanoi hän ilkkuen. Katsotaanhan!
Kerran aamulla, oltiin jo alkupuolella syyskuuta, Tekla toi alhaalta kaksi ämpäriä vettä. Pakkasesta punakka, terve ja kaunis hän oli. Maria ja Olga istuivat pöydän ääressä juoden teetä.
— Juokaa terveydeksenne, virkkoi Tekla pilkallisesti. Kas vain, millaisia rouvia, lisäsi hän asettaen vesisangon paikalleen. Ovat ottaneet tavakseen juoda joka päivä teetä. Kunhan vain se ei turvotuttaisi teitä, jatkoi hän katsellen vihamielisesti Olgaa. Onkin Moskovassa maleksinut itselleen turpean naaman, senkin lihaläntti!
Hän heilautti korentoa ja iski Olgaa olkapäähän sillä seurauksella, että molemmat miniät vain löivät kätensä yhteen ja sanoivat:
— Voi, hyvä isä!
Sitten Tekla meni joelle liinavaatteitten pesuun ja toraili koko tien niin, että kuului tupaan.
Päivä kului. Tuli pitkä syysilta. Kaikki muut paitsi Tekla, joka oli mennyt joen taa, kerivät tuvassa silkkiä. Silkki otettiin valmistettavaksi lähellä olevasta tehtaasta ja koko perhe ansaitsi sillä vähän, parisenkymmentä kopekkaa viikossa.
— Herrain vallassa oli parempi elellä, puheli vaari silkkiä kerien. Sai tehdä työtä, nukkua, syödä, kutakin ajallaan. Päivälliseksi saatiin kaalia ja puuroa ja illalliseksi niinikään kaalia ja puuroa. Kurkkuja ja kaalia oli yllinkyllin. Sai syödä vapaasti, minkä ikinä mieli teki. Ja ankarampia oltiin. Jokainen muisti paikkansa.
Paloi vain yksi lamppu, se valaisi himmeästi ja savuten. Kun joku varjosti lampun ja suuri varjo lankesi akkunaan, näkyi kirkas kuunvalo. Osip vaari kertoili harvakseltaan, miten oli eletty maaorjuuden aikana, kuinka näillä samoilla paikoilla, joilla elämä nyt oli niin ikävää ja köyhää, metsästeltiin ajokoirilla ja vinttikoirilla, kuinka kierron aikana miehille juotettiin viinaa, miten Moskovaan meni kokonaisia kuormastoja pyydettyjä lintuja nuoren herrasväen tarpeeksi. Pahoja ihmisiä rangaistiin ruoskimalla tai lähetettiin Tverin tiloille, mutta hyviä palkittiin.
Mummokin kertoi yhtä ja toista. Hän muisti kerrassaan kaikki. Hän kertoi rouvastaan, hyvästä ja jumalaapelkäävästä naisesta, jonka mies oli juomari ja irstailija ja jonka kaikki tyttäret joutuivat naimisiin, Jumala tiesi kuinka. Yksi meni juopolle, toinen porvarille, kolmas taas vietiin salaa (muori itse, joka oli silloin vielä nuori tyttö, oli auttanut). Kaikki he pian kuolivat suruun ja samoin heidän äitinsä. Tätä kaikkea muistellessaan pisti muori vähän itkuksikin.
Äkkiä joku kolkutti ovea ja kaikki säpsähtivät — Osip setä, päästä yöksi sisään! Tupaan astui pieni kaljupäinen ukko, kenraali Shukovin kokki, sama mies, jonka lakki oli palanut. Hän istuutui, kuunteli ja alkoi myöskin muistella ja kertoa juttujaan. Istuen jalat riipuksissa uunilla kuunteli Nikolai puhetta ja kyseli vähän väliä ruokia, joita herrasväessä valmistettiin. Puhuttiin pihveistä, kotleteistä, monenlaisista liemistä, kastikkeista ja kokki, joka myöskin muisti kaikki hyvin, nimitteli ruokia, joita ei enää tehdä. Niinpä oli laitettu ruokaa, jota valmistettiin häränsilmistä ja sanottiin "silmänavajaisiksi".
— Valmistettiinko silloin marsalkka-kotletteja, kysyi Nikolai.
— Ei.
Nikolai pudisti nuhdellen päätään ja sanoi:
— Voi teitä, kehnoja kokkeja olitte.
Istuen ja maaten uunilla katselivat tytöt alas silmää räpäyttämättä. Heitä näytti olevan paljon, kuin pilvissä kerubeja. Kertomukset miellyttivät heitä, he huokailivat, säpsähtelivät ja kalpenivat milloin ihastuksesta, milloin pelosta. Muoria, joka kertoi mielenkiintoisemmin kuin muut, he kuuntelivat hengittämättä ja uskaltamatta hiiskahtaakaan.
Pantiin vaieten maata. Kertomuksien liikuttamina ajattelivat vanhukset, kuinka ihana on nuoruus, josta, olipa se sitten millainen tahansa, jää mieleen vain se, mikä on ollut elävää, iloista ja liikuttavaa. Ja he ajattelivat, miten hirvittävän kylmä on kuolema, joka ei enää itseään kauan odotuta, parasta on olla sitä ajattelematta. Lamppu sammui. Ja hämärä ja kaksi kuun räikeästi valaisemaa akkunaa ja hiljaisuus ja kätkyeen narina muistuttivat jostain syystä vain siitä, että elonaika on jo ohi, ettei sitä saa millään takaisin… Vaivut nukahtaen horroksiin — yhtäkkiä koskettaa joku olkapäätä ja puhaltaa poskeesi uni on tiessään — ruumis tuntuu kuoleutuneelta ja kuoleman ajatukset hiipivät mieleen. Jos kääntyy toiselle kyljelle, unohtaa kuoleman, mutta päässä harhailevat vanhat ikävät mietteet puutteesta, ravinnosta, että jauhon hinta on noussut, ja hetkisen kuluttua muistuu taas mieleen, että elonaika on ohi, ettei sitä saa takaisin…
— Voi, hyvä Jumala, huokasi kokki.
Joku kolkutti hiljaa akkunaan. Tekla oli kaiketi palannut. Olga nousi ja haukotellen, rukousta soperrellen avasi oven sekä päästi eteisen salvan. Mutta ketään ei tullut sisään, kävi vain kylmä viima ulkoa ja kuu alkoi äkkiä valaista. Avoimesta ovesta näki sekä hiljaisen ja aution tien että taivaalla kulkevan kuun.
— Kuka siellä, huudahti Olga.
— Minä, kuului vastaus. Minä se olen.
Oven vieressä seisoi Tekla seinään nojaten aivan alastomana. Hän värisi kylmästä, hänen hampaansa kalisivat ja kuun kirkkaassa valossa hän näytti hyvin kalpealta, kauniilta ja kummalliselta. Hänen ruumiinsa varjot ja kuun hohde iholla pistivät kumman terävästi silmään ja erittäin tarkasti erottautuivat hänen tummain kulmakarvainsa ja nuoren lujan rintansa piirteet.
— Toisella puolella ilkimykset riisuivat minut, päästivät näin, virkkoi hän. Tulin kotiin vaatteitta, niinkuin tulin maailmaankin. Tuo vaatteet!
— Tulehan tupaan, sanoi Olga alkaen myös väristä.
— Kunhan vanhukset eivät näkisi.
Muori jo todellakin rähisi levottomana ja vaari kyseli: "Ken siellä?" Olga toi paitansa ja hameensa, puki Teklan ja sitten molemmat hiljaa, koettaen olla lyömättä ovia, astuivat tupaan.
— Sinäkö, kelvoton, siellä olet, ärisi muori äkäisenä arvattuaan, kuka tulija oli. Paha sinut, senkin yölinnun, periköön!
— Ei mitään, ei mitään, kuiskaili Olga verhoten Teklaa. Ei mitään, kyyhkyseni.
Hiljeni taas. Tuvassa nukuttiin aina huonosti. Jokin hellittämätön tunkeileva tuska esti jokaista nukkumasta. Vaarin selkää särki, muoria vaivasivat huolet ja ilkeys, Maria pelkäsi, lapsia kutitti ja nälätti. Nytkin oli uni levotonta, käänneltiin kyljeltä toiselle, puhuttiin unissa, noustiin juomaan.
Tekla alkoi äkkiä ulvoa kovalla ja raa'alla äänellä, mutta hillitsi samassa itsensä ja vain harvakseltaan nyyhki, yhä hiljaisemmin ja matalammin, kunnes vaikeni. Aika ajoin kuului joen toiselta puolen kellon ääni, mutta kello löi kummallisesti, ensin viisi, sitten kolme.
— Voi, hyvä Jumala, huokaili kokki.
Ikkunoista oli vaikea päättää, paistoiko vielä kuu, vai tekikö aurinko jo nousuaan. Maria nousi, meni ulos ja kuului pihalla lypsävän lehmää puhellen. Seiso-o! Muorikin meni ulos. Tuvassa oli vielä pimeä, mutta saattoi jo erottaa kaikki esineet.
Nikolai, joka ei ollut nukkunut koko yönä, kiipesi uunilta. Hän veti vihreästä arkusta esiin hännystakkinsa, puki sen ja mennen akkunan luo silitteli sen hihoja, piti kiinni liepeistä ja hymyili. Sitten hän varovasti riisui takin, kätki sen arkkuun ja kävi taas pitkäkseen.
Maria palasi ja ryhtyi uunia lämmittämään. Hän ei nähtävästi vielä ollut aivan valveilla ja heräsi lopullisesti vasta nyt liikkeellä ollessaan. Hän oli kaiketi uneksinut jostain, tahi johtuivat hänen mieleensä eiliset kertomukset, koskapa hän makeasti venyttelihe uunin ääressä ja sanoi:
— Ei, vapaus on parempi.