VII.
Kylään tuli herra, komisariota sanottiin nimittäin herraksi. Milloin ja miksi hän tulee, tiedettiin kylässä jo viikko sitten. Shukovossa oli vain neljäkymmentä taloa, mutta maksamattomia valtion- ja kunnanveroja oli kertynyt yli kahden tuhannen.
Komisario asettui kylän ravintolaan. Hän joi siellä kaksi lasia teetä ja meni sitten jalan kylänvanhimman tupaan, jonka luona verovelkaisten joukko jo odotteli. Kylänvanhin Antip Sedelnikov oli huolimatta nuoruudestaan, hän oli vähän yli kolmikymmenvuotias, ankara ja piti aina päällystön puolta, vaikkakin itse oli köyhä ja maksoi veronsa epäsäännöllisesti. Hänelle nähtävästi tuotti mielihyvää se, että hän oli kylänvanhin, ja häntä hiveli tietoisuus vallastaan, jota hän ei osannut osottaa muuten kuin ankaruudella. Kyläkokouksissa häntä pelättiin ja toteltiin. Sattui niinkin, että hän tiellä tai ravintolan luona hyökkäsi humalaisen kimppuun, sitoi hänen kätensä selän taakse ja pisti putkaan. Panipa hän kerran sinne muorinkin siitä syystä, että tämä tultuaan Osipin sijasta kyläkokoukseen oli alkanut siellä torailla. Kokonaisen vuorokauden piti hän muoria kopissa. Kaupungissa hän ei ollut elänyt eikä koskaan lukenut kirjoja, mutta jostakin oli hän painanut mieleensä joukon viisaita sanoja ja käytti niitä mielellään keskustelussa, seikka, jonka tähden häntä kunnioitettiin, vaikkakaan ei aina ymmärretty.
Kun Osip astui verokirjoineen kylänvanhimman tupaan, istui komisario, laihannakkea harmaatakkinen ukko pitkine valkoisine partoineen, etunurkassa pöydän ääressä ja kirjoitti jotain muistiin. Tupa oli siisti, seinillä oli kirjavanaan sanomista leikeltyjä kuvia ja parhaalla paikalla, pyhäinkuvain vieressä, oli entisen bulgarialaisen ruhtinaan Battenbergin muotokuva. Pöydän vieressä seisoi kädet rinnallaan ristissä Antip Sedelnikov.
— Tämä mies, teidän jalosukuisuutenne, on velkaa 119 ruplaa, sanoi hän, kun Osipin vuoro tuli. Ennen pääsiäistä maksoi hän ruplan, siitä perin ei ole antanut kopekkaakaan.
Komisario kohotti katseensa Osipiin ja kysyi:
— Miksikä niin, velihopea?
— Armahtakaa, Jumalan tähden, teidän jalosukuisuutenne, alkoi Osip levottomana. Suvaitkaa kuulla, suvella Ljutoretskin herra pyytää heiniä myymään. Myy nyt heiniä, sanoo. Miksikä en? Minulla oli satakunta puutaa myytävänä, eukot olivat niittäneet poikki. Sovittiin kaupoista — Kaikki hyvin, vapaaehtoisesti…
Hän valitti kylänvanhimman menettelystä ja tavan takaa kääntyi miesten puoleen ikäänkuin vaatien heitä todistajiksi. Hänen kasvonsa punettuivat ja hiestyivät ja silmät saivat terävän häijyn ilmeen.
— En käsitä, miksi tuollaista puhut, sanoi komisario. Kysyn sinulta, sinulta minä kysyn, miksi et maksa veroa? Kaikki te jätätte maksamatta, minunkos tässä on teistä vastattava?
— En voi.
— Nämä sanat ovat seurauksettomia sanoja, sanoi kylänvanhin. Toden totta. Tshikildejevit ovat varatonta väkeä, mutta suvaitkaa kysyä muilta, syy on kerta kaikkiaan, niin onkin, viinan. Ja veijareita ovat. Eivät ymmärrä mitään.
Komisario kirjoitti jotakin muistiin ja sanoi Osipille rauhallisella tasaisella äänellä, ikäänkuin olisi pyytänyt vettä:
— Mene tiehesi!
Pian hän matkusti pois. Kun hän istuutui yksinkertaisiin ajoneuvoihinsa ja ryki, niin jo hänen pitkästä laihasta selästään saattoi nähdä, ettei hän enää muistanut Osipia, ei kylänvanhinta, ei shukovolaisten verovelkoja, vaan ajatteli omia asioitaan. Hän ei ehtinyt ajaa virstaakaan, kun Antip Sedelnikov jo vei Tshikildejevin tuvasta teekeittiön, hänen jäljessään kulki muori huutaen vinkuvalla äänellä, rintaansa jännittäen:
— En anna. Enkä anna sinulle, kirottu mies!
Antip kulki nopeasti, pitkin askelin ja kyyryselkäinen raivostunut muori ajoi häntä takaa ollen vähällä langeta. Hänen huivinsa oli valunut harteille, harmaan vihertävät hiukset liehuivat tuulessa. Äkkiä hän pysähtyi ja alkoi, kuin todellinen kapinoitsija ainakin, lyödä nyrkeillään rintaansa ja huusi vielä kovemmin, laulavalla äänellä ja melkein itkien:
— Kristikansa, kaikki jotka Jumalaan uskotte! Voi, vääryyttä tekevät!
Hyvät ystävät, minua ahdistetaan. Voi, voi, kultaseni, tulkaa apuun!
— Muori hoi, sanoi ankarasti kylänvanhin. Pysyhän järjissäsi!
Teekeittiöttä tuli Tshikildejevin tuvassa lopullisen ikävä. Sen kadottamisessa oli jotain alentavan loukkaavaa, aivan kuin olisi äkkiä riistetty tuvan kunnia. Ennemmin olisi kylänvanhin saanut viedä pöydän, kaikki penkit, kaikki astiat, näin tyhjältä ei sittenkään olisi näyttänyt. Muori huusi, Maria itki ja tytöt nähdessään hänen itkevän tekivät samoin. Vaari istui tuntien itsensä syylliseksi nurkassa allapäin ja oli vaiti. Nikolaikin oli vaiti. Muori rakasti ja sääli häntä, mutta nyt hän unohti säälin, syöksyi sättien ja soimaten hänen kimppuunsa ja heristi hänelle nyrkkiä aivan hänen kasvojensa edessä. Hän huusi, että Nikolai oli kaikkeen syypää. Miksi oli hän lähettänyt niin vähän apua, vaikka itse oli kirjeissään kehunut ansainneensa "Slaavilaisessa Basarissa" 50 ruplaa kuussa? Miksi hän oli tullut tänne ja lisäksi perheineen? Jos hän kuolee, niin millä rahoilla hänet haudataan? Oli sääli katsella Nikolaita, Olgaa ja Sashaa.
Ukko voihkasi, otti lakkinsa ja meni kylänvanhimman luo. Ilta jo pimeni. Antip Sedelnikov sulatteli jotain uunin luona pullistellen poskiaan. Huoneessa tuntui olevan häkää. Hänen lapsensa, jotka olivat laihoja, pesemättömiä ja yhtä huononnäköisiä kuin Tshikildejevinkin perheen lapset, hyörivät lattialla. Ruma kesakkoinen, isovatsainen vaimo keri silkkiä. Perhe oli onneton ja rutiköyhä, vain Antip näytti reippaalta ja kauniilta. Penkillä oli vierekkäin viisi teekeittiötä. Vaari teki ristinmerkin Battenbergin kuvan edessä ja sanoi:
— Antip, armahda Jumalan tähden ja anna teekeittiö takaisin!
Kristuksen tähden!
— Anna kolme ruplaa, niin saat.
— En voi.
Antip pullisti poskensa, tuli humisi ja pihisi kuvastuen teekeittiöiden kylkiin. Vaari rypisteli hattuaan ja sanoi mietittyään:
— Anna pois!
Tummaverinen kylänvanhin näytti jo aivan mustalta ja muistutti noitaa; hän kääntyi Osipin puoleen ja virkkoi ankarasti ja nopeasti:
— Kaikki riippuu semstvopäälliköstä. Hallinnollisessa istunnossa kahdentenakymmenentenäkuudentena päivänä voit osottaa suullisesti tai kirjallisesti aihetta tyytymättömyyteesi.
Osip ei ymmärtänyt mitään, vaan tyytyi tähän ja meni kotiin.
Noin kymmenen päivän perästä tuli komisario, viipyi tunnin verran ja ajoi pois. Sää oli niihin aikoihin tuulinen ja kylmä, joki oli jäätynyt, mutta lunta vaan ei tullut ja kelirikko teki haittaa. Kerranpa pyhänä ennen illan tuloa naapurit pistäytyivät Osipin luo istumaan ja juttelemaan. Istuttiin pimeässä tulta sytyttämättä, koska työnteko olisi ollut synti. Saatiin kuulla joitain uutisiakin, melko epämieluisia muuten. Niinpä oli parista kolmesta talosta viety veroveloista kanat ja lähetetty ne kunnan hallitukseen, jossa ne olivat kuolleet, kun kukaan ei ollut niitä syöttänyt. Oli otettu lampaita, ja kun niitä kuljetettiin kiinnikytkettyinä ja muuteltiin joka kylässä uusiin ajoneuvoihin, oli yksi heittänyt henkensä. Ja nyt yritettiin ratkaista kysymystä siitä, kuka oli syyllinen.
— Semstvo, sanoi Osip. Kukas muu sitten!
— Tietysti semstvo.
Semstvoa syytettiin kaikesta, maksamattomista veroista, sorrosta, kadosta, vaikka yksikään ei tiennyt, mitä semstvo merkitsi. Niin oli asianlaita ollut siitä pitäen, kun rikkaat rahvaanmiehet, joilla oli omia tehtaita, kauppoja ja majataloja, olivat olleet kunnanvaltuutettuina, jääneet tyytymättömiksi ja sitten tehtaissaan ja anniskeluissaan alkaneet soimata semstvoa.
Puhuttiin siitä, ettei Jumala anna lunta, pitäisi vetää puita, mutta mättäitä ei voi ajaa eikä kulkea. Ennen noin 15-20 vuotta sitten olivat shukovolaisten keskustelut olleet paljon mielenkiintoisempia. Silloin oli jokainen ukko näyttänyt siltä, kuin olisi hänellä ollut säilytettävänään salaisuus, kuin olisi hän jotain tiennyt ja jotain odottanut. Silloin puhuttiin kultakirjaimisesta kirjasta, maan jaosta, uusista maista, aarteista ja viittailtiin johonkin. Mutta nyt ei shukovolaisilla ollut mitään salaisuuksia, koko heidän elämänsä oli kuin kämmenellä kaikkien nähtävissä ja he voivat puhua vain puutteesta ja ravinnosta, siitä ettei ollut lunta.
Vaiettiin, ja taas tulivat mieleen kanat ja lampaat ja ryhdyttiin ratkaisemaan, kuka on syyllinen.
— Semstvo, virkkoi Osip alakuloisena. Kukas sitten.