VIII.

Pitäjän kirkko oli kuuden virstan päässä Kosogorovissa; siellä käytiin vain tarpeen vaatiessa, kun täytyi viedä lapsia ristittäväksi, käydä vihillä tahi toimittaa kuolinmessu. Mutta rukoilemassa käytiin joen takana. Pyhinä, hyvän sään aikana, tytöt pukeutuivat juhlapukuun ja menivät joukolla päiväkirkkoon, ja hauska oli nähdä heidän kulkevan niityn poikki punaisissa, keltaisissa ja sinisissä puvuissaan. Kun oli huono sää, pysyivät kaikki kotosalla. Pitäjän kirkossa käytiin ripillä. Niiltä, jotka eivät suuren paaston aikana ehtineet käydä ripillä, otti pappi pääsiäisviikolla siunatessaan ristisaattueineen tuvat viisitoista kopekkaa.

Vaari ei uskonut Jumalaa, koskapa tuskin koskaan ajattelikaan häntä. Hän tunnusti yliluonnollisen olemassaolon, mutta sanoi sen olevan vain akkoja koskevan asian, ja kun hänen läsnäollessaan puhuttiin uskonnosta tai ihmeistä ja kysyttiin häneltä jotain, niin hän sanoi vastenmielisesti ja päätään raapien:

— Kukapa sen tietää.

Muori uskoi, mutta jollain lailla hämärästi. Kaikki sekautui hänen muistissaan ja tuskin oli hän alkanut ajatella syntiä, kuolemaa ja sielunpelastusta, kun puute ja huolet valtasivat hänen ajatuksensa ja hän unohti heti, mitä oli ajatellut. Rukouksia hän ei muistanut ja seisahtui usein iltaisin maatapanon aikana pyhäinkuvain eteen ja kuiskaili:

— Oi, pyhä Kasanilainen Jumalanäiti, oi, pyhä Smolenskin Jumalanäiti, oi, pyhä Kolmikäsinen Jumalanäiti…

Maria ja Tekla tekivät ristinmerkkejä ja kävivät joka vuosi ripillä, mutta eivät ymmärtäneet mitään. Lapsia ei opetettu rukoilemaan, heille ei puhuttu jumalasta mitään eikä opetettu mitään sääntöjä, kiellettiin vain paastoaikana syömästä kiellettyjä ruokia. Muissa perheissä oli asianlaita melkein sama, vähän oli uskovia, vähän sellaisia, jotka olisivat jotain ymmärtäneet. Samalla kuitenkin kaikki rakastivat pyhää raamattua, rukoilivat hellästi ja hartaasti, mutta ei ollut kirjoja, kenkään ei osannut lukea eikä selittää ja sentähden, että Olga joskus luki evankeliumia, kunnioitettiin häntä ja kaikki teitittelivät sekä häntä että Sashaa.

Olga kävi usein temppelien suojeluspyhäin juhlilla ja hartaushetkillä lähikylissä tai piirikunnan pääkaupungissa, jossa oli kaksi luostaria ja kaksikymmentäseitsemän kirkkoa. Hän oli hajamielinen ja pyhiinvaelluksillaan ollessa unohti hän täydelleen perheensä ja vasta kotiin palatessaan teki ilokseen sen keksinnön, että hänellä oli mies ja tytär ja puhui silloin hymyillen ja loistaen:

— Jumalan armo on osanani.

Kylän elämä tuntui hänestä inhottavalta ja vaivasi häntä. Eliaan päivänä juotiin, Maarian taivaaseenastumisen päivänä juotiin, ristinpystyttämisen juhlapäivänä juotiin. Pyhän Neitsyen esirukouksen juhlana vietettiin Shukovossa seurakunnan pyhää. Sen kunniaksi joivat miehet kolme päivää, joivat 50 ruplaa yleisiä rahoja ja lisäksi vielä keräsivät kaikista taloista viinarahaa. Ensimäisenä päivänä teurastettiin Tshikildejevin lammas. Sitä syötiin aamulla, päivällä ja illalla, syötiin ahmimalla ja vielä keskellä yötä nousivat lapset syömään. Kirjak oli kaikki kolme päivää kauheasti päissään ja ryyppäsi kaikki, jopa lakkinsa ja saappaansakin sekä pieksi Mariaa niin kovasti, että tätä valeltiin vedellä. Ja sitten kaikkia hävetti ja inhotti.

Muuten Shukovossakin, tässä lurjusten pesässä, oli kerran oikea uskonnollinen juhla. Elokuussa kannettiin pitkin piirikuntaa kylästä kylään pyhäinjäännöksiä. Sinä päivänä, jona kulkuetta odotettiin Shukovoon, oli hiljaista ja pilvistä. Tytöt olivat jo aamulla lähteneet loistavanvärisiin juhlapukuihinsa puettuina pyhäinkuvaa vastaan ja toivat sen illan suussa ristikulkueessa lauluja laulaen. Samaan aikaan alkoi joen takaa kuulua heleä kellojen soitto. Suunnaton kylän omien asukkaiden ja vierasten joukko täytti tien, melua, pölyä, tungosta — — Vaari, muori, Kirjak — kaikki kurkottivat kätensä pyhäinkuvaa kohti, katselivat sitä ahnaasti ja puhelivat itkien:

— Puolustajamme! Oma äitimme! Puolustajamme!

Kaikki tuntuivat yhtäkkiä ymmärtäneen, etteivät rikkaat ja voimakkaat vielä olleet kaikkea anastaneet, että vielä oli olemassa turva loukkauksia, orjan vapaudettomuutta, raskasta, sietämätöntä puutetta ja hirveää viinaa vastaan.

— Puolustajamme, oma äitimme, itki Maria. Oma äitimme!

Mutta kun rukoushetki oli pidetty ja pyhäinkuva viety pois, alkoi kaikki taas mennä vanhaa menoaan ja kyläravintolasta kuulua raakoja juopuneita ääniä.

Kuolemaa pelkäsivät vain rikkaat miehet, jotka sitä vähemmin uskoivat Jumalaan ja sielunpelastukseen, mitä enemmän rikastuivat, sekä vain maallisen lopun pelosta asettivat kynttilän pyhäinkuvan eteen ja lukivat rukouksensa. Köyhemmät eivät kuolemaa pelänneet. Vaarille ja muorille sanottiin vasten silmiä, että he olivat jo aikansa eläneet ja että heidän oli jo aika kuolla eivätkä he olleet siitä millänsäkään. Eikä liioin arkailtu sanoa Nikolain läsnäollessa Teklalle, että hänen miehensä hyötyisi Nikolain kuolemasta, pääsisi kotiin sotapalveluksesta. Maria puolestaan ei pelännyt kuolemaa, vaan vieläpä pahoitteli, että se viipyi niin kauan, ja iloitsi, kun joku hänen lapsistaan kuoli.

Kuolemaa ei peljätty, vaan sensijaan suhtauduttiin kaikkiin sairauksiin liioitellun pelokkaasti. Tyhjänpäiväinen juttu, ruuansulatushäiriö tai lievä vilunväristys riitti ajamaan muorin pitkäkseen uunin päälle, jossa kietoutui peitteeseensä ja alkoi lujaan ja herkeämättä ähkiä: "Ku-olema tulee!" Vaari kiiruhti hakemaan pappia ja muorille annettiin ehtoollinen ja viimeinen voitelu. Hyvin usein puhuttiin vilustumisesta, madoista ja pöhöttymistä, jotka kuljeksivat vatsassa ja vierivät sydäntä kohti. Eniten peljättiin vilustumista ja siksi pukeuduttiin kesäisinkin lämpimästi ja lämmiteltiin uunin päällä. Muori hoiteli mielellään itseään sekä kävi usein sairaalassa, jossa sanoi olevansa 58- eikä 70-vuotias. Hän otaksui, ettei lääkäri rupea häntä parantamaan, jos saa tietää hänen todellisen ikänsä, vaan sanoo, että hänen on aika kuolla eikä lääkitä itseään. Sairaalaan lähti hän tavallisesti varhain aamulla ottaen mukaansa pari kolme tyttöä ja palasi illalla nälkäisenä ja äkäisenä tuoden itselleen tippoja ja tytöille voiteita. Kerran vei hän sinne Nikolainkin, joka sitten parisen viikkoa otti tippoja ja puheli voivansa paremmin.

Muori tunsi kaikki kolmenkymmenen virstan ulottuvilla asuvat lääkärit, välskärit ja taikurit eikä yksikään ollut hänen mieleisensä. Pyhän Neitsyen esirukouksen juhlana, kun pappi ristikulkueineen siunasi pirtit, sanoi lukkari hänelle, että kaupungissa vankilan luona asui ukko, entinen sotavälskäri, joka paransi hyvin sairaita, ja kehoitti häntä kääntymään tämän puoleen. Muori teki neuvon mukaan. Kun ensi lumi oli langennut, matkusti hän kaupunkiin ja toi tullessaan ukonrähjän, parrakkaan pitkäkauhtanaisen juutalaiskristityn, jonka kasvot olivat täynnä pieniä sinisiä juonia. Juuri samaan aikaan työskenteli tuvassa päiväläisiä, vanha räätäli, jolla oli kauheat silmälasit, leikkasi vanhoista riekaleista liivejä ja kaksi nuorta miestä teki villasta huovikkaita. Kirjak, joka oli erotettu juopottelun vuoksi ja joka nyt asui kotona, istui räätälin rinnalla ja paikkaili länkiä. Tuvassa oli ahdasta, ummehtunutta ja löyhkäsi pahalta. Juutalaiskristitty tarkasti Nikolain ja sanoi, että häntä oli kupattava.

Hän asetti sarvet paikalleen ja räätälivanhus, Kirjak ja lapset olivat näkevinään, miten tauti lähti Nikolaista. Nikolaikin katseli, kuinka sarvet imeytyen rintaan vähitellen täyttyivät tummasta verestä, tunsi, että hänestä todellakin lähtee jotain, ja hymyili tyydytyksestä.

— Hyvä on, sanoi räätäli. Suokoon Jumala, että auttaisi..

Juutalaiskristitty pani kaksitoista sarvea ja sitten uudelleen kaksitoista, joi teetä ja ajoi tiehensä. Nikolai alkoi väristä, hänen kasvonsa painuivat sisään "puristautuen nyrkkiin", kuten eukot sanoivat, ja hänen sormensa kävivät sinisiksi. Hän kääriytyi sekä peitteeseen että turkkiin, mutta tuntui vain yhä kylmemmältä. Iltapuolella hän rupesi tuskailemaan, pyysi, että hänet pantaisiin lattialle, pyysi, ettei räätäli polttaisi, vaikeni sitten turkkinsa alla ja aamupuoleen kuoli.