II.
Olga Ivanovna oli 22 ja Dimov 31 vuotias.
Heidän elämänsä häiden jälkeen oli onnellista. Olga Ivanovna koristi vierashuoneen seinät omillaan ja muitten harjoitelmilla, jotka olivat joko kehyksissä tai kehyksittä, ja pianon ja muitten huonekalujen väliin hän järjesti hauskan lymypaikan kiinalaisista varjostimista, maalausjalustoista, kirjavista peitteistä, tikareista, pienistä patsaista, valokuvista… Ruokahuoneen seinille hän liimasi painokuvia, ripusti niinitallukat ja sirpin, asetti nurkkaan viikatteen ja haravan, ja niin oli venäläiseen tyyliin sisustettu ruokahuone valmis. Makuuhuoneen hän tahtoi tehdä luolamaiseksi, ja verhosi senvuoksi sen katon ja seinät tummalla vaatteella, ripusti sänkyjen yläpuolelle venezialaisen lyhdyn ja asetti ovenvartijaksi patsaan, joka esitti keihäs kädessä seisovaa miestä. Nuoren pariskunnan koti oli kaikista hyvin hauska.
Kello 11 tienoissa Olga Ivanovna nousi makuulta, soitti sitten pianoa tai maalasi, jos sattui olemaan kirkas päivä.
Kellon käydessä yhtä hän lähti ompelijattarensa luo. Kun hänellä ja Dimovilla ei ollut liikoja rahoja, täytyi turvautua kekseliäisyyteen ja viekkauteen, jotta Olga Ivanovna voisi esiintyä uusissa puvuissa ja siten ihmetyttää tuttaviaan. Usein sukeutui vanhasta, värjätystä puvusta, vähäisestä harsovaatteesta, pitseistä, plyysistä ja silkistä, jotka eivät paljoakaan maksaneet, kerrassaan ihmeellistä, jotakin lumoavaa, ei puku, vaan unelma. Ompelijattaren luota Olga Ivanovna ajoi tavallisesti jonkun tutun näyttelijättären luo, saadakseen kuulla uutisia teatterimaailmasta ja, jos tarjoutui sopiva tilaisuus, hankkiakseen piletin seuraavaan ensi-iltaan tai resettinäytäntöön. Näyttelijättären luota oli ajettava jonkun taiteilijan luo tai taidenäyttelyyn, sitten jotakin kuuluisuutta tapaamaan — kutsumaan vieraaksi, tekemään vastavierailua tai vain juttelemaan.
Ja kaikkialla hän otettiin iloisin mielin ja ystävällisesti vastaan ja vakuutettiin, että hän oli hyvä, kiltti, harvinainen…
Ne, joita Olga Ivanovna sanoi kuuluisuuksiksi ja suuruuksiksi, ottivat hänet vastaan kuin tasa-arvoisen omaisen ja ennustivat yksimielisesti, että hänestä kykynsä, makunsa ja älynsä perusteella tulee vielä jotakin suurta, jollei hän vain hajoittasi voimiaan. Olga Ivanovna lauloi, soitti, maalasi, muovaili taideteoksia, otti osaa yksityisiin näytäntöihin, eikä suinkaan suoriutunut kaikesta tästä jotenkuten, vaan kyvykkäästi. Jos hän teki lyhtyjä ilotulituksiin, pukeutui koreaksi, sitoi jonkun kaulaliinan, niin hän suoritti kaiken taiteellisesti, sirosti ja rakastettavasti.
Mutta Olga Ivanovnan kyky ei ilmennyt missään niin selvästi kuin siinä, että hän osasi nopeasti tutustua kuuluisiin henkilöihin, ja tulla heti läheiseksi tutuksi heidän kanssaan. Jos joku oli vähänkin kuuluisa ja puheenaihetta herättävä, niin eipä kestänyt kauan, ennenkuin Olga Ivanovna jo tunsi hänet, tuli ystäväksi ja kutsui luokseen.
Jokainen uusi tuttavuus oli hänestä kuin juhla. Hän jumaloi kuuluisia ihmisiä, oli ylpeä heistä ja näki heistä öisin unia. Hän janosi heidän seuraansa eikä voinut mitenkään tätä janoa sammuttaa. Entiset katosivat ja unohtuivat, uusia ilmaantui heidän sijaansa, mutta näihinkin hän tottui tai kyllästyi pian ja alkoi hartaasti etsiä yhä uusia ja uusia suuruuksia, löysi ja alkoi uudelleen etsiä… Miksi?
Viiden tienoissa hän söi kotona päivällistä yhdessä miehensä kanssa. Dimovin yksinkertaisuus, terve järki ja hyväsydämisyys liikutti ja innosti häntä. Vähän väliä hän hypähti seisomaan, kiersi kätensä innokkaasti miehensä kaulaan ja suuteli suutelemistaan häntä.
— Sinä, Dimov, olet viisas ja jalomielinen ihminen, — sanoi Olga Ivanovna, — mutta sinussa on sangen suuri vika: sinä et lainkaan harrasta taiteita, kiellät sekä musiikin että maalaustaiteen.
— En ymmärrä niitä, — vastasi mies sävyisästi. — Olen koko ikäni harrastanut luonnontieteitä ja lääketiedettä, eikä ole riittänyt aikaa taiteisiin.
— Mutta sehän on kauheata, Dimov!
— Miksi niin? Sinun tuttavasi eivät tunne luonnontieteitä eivätkä lääketiedettä, etkä sinä kuitenkaan moiti heitä siitä. Kullakin on omansa. Minä en ymmärrä maisemamaalauksia enkä oopperoita, mutta minä ajattelen näin: koska toiset viisaat ihmiset pyhittävät elämänsä taiteille ja toiset viisaat ihmiset uhraavat niitten hyväksi suuria rahasummia, niin ovat ne tarpeellisia. Minä en ymmärrä taiteita, mutta se ei suinkaan merkitse sitä, että kieltäisin ne.
— Anna minun puristaa rehellistä kättäsi!
Päivällisen jälkeen ajoi Olga Ivanovna tuttaviensa luo, sitten teatteriin tai konserttiin ja palasi kotiin vasta puoliyön jälkeen. Niin joka päivä.
Keskiviikkoilloin tuli Olga Ivanovnan luo vieraita. Silloin ei pelattu korttia eikä tanssittu, vaan huviteltiin eri taiteilla. Draamallisen teatterin näyttelijä lausui, laulaja lauloi, taidemaalarit piirustelivat albumeihin, joita Olga Ivanovnalla oli runsaasti, sellonsoittaja soitti ja emäntä itsekin piirusti, muovaili, lauloi ja säesti. Lausunnon, soiton ja laulun lomassa keskusteltiin ja kiisteltiin kirjallisuudesta, teatterista ja maalauksista. Naisia ei ollut, sillä Olga Ivanovna piti kaikkia naisia, paitsi näyttelijättäriä ja ompelijatartaan, ikävinä ja typerinä. Ei kulunut ainoatakaan tällaista iltaa, jona emäntä ei aina ovikellon soidessa olisi säpsähtänyt ja sanonut voittoisa ilme kasvoillaan: "Se on hän!", tarkoittaen sanalla "hän" jotakin uutta kuuluisuutta. Dimovia ei näkynyt vierashuoneessa eikä kukaan hänen olemassaoloaan muistanutkaan. Mutta täsmälleen kello puoli 12 avautui ruokahuoneen ovi, Dimov ilmestyi hyväsydäminen hymy huulillaan ja sanoi käsiään hykertäen:
— Olisi vähän illallista, hyvä herrasväki.
Kaikki siirtyivät nyt ruokahuoneeseen ja näkivät joka kerta samat ruokalajit pöydällä: lautasellisen ostereita, palasen liikkiötä tai vasikanpaistia, sardiineja, juustoa, kaviaaria, sieniä, viinaa ja kaksi pulloa viiniä.
— Rakas hovimestarini! — huudahti Olga Ivanovna taputtaen innostuksesta käsiään. — Sinä olet kerrassaan hurmaava! Hyvä herrasväki, katsokaa hänen otsaansa! Dimov, näytä profiilisi! Katsokaa nyt: kasvojen muoto bengaalilaisen tiikerin, mutta ilme kaunis ja hempeä kuin hirven! Rakas Dimov!
Vieraat söivät, katselivat Dimovia ja ajattelivat: todellakin, aika leppeä mies. Mutta pian unohtivat he hänet jälleen ja jatkoivat keskustelua teatterista, soitosta ja maalauksesta.
Nuori pariskunta oli onnellinen ja heidän elämänsä kului suloisesti. Mutta heidän kisakuukautensa kolmas viikko ei ollut kuitenkaan suruton. Dimov oli sairashuoneella saanut tartunnan, sairastui ruusuun, oli kuusi päivää vuoteen omana ja oli pakotettu leikkauttamaan kauniin, mustan tukkansa. Olga Ivanovna istui hänen vuoteensa ääressä ja itki katkerasti. Mutta kun sairas parani jonkun verran, sitoi hän valkoisen huivin tämän kerittyyn päähän ja alkoi maalata häntä beduiinina. Ja kummallakin oli hauska. Mutta parin kolmen päivän kuluttua, kun Dimov parannuttuaan alkoi jälleen käydä sairaaloissa, kävi hänen taasen huonosti.
— Minulla on huono onni, kultaseni! — virkkoi hän kerran päivällispöydässä. — Tänään tein neljä ruumiinavausta ja haavoitin kaksi sormeani. Vasta kotona huomasin sen.
Olga Ivanovna pelästyi. Mutta Dimov hymyili ja sanoi, ettei se ollut vaarallista ja että hänelle usein sattui sellaista.
— Minä innostun ja olen toisinaan hajamielinen.
Levottomana Olga Ivanovna odotti verenmyrkytystä ja rukoili öisin
Jumalaa.
Kaikki meni kuitenkin onnellisesti ohi.
Taas koitti onnellinen aika ja elämä kului huolettomasti, suruttomasti. Nykyhetki oli ihana ja kevät lähestyi kaukaa hymyillen ja luvaten tuhansia iloja. Onni on oleva loputon!
Huhti-, touko- ja kesäkuussa huvilassa kaukana kaupungista. Kävelymatkoja, harjoitelmia, kalastusta, satakielten laulua, ja sitten heinäkuusta aina syksyyn saakka taiteilijoiden huvimatkoja Volgalla. Näihin matkoihin otti Olga Ivanovna luonnollisesti osaa taiteilijapiiriin kuuluvana henkilönä. Hän neulotutti jo kaksi matkapukua, osti värejä, siveltimiä, maalauskangasta ja uuden paletin matkaa varten.
Melkein joka päivä Rjabovski tuli hänen luokseen katsomaan, kuinka hänen maalaamisensa oli edistynyt. Kun Olga Ivanovna näytti hänelle työnsä, pisti Rjabovski kätensä syvälle housuntaskuihin, puristi huulensa lujasti yhteen ja sanoi sitten puhisten:
— Kas vaan… Mutta tuo pilvi on räikeä, siinä ei ole iltavalaistusta. Etuala on liiaksi jyrsittyä, liiaksi… ymmärrättekö… tuota noin… Ja mökki näyttää luhistuvan ja valittavan kuin suuren painon alla… Tuohon nurkkaan on laitettava hiukan tummempi väritys. Yleensä ei tämä ole hullumpi… se on verrattain hyvä.
Ja mitä käsittämättömämmin hän puhui, sitä paremmin Olga Ivanovna häntä ymmärsi.