I.
Olga Ivanovnan häissä olivat kaikki hänen ystävänsä ja parhaat tuttavansa.
— Katsokaa häntä: eikö totta, hänessä on jotakin?… — sanoi Olga Ivanovna ystävilleen miestään osoittaen, ikäänkuin olisi tahtonut selittää, miksi oli suostunut yksinkertaiselle, aivan jokapäiväiselle eikä mitenkään huomatulle miehelle.
Hänen miehensä, Osip Stepanitsh Dimov, oli lääkäri ja arvonimeltään nimineuvos. Hänellä oli virka kahdessa sairaalassa: toisessa ylimääräinen, toisessa prosektori. Joka päivä kelle 9-12 hän otti osastollaan vastaan sairaita, mutta jälkeen puolenpäivän hän ajoi raitiovaunulla toiseen sairaalaan, jossa teki ruumiinavauksia. Hänen yksityinen lääkäritoimensa oli jotensakin vähäinen; se tuotti noin viisisataa ruplaa vuodessa. Siinä kaikki, sillä mitäpä muuta hänestä olisi sanottavaa?
Mutta Olga Ivanovna ja hänen ystävänsä ja parhaat tuttavansa eivät suinkaan olleet tavallisia ihmisiä. Kukin heistä oli jossakin suhteessa huomattu, vieläpä jonkun verran tunnettukin, mutta jokainen heistä piti itseään kuuluisuutena, ja ken ei vielä ollut kuuluisa, hänellä oli ainakin loistavat toiveet tulla siksi.
Draamallisen teatterin taiteilija, suuri, jo aikoja sitten tunnustettu kyky, sievä, viisas ja vaatimaton mies ja erinomainen lausuja, opetti Olga Ivanovnalle lausuntoa. Oopperalaulaja, hyväntahtoinen, lihava herra vakuutti huoaten, että Olga Ivanovnan lahjat menivät näin ollen hukkaan, mutta ellei hän laiskottelisi, vaan kävisi toimeliaasti työhönsä käsiksi, niin voisi hänestä tulla mainio laulajatar. Sitten muutamia taidemaalareita, etupäässä laatu-, eläin- ja maisemamaalari Rjabovski, kaunis, vaaleanverinen, 25-vuotias mies, jolla oli hyvä menestys taidenäyttelyissä ja joka oli myynyt viimeisen taulunsa viidestä sadasta ruplasta. Hän korjaili Olga Ivanovnan harjoitelmia ja sanoi, että hänestä vielä saattoi tulla jotakin. Sellonsoittaja, joka sai sellonsa itkemään, tunnusti suoraan, että kaikista niistä naisista, jotka hän tunsi, ainoastaan Olga Ivanovna osasi säestää. Sitten eräs nuori, mutta jo yleisesti tunnettu kirjailija, joka kirjoitti novelleja, näytelmiä ja kertomuksia. Entä vielä? Niin, Vasilij Vasiljevitsh vielä, pajari, tilanomistaja, diletantti-kuvittaja ja vinjetinpiirtäjä, joka tunsi muinaisvenäläisen tyylin, kansanrunouden ja sankarilaulut; paperilla ja porsliinilla hän teki kerrassaan ihmeitä.
Tässä taiteellisessa, vapaassa ja kohtalon suosimassa seurassa, joka tosin oli hienotunteinen ja vaatimaton, mutta joka ainoastaan jonkun sairauden sattuessa ajatteli lääkäreitä, oli Dimov nimellä samallainen kaiku kuin jollakin Sidorovilla tai Tarasovilla. Tässä seurassa näytti Dimov vieraalta, tarpeettomalta ja pieneltä, vaikka hän oli pitkä ja harteva. Näytti siltä kuin hänen yllään oleva hännystakki olisi ollut toisen oma ja hänen partansa ajettu kuin jonkin palvelijan. Muuten, jos hän olisi ollut kirjailija tai taiteilija, niin olisi sanottu, että hänen partansa oli à la Zola…
Näyttelijä sanoi Olga Ivanovnalle, että hänen aivinainen tukkansa ja hääpukunsa tekivät hänet kuin solakaksi kirsikkapuuksi, joka keväällä on täynnä kauniita, valkoisia kukkia.
— Ei, mutta tahdotte kai kuulla, kuinka nopeasti tämä kaikki tapahtui? — virkkoi Olga Ivanovna tarttuen hänen käteensä. — No, kuulkaahan sitten… Ensiksi minun pitää huomauttaa, että isälläni oli virka samassa sairaalassa kuin Dimovillakin. Kun isä parka sitten sairastui, valvoi Dimov yötä päivää hänen vuoteensa ääressä. Sellaista uhrautuvaisuutta! Kuulkaa, herra Rjabovski… Ja te, herra kirjailija. Tulkaa lähemmäksi, se on sangen mieltäkiinnittävää! Suurenmoista uhrautuvaisuutta, todellista osanottoa! Minäkään en nukkunut öisin, vaan valvoin isäni vieressä, ja yht'äkkiä valloitin tuon kelpo miehen! Dimov rakastui korviaan myöten. Kohtalo saattaa tosiaankin olla kummallinen. Ja sitten isäni kuoltua hän kävi toisinaan luonani ja me tapasimme toisemme joskus kadulla, kunnes eräänä kauniina iltana hän yht'äkkiä kosi minua… Itkin koko seuraavan yön, mutta olin itsekin hurjasti rakastunut. Ja nyt, kuten näette, olen hänen vaimonsa. Mutta eikö totta, hänessä on jotakin voimakasta, mahtavaa, karhumaista? Nyt näemme vain kolme neljäsosaa hänen kasvoistaan ja valaistuskin on sitäpaitsi huono, mutta kun hän kääntää päänsä, niin katsokaa hänen otsaansa… Rjabovski, mitä sanotte tuosta otsasta? Dimov, me puhumme sinusta! — huusi hän miehelleen. — Tule tänne! Ojenna Rjabovskille rehellinen kätesi… Kas niin… Olkaa ystäviä!
Dimov hymyili hyväntahtoisesti ja naivisti, ojensi kätensä
Rjabovskille ja sanoi:
— Tämä ilahuttaa minua. Kun aikoinani suoritin loppututkinnot, tein sen yhdessä erään Rjabovskin kanssa. Hän taisi olla teidän sukulaisianne?